Novelli: Horisontti

Päätin alkaa kirjoittaa novelleja. Tässä ensimmäinen niistä. Se on harjoitustyö, ei omaperäinen, lähinnä roadtestaamista. Aion kuitenkin julkaista nämä kaikki blogissani. Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Horisontti


Vastaranta kajotti punaisena kuin taulussa. Kaupunkia pystyi katsomaan vain viistosti ja yksityiskohdat sivuuttaen. Istuin laakealle kivelle ja pistin tupakaksi. Junan lähtöön oli kaksitoista tuntia.

Talolta kuului ovien pauketta, porukat olivat vielä saaneet riidan aikaan. Äiti oli poukkoillut koko päivän seinältä ja komerolta toiselle ja ollut toimittavinaan tärkeitä asioita. Isä naureskeli sille, se teki saman virheen aina, ja nyt kun juna veisi minut, ne eroaisivat puolessa vuodessa. Olin tullut kotiin kahdeksan aikaan aamulla katuojalta toiselle suunnistellen. Äidillä oli silloin ollut itku lähellä. Se katsoi asioita vastakkaisesta suunnasta kuin minä, olkansa yli.

Joelta puhalsi kylmä tuuli, ei voinut olla kymmentä astetta enempää. Olin t-paidassa, ja teki mieli kietoa kädet vartalon ympäri lämmikkeeksi, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Kohta aurinko olisi jo horisontin tasalla ja kaupunki tulisi taas kunnolla näkyviin. Olin ajatellut katsoa sitä vielä viimeisen kerran, en halunnut ajatella että tulisin tänne koskaan enää. Tätä oli odotettu niin monta vuotta, että ne vuodet sulkivat kaiken kohtuullisuuden ja suvaitsevuuden pois.

Silloilta päin joku tuli moottoriveneellä kovaa ja keskellä jokea, vene oli kohdalla melkein samaan aikaan kuin ääni. Sitten se jo alkoikin jarruttaa ja näytti suunnistavan ökytaloille niemenkärjen takana. Toimitusjohtajaperheiden nuoriso piti kännissä hauskaa. Tumppasin tupakan ja sylkäisin veteen. Joki oli aina liikkeessä kohti merta. Sinne sylkenikin päätyisi, ja hukkuneiden ruumiit, kun moottorivene kerran keikahtaisi ympäri. Tänne ei jäänyt mitään. Äiti huuteli minua kuistilta. En olisi vastannut sille muutenkaan, mutta puhelimeni soi samalla. Kaivoin sen taskusta ja vastasin Helille. Moneen päivään en ollut puhunut sen kanssa kuin ärtyneillä tekstareilla. Se oli lähtenyt vetämään seurakunnan viimeistä kesäleiriä ja heti sen paluupäivän kuultuani olin marssinut lipputoimistoon ja varannut istumapaikan kahta päivää ennen leirin päättymistä.

Vieläkään se ei kuulostanut varsinaisesti leppyneeltä, mutta kuitenkin siltä, että halusi vielä ajatella tulevaisuutta meille. Se sanoi moneen otteeseen: sitten kun tulet käymään täällä. En lähtenyt korjaamaan. Mutta vähän ajan päästä minusta tuntui, että keskustelu oli yhtä jumissa kuin Heli täällä, ja kysyin siltä, miksei se itse muuttaisi minun perässäni, heti kun saisi järjestymään. Ehkä voisimme etsiä yhteisen asunnon. Se olisi uusi alku. Horisontti olisi siellä kauempana, joen tilalla meri ja meren takana ulkomaita. Seurakuntia ja kesäleirejä löytyisi varmaan sieltäkin.

Heli meni hiljaiseksi, ehkä se ei ollut ajatellut asiaa aiemmin. Sitten se alkoi selittää jotakin tiskaamisesta ja katkaisi puhelun melko hätäisesti. Moottorivene oli rantautunut ja äiti palannut sisälle: oli hiljaista lukuun ottamatta joen aina taustalla kuuluvaa melodiaa. Joskus tuntui, että siitä oli muistikuvia paljon varhaisemmalta ajalta kuin mistään ihmisistä tai tapahtumista. Porukat olivat saaneet talon valmiiksi syksyllä ja talvella synnyin minä. Sitten oli tullut lama, ja siihen talo oli melkein mennytkin, mutta ei kuitenkaan.

Sytytin uuden tupakan. Yleensä en ihmeemmin poltellut krapulapäivinä, nyt hermot vaativat sitä. Tuli ajateltua kaikenlaista. Jarin perhe oli muuttanut naapurista kesällä ennen kuin me molemmat aloitimme koulun. Ne olivat joutuneet myymään talonsa ja muuttamaan keskustaan vuokra-asuntoon. Porukat puhuivat siitä paljon ja vähän vahingoniloisesti. Mutta minä seisoin nurkan takana katselemassa, kun niiden viimeisiä kamoja lastattiin muuttoautoon ja kun Jarin isä meni ensin kuskin paikalle, Jari keskelle ja sen äiti pelkääjän paikalle. Puristin käsiäni nyrkkiin ja hengitin vasta, kun ovet lyötiin kiinni ja auto starttasi. Tiesin, että Jari menisi eri kouluun ja etten ehkä näkisi sitä enää koskaan.
Ohimennen olin nähnyt kuitenkin, vuosien päästä paikoissa, joita ei pentuna osannut kuvitella: kulmilla tai rantsussa notkumassa päissään, sitten Kellarissa tai Doriksessa, päissään. Humalassa se oli ollut kaikilla näillä kerroilla, mutta en osannut sen perusteella sanoa, kuinka hyvin sille maistui. Olin onnistunut välttämään sen aina. Sen elämä ei kiinnostanut minua enempää kuin tämä kaupunki muutenkaan.

Itsekin olin juonut viime vuosina paljon. Vain sillä tavoin pääsi paikkoihin, joita ei tuntenut etukäteen, nyt kun ei enää jaksanut satukirjoja. Pidin etäisyyksistä ja läheisyyksistä, siitä että keskustan jokaisen häppärin pystyi kiertämään saman illan aikana ja juomaan kaikki tarjolla olevat euron tuopit, siitä että kotimatka oli kuolinkamppailun mittainen eikä taksiin koskaan ollut rahaa. Pidin siitä laskuhumalaisesta selviytymistaistelusta kaikkina vuodenaikoina, kesäisin kun oli hämyistä ja petollisen kaunista ja syliin kutsuvaa, syksyisin kun oli märkää ja niljaista ja värikkäitä lehtiä kaikissa vaatteissa ja mutaa ja kuraa eteisen lattialla voitonmerkkinä, kun kaikki oli ohi. Ehkä silti pidin siitä eniten talvella, kun pakkasta oli kaksikymmentäviisi astetta ja toinen käsine oli hukkunut reissun päälle ja kättä yritti vetää mahdollisimman syvälle talvitakin hihaan, mutta kylmyys puri silti terävät hampaat siihen, puudutti ja poltti yhtä aikaa, ja hiljaiseksi jähmettynyt maailma rantatien molemmin puolin oli mustavalkoinen, kirkkaan kaunis ja tappava.

Houkutus oli aina käpertyä tienviereen ja kuolla, mutta matkat oli tehtävä loppuun ja paikoista oli päästävä pois sen sijaan, että niistä jäi runoilemaan.

Vesi oli sinistä ja kirkasta ja meille oli teroitettu jo päiväkodissa, että asuimme Suomen suurimman joen rannalla. Minä olin tutustunut siihen sinä kesänä joka oli ennen sitä kesää kun Jarin perhe muutti pois. Siinä rannan lähellä oli muurahaispesä ja Jari oli heittänyt sinne nyrkinkokoisen kiven, aiheuttanut pesässä kaaoksen. Se otti sitten kiven paljain käsin pois, esitteli sitä, tyhjän päälle tempaistuja muurahaisia hälisi joka puolella kiveä ja varmaankin ne myös pistivät Jaria, mutta se piti ilmeen pokerina ja tarjosi kiveä ja sanoi: “Sun vuoro.”

Minä katsoin pois ja yritin väistää ja ajattelin hetken niitä muurahaisia. Mutta sitten olinkin jo Jarin minua vahvemman kehon alla ja se raahasi minua veteen. Se oli matalaa rantavettä, mutta se painoi pääni veden alle ja pystyi pitämään sen siellä. Minun tajuntani alkoi täyttyä vedestä ja vetisistä ajatuksista ja unista, joita olin nähnyt viimeksi kehdossa. Mutta ruumiini oli eri mieltä ja alkoi yökkiä ja kakoa ja yhtäkkiä tajusin olevani taas rannalla ja oksensin kaiken pois, muiston, sielun, sisälmykset. Kun tokenin siitä, ei Jaria näkynyt enää missään.

Sytytin vielä tupakan ja mietin näitä asioita. Otin sitten puhelimen ja yritin soittaa Helille. Se ei vastannut. Mietin vähän lisää, polttelin ja katselin maata, rantaa, maan ja rannan elämää. Hidasta elämää. Nostin katseeni. Oli jo täysin pimeää. Oli mahdotonta sanoa, mistä pimeys koostui.

Kauko Röyhkän top 50, 36: Sukellan taivaalle

36. Sukellan taivaalle (Maa on voimaa, 1985)


"Sukellan taivaalle" on niitä Röyhkä-biisejä, joiden hienoutta ei oikein voi perustella syvälliselläkään analyysillä. Kappaleen vähäeleisyys ja sijainti emoalbuminsa toiseksi viimeisenä raitana tuntuisivat kertovan, että se on miehelle itselleenkin ollut lähinnä albumintäytettä. Jotain kiehtovaa biisissä kuitenkin on: omiin suosikkeihini se on lukeutunut vuosikaudet.

Tyypillisesti tekstiä pohtiessa on erotettava toisistaan pintataso, tarinan taso, ja sen varsinainen merkitys. Tällä kertaa pintatasolta löytyy kertojan roolista pienkonetta lentävä tyyppi, aivan kuten varhaisemmassa "Andien lentäjä" -helmessä. Lentomatka ei ole aivan rutiininomainen: "En mä piittaa ohjeista enkä tutkalaitteista / jotka seuraavat mua maasta / Radio on pois kytketty, poikki kaikki yhteydet / Katselen kun viimeistä kertaa aurinko laskee." Aika suoraan sanotaan, että lennon tarkoitus on itsetuho.

Miksi sitten näin? Mitään tavanomaista syytä ei ilmoiteta. Ei puhuta minkäänlaisesta henkilökohtaisesta kriisistä tai edes vihjata sellaiseen. Sen sijaan avain tuntuu taas löytyvän juuri Maa on voimaa -albumille erityisen tyypillisestä totuuden etsinnästä ja sivistys/luonto -vastakkainasettelusta. Teksti sijoittuu jonnekin pohjoiseen: "Tuntureiden keskeltä lennän järven jään päälle / Kunpa voisin laskeutua noin puhtaalle maalle." Puhtaus on tässä avainkäsite. Se on pohjoisen luonnon itsestäänselvä ominaisuus. Mutta lentokone on sivistyksen tuote, ja kertoja on kahlehdittu siihen. Jään puhtaus turmeltuu, jos sille laskeudutaan. Lentäessään tunturimaisemassa kertoja on luonnon keskellä, silti koneessaan siitä peruuttamattomasti eristyksissä. Hän irtisanoutuu sivistyksen tunnusmerkeistä - tutkalaitteista ja radiosta - mutta voi saavuttaa kaipaamansa luontoyhteyden vain tuhoutumalla itse, mikä näyttääkin olevan hänen tarkoituksensa. Myöhemmin tekstissä vielä alleviivataan urbaania kuhinaa, jonka kertoja on jättänyt taakseen löytääkseen suuremman totuuden: "Tähän aikaan illasta on jo kadulla vilskettä / Yksi puuttuu joukosta, nyt hän tietää jo kaiken."

Jälleen on viitattava "Maa on voimaa" -biisiin, jonka aseman yhtenä Röyhkän tuotannon kaikkein keskeisimmistä avainteksteistä olen oikeastaan käsittänyt vasta tämän blogin myötä. Samasta etsinnästähän sekin kertoo, mutta etsintä ei koskaan voi onnistua täysin. Tuossa kappaleessa totuutta ei löydykään; Sukellan taivaalle taas vihjaa, että sen voi kyllä löytää, mutta ei tässä maailmassa eikä tässä elämässä.

Musiikillisesti kappale on äärimmäisen minimalistinen. Se rakentuu akustiselle riffille, joka sekin muistuttaa kovasti riisuttua versiota Maa on voimaa-biisin vastaavasta. Tätä säestetään vain bassolla ja hienovaraisesti sudituilla rummuilla, poikkeuksena väliosa, jossa biisi pysähtyy täysin ja tekee tilaa lentokoneen ääntä mitä ilmeisimmin jäljittelevälle sähkökitaralle. Kaikua on käytetty huolella, kuten kappaleen maisemaan sopii. Röyhkä laulaa kuulaasti ja tunteella. Koko hoito on ohi alle kolmessa minuutissa.


http://www.youtube.com/watch?v=talQrtkDtvA

Kauko Röyhkän top 50: 37, Pikku enkeli

37. Pikku enkeli (Pikku enkeli, 1986)


Tämä kappale on paitsi yksi Kauko Röyhkän tunnetuimmista, myös varmasti yksi ristiriitaisimpia tunteita herättäneistä. Kertoohan se seksuaalisesti värittyneestä kiinnostuksesta 15-vuotiaaseen tyttöön. 80-luvulla maailma oli toisenlainen, voi olla että tänä päivänä tällaista biisiä ei enää tehtäisi. Nuoria tyttöjä on himoittu Röyhkän myöhemmässäkin tuotannossa, niin kirjoissa kuin levyillä, mutta kenties suuremmilta skandaaleilta välttyäkseen hän on sittemmin tyytynyt tekemään näistä turvallisen laillisesti parikymppisiä.

"Pikku enkeli" on tällä listalla ennen kaikkea musiikillisista ansioista. Se on loistava popsävellys, joka on toteutettu tyylipuhtaan klassisesti. Ilmavan kepeä melodia tuntuu suorastaan huutavan heliseviä kitaroita ja rautalankatyyppistä komppia, joiden varaan biisi perustuukin. Se tuntuu 60-lukulaiselta olematta millään muotoa mikään tyylilajipastissi. Röyhkän laulusuoritus taas on hänen hempeämmän rekisterinsä parhaita, vaikka aihemaailma saakin siirapin maistumaan hieman... sanoisiko härskiltä.

Tekstiäkään ei kyllä voi kuitata sen enempää pikkutuhmaksi fantasiaksi kuin helpoksi provokaatioksikaan. Näitäkin molempia se on, mutta samalla muutakin. Ensinnäkin juuri kappaleen musiikillinen retrohenkisyys panee epäilemään, että Röyhkä tässä nyökkäisi 60-luvun taitteen teinimusiikin suuntaan. Tuolloinhan jenkeissä tehtiin näitä "happy birthday sweet sixteen" -biisejä, joissa syntymäpäivän merkitys tietysti perustui siihen, että tyttöä saattoi nyt laillisesti panna. Tietysti voisi sanoa, että Kauko on tässä mennyt pykälän pidemmälle, joskaan ei ihan Jerry Lee Lewisin meininkeihin.

Toisaalta biisiä ei mielestäni voi kuunnella ottamatta huomioon sitä ilmeistä seikkaa, että suurin osa tarinasta tapahtuu kertojan mielikuvituksessa. Ihan alussahan hän tarkkailee koulumatkallaan ohi kulkevaa tyttöä ja toteaa, että "ajatus yksinäänkin tuo iloa". Kertoja tuntuu viettävän jonkinlaista erakkoelämää rahattomana ja joutilaana - naistakin tekisi mieli: "Tarvitsen rakastumista, mielen puhtautta." Niinpä hän sitten kuvittelee epätodennäköisen tavan tutustua näkemäänsä tyttöön, joka jostain syystä muka olisi vain ilmaantunut hänen asuntoonsa hänen itsensä poissaollessa. Sen verran kaukaa haettu skenaario, että selkeästi alleviivaa tilanteen kuvitteellisuutta.

Mitään konkreettista seksuaalista toimintaa henkilöiden välillä ei tekstissä kuvata. Kertojahan haluaakin "mielen puhtautta", viatonta romanssia riisuttuna kaikesta likaisesta. Tavallaan teksti haastaa kuulijan vastakkain omien ennakko-oletustensa kanssa. On selvää, että niitä likaisia ajatuksia syntyy kuulijan mielessä - mutta nimenomaan siellä. Tyttöhän ei kasva varsinaiseksi henkilöhahmoksi. Kun Röyhkä on muualla tuotannossaan rakentanut monitasoisia naiskuvia, tulee tämäkin nähdä tietoisena ratkaisuna. Ei kappale kerro tytöstä, vaan hieman tuuliajolle joutuneesta miehestä, joka haaveilee samanlaisista asioista kuin useimmat samassa tilanteessa olevat miehet. Kuvaus on vilpitön, vaikka Röyhkä samalla varmasti hieman naureskelee tälle miehelle.

Moni tietysti miettii, paljonko kertojassa on laulajaa itseään, onhan Röyhkä usein tietoisesti pönkittänyt imagoaan nuorten tyttöjen naurattajana. Tämä tosin on lähinnä keski-ikäistyvän Röyhkän maneeri. Pikku enkelin aikoihin hän oli itsekin vielä reilusti alle kolmenkymmenen. Tosin kertoja voisi kyllä olla muusikko, ja hänen odottamansa rahat vaikka Teosto-korvauksia. Vaan miten sitten pitäisi tulkita jo seuraavan levyn nimikappaleessa "Mieluummin vanha kuin aikuinen" tyttären vaihtaminen äitiin? Eiköhän kyse ole siitä, että Röyhkä on halunnut tuoda tarinankertojan otteella jotain uutta näkökulmaa popmusiikin iänikuisiin kliseisiin miesten ja naisten suhteista. Kyllähän nuoria tyttöjä on tietysti rockbiiseissä himoittu paljonkin, mutta jonkun Aerosmithin suoran toiminnan otteisiin nähden Pikku enkeli kuvaa mielenkiintoisemmalla tavalla jännitteisen tilanteen ja päähenkilön, joka on rock-kukoksi aivan liian passiivinen.


http://www.youtube.com/watch?v=FGLwxTX2OZM&feature=related

Kauko Röyhkän top 50: 38, Pohjoinen taivas

38. Pohjoinen taivas (Jumalan lahja, 1993)


Jumalan lahja -levyn aikoihin Kauko Röyhkä lanseerasi ns. satanistisen vaiheensa. Mies puhui aiheesta haastatteluissa ja viittaili yhdessä jos toisessakin albumin kappaleessa demoneihin, Lilithiin, Crowleyhin ja mihin milloinkin. Kiekkoa tarkkaan kuunnellessa herää kyllä epäilys, että paholaisenpalvonta oli pelkkää pintakiiltoa. Tosiasiassa nämä kappaleet taitavat kertoa ihan muista aiheista, esimerkiksi seksistä. Siitä satanismivaiheen Röyhkä lauloi paljon suoremmin kuin koskaan ennen. Mikä lie asioita miehen alitajunnassa yhdistänyt. Vuotta myöhemmin hän kuittasi koko tripin toteamalla: "Kun tein sopimuksen pirun kanssa, luulin saavani rahaa, mutta sainkin vain seksiä."

Mikäs siinä, saahan seksistä tehdä biisejä. Jokusen muistan rockin historiaan perehtyessä kuulleenikin. Olennaisempaa ehkä on, että musiikillisesti Jumalan lahja on Röyhkän ehkä viimeisin todella nerokas levy, ainakin ennen tuota Riku Mattila -projektia. Mutta tämän kiekon sävellyksellinen raakamateriaali on vahvempaa. Levyllä soittava bändi on muuten pääpiirteissään sama kuin mitä Röyhkä hyödynsi 2000-luvun alkuun asti, joten sopii epäillä, että tason lerpahtaminen johtui pelkästään laiskuudesta tai jonkinnäköisestä perspektiiviharhasta.

"Pohjoinen taivas" on eittämättä Jumalan lahjan eräänlainen keskipiste. Se sijaitsee levyn puolivälin tienoilla, on sen pisin biisi (5.30) ja lainannut vielä nimensä kahdellekin tämän aikakauden Röyhkää paketoivalle kokoelmalle. Seksin ja mustan magian teemoja siinä yhdistellään tavalla, joka on levylle kovin luonteenomaista.

Biisin kertoja on itsensä pirun riivaama: hän on ottanut pirun "kyytiin", mutta "nyt se ei enää häivykään pois". Ollaan biisin nimestä päätellen jossain pohjoisessa, noituuden ja mystiikan maisemassa (sitähän se on Röyhkälle ollut aina, esimerkiksi "Maa on voimaa" -biisissä). Piru tanssii katolla, ja kertoja on yhtä aikaa kauhuissaan että jonkinlaisen pakonomaisen huuman vallassa: "Tuo on paha tanssi, häivy pois! / mutta älä ihan vielä..." Tämä piru määrittyy jo tekstin alussa Pan-maiseksi alkuvoimaiseksi seksijumalaksi: se tanssii "suuret sarvet päässä ja ilman kuteita", ja saa kertojankin riisumaan vaatteensa ja kiihottumaan. Tekstin lopussa hän on "ihan paljas, iso ja alaston" ja mystiset "ne", ilmeisesti jonkinlaiset pirun kätyrit, johdattelevat hänet metsään kalusta vetämällä.

Teksti on täynnä symboliikkaa, joka kertoo vieteille antautumisesta ja sivistyksen pintakiillon karistamisesta. Pirua luonnehditaan "hulluksi elukaksi", sillä on suuret sarvet päässä, mutta ei vaatteita, jotka ovat ihmisyyden ja sivistyksen tunnusmerkki. Kertojakin luopuu vaatteistaan, sanatarkasti "uniformusta", kenties siis kaikesta hänen yhteiskunnallista ja kulttuurista identiteettiään määrittävästä. Tilalle hän saa myyttisen seksuaalisen kyvykkyyden, jota hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Pelkoa ja vastentahtoisuuttakin hän tuntee seksuaalisuuttaan kohtaan. Mutta alitajunnan himoja ei ole pakeneminen. Metsä, johon hänet lopussa johdatetaan, edustaa juuri niitä.

Tässä ollaan taas klassisten Röyhkä-vastakkainasettelujen äärellä. On etelä, kaupunki, sivistys, valheellisuus, pinnallisuus, heikkous - ja pohjoinen, luonto, viettielämä, aitous, voima ja potenssi. Aiemmin Röyhkän kertojahahmot tosin ovat etsineet pohjoisesta totuutta ja ymmärrystä mittavan erektion sijaan. Tässä vaiheessa uraansa Röyhkä leikittelee ajatuksella, että totuus on seksuaalisuudessa tai laajemmin ymmärrettynä oman raadollisen ruumiillisuutensa hyväksymisessä. Okkultismi liittyy kuvioon vain hyvin hatarasti. Provokaatio selittyy sillä, että okkultismi ja musta magia toimivat luontevina vastavoimina sekä rationaaliselle järkiajattelulle että sievistelevälle ja tukahduttavalle kristillisyydelle, ja nämä molemmat aatesuunnat taas tukahduttavat ihmisen voiman.

Nietzchen klassista taideteoriaa mukaillen Röyhkä on siis ehdottomasti dionyysisen puolella, koko teksti argumentoi dionyysisen (jylhän, pelottavan, arvaamattoman, villin) paremmuutta apolloniseen (pikkunättiin, kontrolloituun, järjestelmälliseen) nähden. Sentään Röyhkä hyväksyy sen, ettei ihminen noin vain voi jättää yhteiskuntaa taakseen. Siksi hänen kertojansa suhtautuukin aluksi epäilevästi ja pelokkaasti. Näkisin biisin silti poikkeuksellisen suoraviivaisena aatteellisena ohjelmajulistuksena tämän ikuisen epäilijän tuotannossa.

Mielenkiintoista kyllä, musiikillisesti kappale on seesteinen, melodisesti tavallaan yleväkin. Se etenee keskitempoisella rokkikompilla, päälle Timo Vikkula soittaa perussähkökitaraa, wah-wah -riffiä ja väliosassa akustista. Urut luovat huomaamatonta äänimattoa ja yhdessä voimakkaan kaiun kanssa tekevät kappaleen avaran tunnelman. Biisi päättyy parin minuutin instrumentaalilopetukseen, joka oikeastaan vain jalostaa jo esiteltyjä musiikillisia teemoja.

Jossain mielessä musiikillinen ilmiasu on ristiriidassa tekstin kanssa. Se ei kuulosta tarpeeksi, no, dionyysiseltä. Hienosti sovitettu, vaivihkaisella tavalla liki sinfoninen teos on kyllä kyseessä. Ehkä on haluttu alleviivata sitä, että tässä on vakavasta sanomasta kysymys. Pitkään Röyhkä ei kylläkään jaksanut saarnamiehen viittaa kantaa. Muutamaa vuotta myöhempi Kaksi aurinkoa, miehen romaaneista ehkä tunnetuin, sijoittuu Lappiin ja sivuaa okkultismia, mutta ote siinä on jo räävitön, raadollinen ja enemmän kuin groteski. Se lähestymistapa tuntui sopivan Kaukon taiteilijakuvaan paremmin.

Kauko Röyhkän top 50: 39, Pastoraali

39. Pastoraali (Mutta, mutta -ep, 1989)


Taannoisen cd-remasterointikierroksen myötä Nartun niin sanottu elegantti vaihe pakattiin kätevästi yhdelle levylle, joka sisältää Joko tai -albumin ja sitä edeltäneen Mutta, mutta -ep:n. Kaikessa abstraktiudessaan ja empivyydessään nämä otsikot kiteyttävät jotain sisältämästään musiikista. Tämän aikakauden Röyhkä ei mennyt äärimmäisyyksiin. Levyiltä ei juurikaan löydy rujoa rokkausta tai yltiöpäisen provosoivia tekstejä.

Tämä ei ole mikään ongelma, sillä Röyhkä on sanoittajana kotonaan myös salaperäisten tunnelmakuvien parissa, ja loppuaikojen Nartusta löytyi soitannollista ja sovituksellista kapasiteettia hyvinkin hienostuneeseen musisointiin. Instrumentaatio tuo mieleen vaikkapa alkuaikojen Liekin, vaikkei Kaukosta tietenkään koskaan ollut aidoksi romantikoksi. Siinä missä Joko-tai on hieno, yhtenäinen albumikokonaisuus, sisältää Mutta, mutta useita myöhäis-Nartun kaikkein parhaita kappaleita, mukaan lukien tämä avausraita.

Pastoraali on antiikin ajoilta periytyvä termi maalaismaisemaan sijoittuvalle romanssille. Röyhkän samanniminen biisi taas on hänen jossain määrin kiero versionsa sellaisesta. Kappaleen kertoja matkustaa idylliselle maaseudulle tapaamaan Anette-nimistä naista, jonka kanssa hänellä on aiemmin ollut jotain. Yritetään saada uutta alkua aikaiseksi, mutta kertoja empii ja miettii, pitäisikö valita joku Aneten sisarista (joita on ainakin kaksi). Mihinkään lopputulokseen kappale ei päädy, vaan jää kellumaan pitkähkön instrumentaalilopukkeen mukana raukeassa epätietoisuudessa.

Röyhkä piirtää miljöötä, jossa ihmiset tuntuvat lähinnä laiskottelevan laiturilla tai tappavan aikaa souturetkillä jokea alas drinkkejä siemaillen. Mitään konkreettisia ajan, paikan tai yhteiskunnallisen aseman koordinaatteja ei mainita. Yläluokkaisia nautintoja ei kannata ottaa ihan sellaisinaan. Samalta ep:ltä löytyy tällaiseen elämänmenoon hyvinkin pisteliäästi suhtautuva "Vanha Eurooppa". Myös "Pastoraalin" maailma tuntuu vieraantuneelta ja kuvaus ironiselta. Souturetkellä nähtyä luontoa kuvataan surrealistisesti ja hieman ahdistavasti: "paksu metsä" on kuin "iso peruukki", linnut "kirkuu jotain". Henkilöitä vaivaa jahkailevuus ja kyvyttömyys päättää. Anetella on kertojan mukaan yhdeksän sydäntä, joista vain yhden tämä menettää hänelle. Nainen lausuu kertojalle ristiriitaisia lauseita: "et saa luulla et se on noin helppoa / se on helpompaa kuin sinä luulet". Mikä sitten, eläminen? Jos ei tosissaan yritä muuttaa mitään, ei voi ikinä onnistuakaan. Viimeisessä säkeistössä soutumatka jatkuu "kohti seuraavaa aikaa". Mutta näiden ihmisten elämässä muutos tuntuu olevan olemassa vain siksi, ettei mikään pohjimmiltaan muuttuisi.

Tuosta ylläolevasta ei ehkä ota kovin paljoa tolkkua, mutta ei ole tarkoituskaan. Teksti on suggestiivinen. Se on kuin sarja sattumanvaraisia palasia novellista tai romaanista. Tässä mielessä tietysti kuten ne antiikin pastoraalit, joista on lähes järkiään säästynyt vain irtopätkiä.

Pastoraali on myös erinomainen popbiisi, vaikkei siinä edes ole varsinaista kertosäettä. A-osan laulumelodia on sopivan unelias, ja bändi soittaa hienovaraisesti lattarivaikutteista akustista poppia. Tommi Vikstenin rytmikäs kitara polkaisee intron käyntiin, mutta Pekka Gröhnin ylellisen melodiset koskettimet vievät sittenkin pääroolin. Kaikista popmusiikin aikakausista liikutaan ehkä lähimpänä 60-luvun lopun ns. barokkipoppia, vaikka orkestraatioita ei olekaan turhaan ympätty mukaan. Äänikuva on täyteläinen ja hyvin jäsennelty.

Biisissä on myös kompakti b-osa, jossa Röyhkä toistaa pari kertaa pysähtyneisyyttä henkivää lausetta "Uitetaan sormia / juodaan vodka russian". Nuorena, vasta alkoholijuomia opettelevana Röyhkä-fanina tämä kiehtoi minua siinä määrin, että pitkän aikaa vodka russian oli vakiotilauksiani baarissa. Sen jälkeen bändi päästetään irralleen. Gröhn sooloilee niin sähköpianolla kuin Hammondillakin. Aivan lopussa tempo kiihtyy hieman, juuri ennen loppufeidausta. Kiehtova ratkaisu, joka tuntuu sanovan jotain sellaista kuin "nyt äkkiä pois tästä laiskasta meiningistä".

Mutta biisinä Pastoraali ei ole laiska, vaan moniulotteinen ja omaperäinen. Juuri tällaisia Narttu-helmiä kuunnellessa tulee surkutelleeksi sitä, ettei Röyhkä sen koommin olen osannut tehdä yhtä totaalisia irtiottoja normaalista rockmeiningistä.


http://www.youtube.com/watch?v=26rMn9larFg

Sotien välisestä Suomesta: muutama kirjavinkki

Lempiaikani ja -paikkani historiassa on ehdottomasti Suomi aikavälillä 1918-39. Koska minulla ei ole akateemisen ihmisen velvoitteita, en ole perehtynyt siihen mitenkään järjestelmällisesti, vaan satunnaisotannalla romaaneja, elämäkertoja, tietoteoksia ja mielikuvitusta. Kaikki oli Suomessa noina vuosikymmeminä kiehtovampaa kuin sitä ennen tai sen koommin. Tietysti nyky-Suomessa on hauskempi elää, mutta luovutaanpa empaatikon viitasta hetkeksi ja suhtaudutaan asiaan kaunokirjailijan tavoin.

Sillä siitä se kaikki alkoi, aiheita etsivästä wannabe-kaunokirjailijasta. Syksyllä 1998 luin ahkerasti Waltarin pienoisromaaneja ja hyödynsin sivarien ilmaisia junalippuja viikonloppureissuilla Helsinkiin. Yöjuna oli aina perillä muutamaa tuntia ennen kuin ystäväni Tohtori ehti minua vastaan, ja ne tunnit käytin kuljeskelemassa päämäärättömästi Etu-Töölön varhaisaamuisilla kaduilla, jostain syystä yleensä tihkusateessa. Tiesin, että Waltari oli asunut täällä jossain. Kirjoitin fantasianovelleja, joissa yliluonnollinen aines yhdistyi 30-luvun runoilijoiden absintinhuuruisiin toilailuihin ja vanhahtavaan kirjakieleen.

Oikein hahmotettu. Sotien välinen Suomi on fantasiamaailma, todellisuuden näköinen mutta jännistä kohdista vääristynyt. Miten tässä myöhemmässä konsensusvaltiossa tehtiin poliittisia murhia ja väkivallantekoja ja saatiin melkein aikaiseksi puolifasistinen vallankaappaus? Miten kansallisromanttinen uho ja haaveet Suomen ulottamisesta Uralille sopivat samaan kuvaan kuin parikymppiset helsinkiläisrunoilijat, jotka ravaavat Ranskassa hankkimassa kuppaa ja availevat ikkunoita Eurooppaan? Miten kova tee ja konjakinlitkintä tuntuvat niin olennaiselta osalta samaa aikakautta, jolloin täällä oli voimassa kieltolaki ja virallinen asenne kaikenlaisiin holtittomuuksiin oli tiukan torjuva?

En tietenkään kaipaa historioitsijan vastauksia näihin kysymyksiin, joihin liittyvistä syy-seuraussuhteista tiedän kyllä itsekin jotain. Pidän ristiriidoista ja ääripäistä. Niitä riittää. Pidän siitäkin, että kun Suomi on pieni maa, äärimmäisyydetkin ovat täällä kuitenkin pienempiä ja kotikutoisempia: vain yksi ministerimurha, kännissä ja läpällä suunnitellut ja toteutetut Ståhlbergin kyyditys ja Mäntsälän kapina, ei kirjarovioita, mutta sitäkin enemmän Uuden Suomen palstoilla käytyä riitelyä siitä, onko Waltari pelkkä äitienpäiväkirjailija ja saako romaanissa kuvata aviorikosta myönteiseen sävyyn.

Kenties kaikkein kiehtovin mikrokosmos oli sotaa edeltävien vuosien Petsamo, jossa saatiin aikaiseksi ensin kulta- ja sitten nikkeliryntäys. Ihan saatanan kaukana kaikesta sijaitsevaan hyiseen kolkkaan ilmaantui onnenonkijoita ja kaivosmiehiä tolkuttomat määrät, tuloksena Suomen oma villi länsi, jossa ei käytännössä ollut muuta lakia kuin nikkeliyhtiön laki.

Mutta kyllä ne Töölön kadutkin edelleen kiehtovat, ja Krunikan ja Katajanokan. Se oli Suomen suuren urbanisoitumisen ja modernisoitumisen neitsytvaihetta, aatteet ja sukupolvet törmäsivät toisiinsa ryskyen eikä kukaan vielä tiennyt, millainen valtio oli syntymässä. Kaiken taustalla maailmantapahtumien koko ajan synkentyvät ja pitenevät varjot. Elettiin kuin viimeisiä aikoja, vaikka ne olivat ensimmäisiä. Sitten tulikin sota, eikä sen jälkeen oltaisi päästy eteenpäin, ellei oltaisi kollektiivisesti muututtu järkeviksi ja kohtuullisiksi.

Tylsää kaunokirjailijan kannalta.


Pieni lukulista:

Kaunokirjallisuuden puolelta tietenkin Waltaria: Suuri illusioni, Yksinäisen miehen juna, Appelsiininsiemen - eli ne parikymppisinä kirjoitetut kaikkein pateettisimmat teokset. Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on niin tiukkaa tavaraa, että sensuroitiin aikoinaan. Joel Lehtosen Henkien taistelu on hyvä satiiri 30-luvun alusta. Runoilijoista Katri Vala tarjoaa ajan hengen elävimpänä.

Olavi Paavolainen on oma lukunsa. Nykyaikaa etsimässä on tässä kontekstissa pakkoluettavaa, samoin loistavan vittumainen kirjallinen pamfletti Suursiivous.

Myöhempien aikojen romaanikirjallisuudesta Westön aika itsestäänselvä Missä kuljimme kerran on varmaankin paras Helsinki-kuvaus. Laajemman perspektiivin ottaa Jari Järvelä trilogiassaan Veden paino - Pieni taivas - Kansallismaisema, joka ottaa haltuun Aunuksen-retken, Petsamon kultahysterian, Kuru-laivan uppoamisen ja 30-luvun rotupuhtausaatteet. Varsinkin Pieni taivas on sekavan ajan huikea kuva.

Veli-Pekka Lehtola on kirjoittanut loistavan elämäkerran kenraali K.M. Walleniuksesta, joista kaavailtiin tietyissä piireissä Suomen diktaattoria. Hyviä elämäkertoja aikakauden vaikuttajista on tietysti kasapäin, samoin kaikenlaisia muistelusteoksia. Kulttuurielämä ja kirjataistelut tulevat erinomaisesti kuvatuiksi Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mystica. Waltarin sanelusta kirjoitettu Kirjailijan muistelmia on sekin korvaamaton.

Petsamo-sekoilujen definitiivinen eepos ja todella hämmästyttävän yksityiskohtainen suurtyö on Erno Paasilinnan aluetta kronikoivan teosparin jälkimmäinen osa, Maailman kourissa.

Ajopuista pintapopin virrassa

Vaasankadulta oli päädytty jatkoille, ja ystäväni vaati soittamaan Lassi Valtosen kappaleen "Pispala". Olin skeptinen. Kyllähän minä Idols-Lassin tiesin. Sen hetken ajan, kun hän ehti olla kisassa mukana, useimmat tuntemani nuoret naiset ehtivät hehkuttaa hänen vilpitöntä olemustaan ja aitouttaan ja vakuuttaa varmaksi, että laulukilpailun kautta tai ei, Lassi löytäisi oman äänensä ja musiikilleen sitä arvostavan yleisön.

Valtonen itse ei tosin tuntunut tähän uskovan, vaan jättäytyi kisasta melkein saman tien ja ilmoitti keskittyvänsä rumpujen soittoon progebändissään. Varsinainen salamapoistuminen julkisuudesta. Kulisseissa alettiin kuitenkin soitella puheluja, ja ilmeisen nopeasti nuoren miehen pää saatiin kääntymään, koska nyt, saman kalenterivuoden aikana, hänen debyyttialbuminsa on jo kaupoissa monikansallisen yhtiön julkaisemana. Tällaisiin yhtiöihin lähtökohtaisen kielteisesti suhtautuva saattaisi nyt hymähdellä kyynisesti.

Minä olen kai sellainen ihminen. Ainakin suhtaudun kyynisesti laulukilpailutähtien nopeasti väsättyihin esikoisalbumeihin. Samoin kriitikoihin, jotka yrittävät väkisin löytää näiden levyjen joukosta kehumisen arvoisia, koska jokin draaman laki vaatii, että sellaisiakin niissä on oltava. Esimerkiksi Anna Puun joillakin tahoilla kovastikin ylistettyjä levyjä en osaa pitää juuri laskelmoitua perussuomipoppia kummempina - syvälle käyvä herkkyyskin on Puun tuotannossa syvälle käyvän herkkyyden esittämistä.

Pispala-biisi veti kuitenkin hiljaiseksi. Vaikkei se ole mikään ilmeinen hitti, kuulosti se heti ensikuuntelulla, siinä kolmen maissa yöllä, ihan saatanan kovalta. Ei ole sen koomminkaan lakannut kuulostamasta, eikä stereoissani soimasta. Se on lähes arkaaisen kuuloinen folkballadi, jonka synkkä, vahvoin kuvin piirretty teksti kertoo pikkulapsesta harhailemassa kevään 1918 ratkaisutaistelujen jälkeisellä Tampereella. Valtonen tulkitsee sen todellakin aidon kuuloisesti, vaikkei teksti ole hänen omansa ja vaikken usko hänellä olevan minkäänlaista suhdetta vuoden 1918 tapahtumiin. Hän vaan sattuu olemaan niin hyvä tulkitsija, että pystyy menemään oikeasti sisälle lauluihin.

Pieni selvitystyö paljasti biisin taustalta arvostamiani nimiä: säveltäjinä Tehosekoittimen ex-liideri Matti Mikkola ja DJPP:näkin tunnettu elektrotuottajaguru Street Kobra, sanoittajana 2000-luvun ylimmäisten nerojen kärkikaartia edustava Asa. Nämä ovat kaikki lahjakkaita muusikoita, jotka ovat enenevässä määrin tienaamassa leipäänsä tilaustyömarkkinoilta. Valtosen Kukin tyylillään -levylle on päätynyt myös samaan porukkaan kuuluvan Paula Vesalan tekstiä, ja kenties useilla biiseillä mukana olevat folkhenkilöt Matti Johannes Koivu ja Topi Saha ovat hekin haistaneet osaamiselleen olevan kysyntää.

Tässä on jo melkoinen ero ensimmäisen Idols-sukupolven biisinikkareihin, jotka olivat silkkoja palkkatyöläisiä. Levy-yhtiötasolla on varmaan kelailtu, että laulukilpailumenestyjiä alkaa olla maassamme jo vähän liikaa: tarvitaan uutta verta, uudenlaista näkemystä ja joukosta erottuvaa musiikkia. Sitten palkataan joukosta erottuva artisti sitä tekemään. Ero on freelancerin ja kuukausipalkkalaisen välinen ero, eikä riitä tekemään pysyvää muutosta. Mutta voidaan olla varmoja siitä, ettei Hannu Korkeaoja olisi koskaan pystynyt Pispalan kaltaiseen yksittäiseenkään täysosumaan.

Lassi Valtosen koko levy ei sentään yllä läheskään samalle tasolle. Kovin muistettavia sävellyksiä ei ole kuin tuo yksi, ja liian suuri osa materiaalista on liian tasapaksua folkpoppia, villapaitaisempaa Anna Puun toisintoa. Väistämättä tälläkin levyllä haisee se laskelmointikin. Se on tällä kertaa sellaista laskelmointia, joka esittää omaa vastakohtaansa. Pyritään siis luomaan vaikutelmaa vilpittömästä, hieman nuhjaantuneesta, aika vanhanaikaisesta musiikista vastaamaan artistin julkisuudessa antamaa kuvaa hukassa olevasta nuorestamiehestä sympaattisine 70-luvun viiksineen. "Suonsilmä"-biisin sekaan on jopa upotettu jonkun viskaalin dollarinkuvat silmissä heittämää selostusta yhä suuremmista ja elämyksellisemmistä kauppakeskuksista. Viesti on alleviivaava: Valtonen ei tuollaisiin keskuksiin jalallaan astuisi, hän polttaa mieluummin tupakkaa liiterin portailla tai pelaa pajatsoa huoltsikan baarissa.

No, hänen levyään niissä elämyskeskuksissa kuitenkin myydään.

Levyn päättää virkistävä, akustisella rämpytetty versio Pelle Miljoonan punk-klassikosta Nuoriso sairastaa syöpää. Valtonen jos kuka vaikuttaa itse sellaiselta hieman itseensä eksyneeltä nuorelta, joita Pelle biisissään ripitti. En tiedä, kuka coverin on valinnut, mutta siinä on herkullisia ironian tasoja. Se on viime aikojen oivaltavimpia suomipopin sisäisiä kierrätyksiä, ja Pispala taas on meikäläisen Idols-historian ylivoimaisesti paras biisi. Eiköhän näillä ansioilla tyydyttävä irtoa.


Pispalaa ei valitettavasti ole Youtubessa. Tässä levyltä ihan hyvä, niin ikään Asan tekstittämä ja yllättävän paljon Anssi Kelalta kuulostava avausbiisi "Tuhkaa ja hiekkaa".

http://www.youtube.com/watch?v=KCTvgBiH-Ak

Kauko Röyhkän top 50: 40, Kevät

40. Kevät (Tyttöjen ystävä, 1991)


"Kevät" on Kauko Röyhkän ns. hitureita. Se on melodinen, tarttuva, kertosäevetoinen kappale klassisesta aiheesta. Vuodenaikabiisit ovat Suomessa suosittuja kenties vuodenaikojen jyrkkien vaihteluiden takia, ja tästäkin aiheesta oli jo ennen Röyhkää tehty pari kuuluisaa tulkintaa samalla otsikolla, siis Tavaramarkkinoiden ja Sielun Veljien keskenään varsin erilaiset kappaleet. Kummassakaan näistä ei kevät näyttäydy likimainkaan niin positiivisena asiana kuin voisi olettaa, ja omat särmänsä Röyhkäkin on omaan, sinänsä leppoisempaan tulkintaansa sisällyttänyt.

Leppoisuus on kyllä vahvasti suhteellista, ottaen huomioon, että biisin kertosäkeessä kevättä kuvaillaan mm. näin: "Se tuntuu ilmassa, väkivaltaisena", "Se on tää paniikin tunne / ja se tulee joka kevät". Angstin kehyksenä toimii kuitenkin tarina jonnekin toukokuun alkupuolelle assosioituvasta illasta, joka vietetään humalaa ja naista metsästäen ja lopulta jatkoille eksyen. Kertojan asennetta leimaa tietty välinpitämättömyys kaikkea tätä kohtaan, ja jatkoille päästyä hän kumoaa isäntänä toimivan taiteilijan sanat "meistä pitää huolen kivat enkelit" tylyn ytimekkäästi: "Mä en usko." Kertoja miettii: "Toiset pelkää maailmansotaa / toiset taas ei ota kantaa / Toiset pelkää tautii jota kukaan ei pysty parantamaan." Tuollaisien pelkojen torjumiseen "kivat enkelit" tuntuvatkin heppoiselta aseelta. Kevät on perinteisesti elämän jatkumisen vuodenaika, mutta kertojan mielessä ovat kuolemaa tuottavat asiat.

Vielä yksi mahdollinen sisarteksti biisille on sitä vuorostaan joitakin vuosia myöhempi Radiopuhelimet-yhtyeen "Kevättä ilmassa", joka esittelee kevään seksuaalisesta hurmiosta paitsi jääneen kertojan; tälle koko vuodenaika on tullut elämän sijaan merkitsemään kuolemaa, väkivaltaa ja ahdistusta. Röyhkän hahmo ei ole vajonnut aivan yhtä syviin vesiin vaan tuntuu pikemminkin miettivän, mitä väliä pariutumisleikeillä ja humalan tavoittelulla on globaalin kurjuuden keskellä. Toisaalta hän kulkee joukon mukana ja osallistuu leikkiin. Toistuvassa lauseessa "Kevät / Nyt on taas kevät täällä" on lakonista sarkasmia tätä taustaa vasten.

Mutta ei ole kyse pelkästään siitä, että kevään huuma nähtäisiin mitättömäksi asiaksi verrattuna ihmiskunnan ongelmiin. Itse kevät on myös ongelma, "paniikin tunne". Kevät tuntuisi vaativan muutosta, mutta sen suunnasta tai edes toteutumisesta ei ole varmuutta. Pahaenteiset voimat vaanivat kepeämielisen hedonismin taustalla. Biisi on kirjoitettu epävarmassa maailmantilanteessa, sosialismin romahtamisen aikaan. Kevät voi olla myös ihmiskunnan kevät poliittisessa mielessä. Sarkastiseen valoon asettuu sekin, kun kivoihin enkeleihin ei ole luottamista.

Kaikki tämä kyynisyys on sitten puettu Röyhkän mittapuulla poikkeuksellisen isoksi tuotannoksi. On keskitempoisen jämäkkä rokkikomppi, simppelisti nakuttava kitaran rytmikuvio, wah-wah -ulvottelua, koskettimia, kaikua ja viimein outrossa stadionkokoisiksi paisuvia kitaroita, jotka tuntuvat suorastaan ennakoivan U2:n samoihin aikoihin ilmestynyttä Achtung Baby! -levyä ja sen myötä merkittävää osaa sittemmin julkaistusta keskitien menestysrockista. Röyhkä on karsinut laulustaan lähes kaikki mahdollisesti ärsyttävät piirteet ja panostaa sen sijaan aitoon tunneintensiteettiin. Megahittiä ei tullut, mutta tulipa keväästä kerrankin kappale, joka ei tyydy vain ylistämään kyseistä vuodenaikaa tai päinvastoin nyyhkimään sen ahdistavuutta.


http://www.youtube.com/watch?v=H0RlyO7Tbj4

Kauko Röyhkän top 50: 41, Steppaillen

41. Steppaillen (Steppaillen, 1980)


Vaikka kyseessä ei olekaan Röyhkän ensimmäinen julkaistu levytys, miehen debyyttialbumin nimikappaleena "Steppaillen" omaa silti jonkinlaista erityisarvoa johdantona Kaukon temaattiseen maailmaan. Ei olekaan yllättävää, että monille kokoelmillekin kierrätetty biisi tosiaan esittelee samantyyppisiä ajatuksia, joita Röyhkä on varioinut siitä lähtien. Ulkopuolisen osaahan tässäkin käsitellään, vaikkakin hieman poikkeuksellisessa muodossa.

Poikkeuksellinen miehen tuotannossa on myös kappaleen toteutus. Steppaillen soi näennäisen jatsahtavana renkutuksena, vaikka rakenteellisesti onkin puhdasta melodista poppia. Lucjan Czaplickin saksofoni soittaa biisin rennosti svengaavan koukun ja improvisoi soolontapaista väliosassa, mutta myös basso-rummut -osaston elastinen kepeys viittaa nostalgiajazzin suuntaan. Kitara on tässä jätetty melko huomaamattoman rytmi-instrumentin rooliin. Eihän kappale tietty oikeasti mitään jazzia ole. Homman yleinen kulmikkuus, nuorekkuus ja energisyys ovat silkkaa uutta aaltoa. Röyhkä itse taas ei sen paremmin äänialaltaan, maneereiltaan kuin laulumelodioiltakaan taivu vokaalijazziksi millään. Koko pseudojazz-virityksen pointti tuntuisi olevan hilpeä keskisormennäyttö punk-purismin suuntaan, mutta toisaalta Steppaillen imee vaivatta mukaansa ja tanssittaa, joten mikäpä siinä.

Kappaleen sanoitus rakentuu erikoiselle absurdistiselle kuviolle. Kertoja on pakotettu "steppailemaan", koska vaille tarkempaa luonnehdintaa jäävä "setä" on kuolemansa jälkeen tuonut hänelle taikakengät. Kovin positiivinen juttu tämä ei ole, sillä säkeistöt alkavat lauseella "tottua saan steppailemaan" ja kertosäkeessä todetaan, että "setä, ei ole hauskaa aina tanssia yksinään". Toisaaltahan steppailu on piristävällä tavalla koomista toimintaa, ja Röyhkän innostuneesti kiekuva laulusuorituskinpyörii ylipirteyden rajamailla. Steppailu on hauskaa, mutta hampaat irvessä -tyyliin.

Mitä tämä steppailu siis on? Tekstin muut elementit nivovat sen vääjäämättä tekoajankohdan nuorisokulttuureihin ja Röyhkän suhteeseen niihin. Tuo suhde on aina ulkopuolisen. Käydään läpi punkkarit, diskokinkut ja poliittiset nuoret. Nämä kaikki ivaavat kertojaa, mutta se ei steppailua pysäytä.

Teksti onkin tulkittava suoraviivaiseksi kuvaukseksi siitä, millaista on kulkea taiteilijana omia polkujaan. Yksinäistähän se on, mutta ei voi mitään, se on myös pakko. Itse steppailumotiivi selittynee Röyhkän alkuvaiheen imagolla. Hän lienee nähnyt itsensä klovniksi, joka tulee kuin huomaamatta paljastaneeksi vaiettuja totuuksia. Albumin kannessa nähdään monta Kaukoa, kaikilla pakotettu virne naamalla, ottamassa hupaisia asentoja. Takakannessa Röyhkä taas poseeraa arvokkaiden suurmiespatsasten lomassa teennäisen vakavana. Yletön ryppyotsaisuus - ei vähiten suomi-punkkiin pesiytynyt sellainen - oli nuorelle Röyhkälle se etummainen pilkan kohde.

Setä-motiivia tuskin kannattaa analysoida sen tarkemmin kuin että tarkoituksena on sanoa mission olevan vääjäämätön ja kyseenalaistamaton. Röyhkä antaa ymmärtää, ettei hän ole valinnut rooliaan vaan rooli hänet. Niin yksinkertaistahan se ei todellisuudessa ole, mutta jossain määrin mies on kai aidosti kokenut näin, koska on tuonut samantyyppisiä ajatuksia esiin läpi koko uransa.

Tämä on siis pelikentälle astuvan artistitulokkaan manifesti, joka on sisältönsä puolesta suurin piirtein pitänyt näihin päiviin asti. Tuskinpa Röyhkä on biisiä kirjoittaessaan ajatellut 30-vuotiseksi ja toivottavasti pidemmäksikin venyvää uraa. Teksti on tehty omaan aikaansa ja sisältää jo nostalgiseltakin tuntuvaa ainesta. Kukapa enää nykyään luokittelisi "poliittisia nuoria" mainitsemisen arvoiseksi nuorison alaryhmäksi. Hienosti kappale toimii silti nykyäänkin.

Lahjakkaammasta herra Gallagherista

Eräs syksyn kovimmista levyistä tuli yllättävältä taholta. En tosiaankaan kohdistanut Noel Gallagherin High Flying Birds -projektin esikoiseen suuria odotuksia. Miksi olisin, ihmisenä joka ei luokittele itseään Oasis-faniksi - Definitely Maybe -esikoisen faniksi kyllä, mutta sen jälkeen tarjolla on ollut pettymystä pettymyksen perään ja vain satunnaisia hienoja hetkiä. Edes Oasiksen hittikooste Stop The Clocks ei välty hutilyönneiltä, vaikka sen kokoajat ovat yrittäneet painottaa revisionistisesti varhaisinta kautta niin raskaasti kuin suinkin. (Varhaisia b-puolia niputtava The Masterplan onkin parempi kokoelma.)

Oasiksen tarina ei ole vailla vertailukohtia rockin historiassa, mutta äärimmäisyyksissään se on myös ainutlaatuinen. Kuinka moni muu yhtye on pystynyt pitämään yllä maailmanlaajuista suosiota toistakymmentä vuotta ihan sen voimalla, että teki joskus ihan alussa hienoa musiikkia? Ynnätään tähän vielä Gallagherin veljesten yhdessä muodostama räjähdetynnyri, niin ihmehän se on, ettei bändi hajonnut omaan mahdottomuuteensa viimeistään vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Vaan lopulta se sitten hajosi. Viimeiset vuodet eivät musiikillisesti olleet bändin paskimpia; Don't Believe The Truth (2005) sisältää Oasiksen 2000-luvun parhaan biisin The Importance Of Being Idle, ja sitä seurannut Dig Out Your Soul tuntui ainakin ilmestyessään svengaavan kohtuullisesti (vaikea sanoa enää, kun levyä ei ole tullut kuunneltua muutamaan vuoteen). Oli silti selvää, ettei Oasis tulisi koskaan enää nousemaan yleisen epäkiinnostavuuden suosta. Mitä odotuksia siis oli lupa langettaa lopullisen oloisesti riitaantuneiden Gallagherien erillisille projekteille? Eipä juuri mitään.

Liamin tapauksessa ennakkokutina osoittautui perustelluksi: Beady Eye on jo bändinnimenä poikkeuksellisen ankea, ja vaikkei kokoonpanon keväinen esikoislevy nyt ihan täyttä tuubaa ollutkaan, en varmaan sitäkään tule enää koskaan kuuntelemaan. Liam ei tietystikään ole säveltäjälahjakkuus, Oasiksen loppupään levyjä ei ainakaan parantanut biisintekovastuun jakaminen hänelle ja yhtyeen statisteille. Liamilla tuskin on myöskään muuta musiikkimakuasioihin liittyvää katsantokantaa kuin se, että Beatles on vittu kovinta ja rokki on hienoa musaa. Liam on juuri sellainen näkkileipää pienellä voinokareella -tyyppi, jonka ainoa ase on aikaa sitten väljähtänyt karisma. Ei kukaan ole kuvitellut Liamia vaaralliseksi enää vuosiin. Pikemminkin hän tuo mieleen pubinnurkassa illasta iltaan omiaan jorisevan tyypin, jonka mielestä kaikki on "paskaa" - nykymusiikki, nykynuoret, nykytelevisio, nykyjalkapallo - paitsi ne pari asiaa, joihin hän on joskus ensimmäisiä munakarvoja kasvattaessaan leimautunut.

Olisi paha virhe kuvitella Noel samanlaiseksi tyypiksi. Hänkin tosin pitää Beatlesista ja kiroilee paljon, mutta minusta hän on aina vaikuttanut veljeensä verrattuna salaviisaalta älyköltä. Kenties työväenluokkainen tausta ja varhain kiveen hakattu imago ovat tehneet hänestä varovaisen tämän ilmaisemisessa, mutta haastatteluissa Noel on pääosin aidosti hauska siinä missä veljensä vain rasittava. Varhaistenkin Oasis-haastisten huippuhetkiä olivat ne, kun Noel alkoi vittuilla Liamille täydeltä laidalta tämän möläytettyä jotain typerää John Lennonista. Kerran pikkuveli pääsi sentään antamaan takaisin suureellisemmin ajattelevalle Noelille - Knebworthin megakeikoilla jälkimmäinen kuuluu hehkuttaneen mikkiin "Right here, right now, this is history!", mihin Liam näpäytti saman tien: "No it's not you cunt. This is Knebworth."

Oasiksen briljantin debyyttialbumin jälkeen Noel tuntuu jääneen sattumalta muotoutuneiden kahleidensa vangiksi. Asioita ei helpottanut nopeasti tehty ja epätasainen kakkosalbumi (What's The Story) Morning Glory, joka sisälsi joitakin loistavia kappaleita, mutta myös pari laiskahkoa balladia, jotka tulivat singauttaneeksi bändin maata kiertävälle radalle. Sitten tulivat kokaiini ja julkkistyttöystävät. Joskus vuosia myöhemmin Noel nähtävästi alkoi toipua menestyskrapulastaan, mutta ei vielä tässäkään vaiheessa osannut ajatella, että hänellä olisi musiikillista elämää ilman isommaksi tähdeksi miellettyä velipoikaansa.

Nyt oli pakko, ja voin vain harmitella, että vasta nyt. Reilun viikon kuuntelulla olen valmis julistamaan High Flying Birdsin levyn toiseksi parhaaksi, jolla Noel Gallagher on ollut mukana. Ei se ole ihan viiden tähden kuolematon klassikko, mutta se on selvästi parasta brittiläistä valtavirtarockia tänä vuonna. Coldplayn juuri ilmestyneellä Mylo Xylotolla ei varmasti tule olemaan mitään jakoa sitä vastaan. Toistaiseksi se on kuulostanut joka kuuntelulla onnistuneemmalta.

Noel on vapautunut tarpeesta rokata. Biisit ovat enimmäkseen Kinksin music hall -vaihetta muistuttavalla kompilla kulkevia tai klassisemmin melodispoppaavia keskitempoisia herkkupaloja, jotka on järjestään kuorrutettu vaivattoman tarttuvilla kertosäkeillä, haikeilla puhaltimilla, subliimeilla jousilla ja muulla kivasta musiikista mahtavaa tekevällä. Tanssittava AKA... What a Life! muistuttaa, että ennakkoluuloton Noel lauloi jo Oasiksen parin ensimmäisen levyn jälkeen Chemical Brothersin kaltaisten konejeesusten levyillä. Kuitenkin tuokin biisi on hieman surumielistä keski-ikäistyvän miehen emootiopoppia eikä mitään trendinhaistelua.

Koko touhua leimaa suhteellisuudentaju, rentous ja tietty maanläheinen pohdiskelevuus. Eihän Liamin rajoittunut laulutapa olisi voinut tällaisia fiiliksiä välittääkään. Oasiskin tarvitsi usein Noelin ääntä melodisemmilla biiseillä, mutta siinä missä takavuosien Noel tuppasi kuulostamaan laimennetulta Liamilta, on hän nyt jotenkin löytänyt oman äänensä. Viimeistään nyt on selvää, että paitsi kaikissa muissa suhteissa, on veljeksistä vanhempi parempi myös laulajana.

Levyltä voisi julkaista 7-8 singleä: Everybody's On The Run, The Death Of You And Me, Soldier Boys And Jesus Freaks, Stranded On The Wrong Beach... Anna High Flying Birdsille mahdollisuus. Saatat yllättyä.

Alla levyn ehkä paras biisi AKA... What a Life!


http://www.youtube.com/watch?v=lwHpLDgWonM

Kauko Röyhkän top 50: 42, Shangri-la

42. Shangri-la (Elämä ja kuolema, 2005)


On aika ottaa ensimmäistä kertaa käsittelyyn Kauko Röyhkän 2000-luvun tuotantoa edustava kappale. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että kovin montaa sellaista ei ole tulossa. Röyhkä teki yksinkertaisesti 80-luvulla ja 90-luvun alussa parempaa musiikkia ja kiinnostavampia tekstejä kuin sittemmin. Vaikka esimerkiksi tämänvuotinen Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levy on erinomainen, ei sekään yllä Nartun huippuaikojen piinkovalle tasolle.

Elämä ja kuolema taas on levynä Röyhkän heikoimpia, mutta yksi todellinen mestariteos siltä löytyy. "Shangri-la" herätti huomiota jo siitä yllättävästä syystä, että sen musiikillinen ilmiasu oli Röyhkän tuotannossa jotain täysin uutta. Kappale rakentuu kokonaan simppelille rokkikompille särökitarariffeineen; tämän päälle Röyhkä lähinnä puhuu säkeistöt, ja melodisempi kertosäe sisältää vain kappaleen nimen toistelua. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta soiton draivi on melkoinen, ja Röyhkän antautumuksellinen tulkinta vihjaa, että biisillä on ollut hänelle merkitystä. Teksti onkin miehen moniulotteisimpia.

Shangri-lalla tarkoitetaan populaarikulttuurissa yleensä paratiisinomaista paikkaa, idylliä. Sellaista biisissä etsitäänkin. Mutta paratiisi ei merkitse mitään, ellei ole helvettiä. Ensin pitää määritellä se tila, josta halutaan pois: sen vastakohta on shangri-la.

Röyhkää ei tunneta hengellisistä pohdinnoistaan, joten tekstin Uuteen Testamenttiin viittaava aloitus yllättää: "Ei ihminen elä pelkästään leivästä, sanottiin jo pyhässä tekstissä / Jeesus kävi Martan ja Marian luona, Martta vain touhusi / mutta Maria halusi kuulla mitä Jeesuksella oli sanottavanaan: / Shangri-la."

Kyseessähän on tunnettu raamatunkohta, jonka sanoma lienee se, ettei ihmisen tule olla pelkästään ajallisissa asioissa kiinni. On jotain niitä olennaisempaa. Martta ja Maria ovat myös arkkityyppejä, rationaalinen käytännön ihminen ja haihatteleva runoilijatyyppi. Röyhkän kertojahahmo on näitä jälkimmäisiä: "Minun oli nälkä mutten halunnut leipää / Minun oli jano mutten kaivannut vettä / Halusin jotain muuta / unta, lumousta, tuoksua joka lähti Marian korvasta." Nimenomaan tämä mystinen tuoksu määrittyy kertojan etsimäksi asiaksi. Se rinnastuu pelastukseen, josta Jeesus puhui, mutta tässä on tietysti kyse erilaisesta pelastuksesta.

Tarkemmin sanottuna kyse on, ainakin joskaan ei pelkästään, naisesta. Tai rakkaudesta. Parisuhteiden maailmaan teksti paalutetaan heti seuraavaksi: "Onko se edes kouluja käynyt, sanottiin / onko se minkään näköinen / Raivasin tieni märkien lehvien läpi / tunsin monia tuoksuja jotka saivat minut epäilemään suuntaa." Kertoja etsii oikeaa naista ja hänen kriteerinsä ovat erilaiset kuin ympäristöllä, joka arvostaisi elämänkumppanissa yleisesti hyväksyttyjä kriteerejä: menestyvä ja edustava. Kertoja seikkailee röyhkämäiseen tapaan väärien naisten parissa ja näiden harhautettavana symbolisessa viidakossa.

Kertojalle yritetään vakuuttaa, ettei hänen tavoittelemaansa ole edes olemassa: "Ihmeitä kyllä tapahtuu muttei koskaan täällä / Palava pensas kyllä puhuu muttei koskaan täällä / Ota siis lusikka kauniiseen käteen, poika!" Kertojan kielto on tyly: "En ottanut." (Tämä yksittäinen, poikkeuksellisen nenäkkäästi äännetty lause kuuluu muuten kaikkien aikojen Röyhkä-suosikkihetkieni terävimpään kärkeen.)

Tässä maalaillaan kuvaa ahtaasta keskiluokkaisesta elämänpiiristä jälleen raamatullisten viittauksien keinoin. Syntyy mielikuva pikkukaupunkielämästä, jossa kirkossa pitää tietenkin käydä, mutta oikea usko olisi jo paheksuttavaa. Sama käännettynä parisuhteeseen: sellainen pitää olla, mutta todellinen rakkaus olisi kiellettyä äärimmäisyyksiin menemistä.

Seuraavissa säkeistöissä teksti etenee vaikeammin tulkittavaan suuntaan. Kuvataan kertojan etsintäretkeä: hän tapaa "miehen joka halusi miljoonia" ja "naisen joka kärsi pienistä rinnoistaan." Hän löytää autiotalon seinältä kirjoitusta ja näkee tv:stä elokuvan, joka tuntuu kertovan etsitystä paratiisista, syrjäisestä laaksosta, joka on "säästynyt suuressa sodassa".

Teksti laajenee yleiseksi kertomukseksi ihmisistä, jotka haluavat jotain vaikeasti saavutettavaa. Rivien välissä Röyhkä tuntuu sanovan, ettei näistä unelmista kannata luopua kyynisten, latistavien kommentoijien takia. Mutta samalla on selvää, ettei miljoonien puute tai pienet rinnat kenenkään elämää lopullisesti pilaa. Pitää vain nähdä näiden konkreettisten haaveiden taakse. Sieltä löytyy jotain vaikeammin määriteltävää, kenties sisäinen rauha tai jotain muuta yhtä itämaan viisaat -henkistä.

Tässä vaiheessa käy selväksi, ettei kertojankaan haave oikeasta rakkaudesta ole muuta kuin tätä samaa mystisen jonkin kaipuuta. Kenties hänelle rakkaus tai nainen on se konkreettinen, tilapäinen todellisen tarpeen ilmentymä. Tämän tajuttuaan kertoja löytää laaksonsa ja voi todeta: "Ensimmäistä kertaa mulla ei ollut kiire pois." Siis kiire etsimään jotain uutta, koska mikään jo saavutettu ei voi ikinä täyttää tarpeita. Länsimaisen modernin ihmisen syndrooma.

Lopussa palataan taas Raamattu-rinnastukseen: "Jeesus kävi Martan ja Marian luona / Martta vain touhusi, mutta Jeesus halusi kuunnella kun Maria sanoi hiljaa hänen korvaansa yhden sanan: Shangri-la." Puhuja ja kuuntelija ovat vaihtaneet osia. Myönnettäköön, etten ihan tarkkaan pysty hahmottamaan, mistä tässä auktoriteettiasemasta luopumisessa on kyse. Mutta hahmona Jeesus edustaa jotakuta, jolla on tieto hallussaan, tieto ja tie. Röyhkä siis kyseenalaistaa tässä mahdollisuuden siihen, että kenelläkään voisi olla tuollaista tietoa. Jokaisen pitää löytää oma sisäinen rauhansa omalla tavallaan. Eikä Jeesuskaan ehkä ollut vain kaikkea sitä, mitä keskiluokkaiset mielet ovat väittäneet hänen olleen.

Shangri-la on tyypillinen Röyhkä-teksti sikäli, että siinä korostetaan yksilön omien ratkaisujen tärkeyttä vastakohtana laumamentaliteetille. Se menee kuitenkin syvemmälle kuin miehen tyypillisin "säälittävää keskinkertaisuutta" -piikittely. Kyse ei ole vain siitä, että yksilöllisyys on esteettisesti tyylikkäämpää. Se voi olla myös ainoa kestävä tapa tavoitella jotain onneksi kutsuttua. Tietyllä tasolla teksti puhuu myös hektisestä kulutusyhteiskunnasta, jonka ulkopuolelle totuuden ja onnen etsijän on asetuttava.

Biisi rullaa sähäkämmin kuin useimmat vanhemman Röyhkän rokkivedot, ja puhelaulun dynamiikka toimii hämmästyttävän hyvin. Mistään räppäämisestä ei ole kyse, vaan Röyhkä kuulostaa lähinnä siltä kuin lukisi esseetä muistiinpanoista. Eihän tämä läpi menisi vähemmän karismaattiselta vokalistilta. Mukana on myös kivoja mausteita, kuten lähinnä kuulokkeilla kuunnellessa erottuvat rähisevät taustalaulut.


http://www.youtube.com/watch?v=l1XJ4RNMOqY

Kauko Röyhkän top 50: 43, Menneisyyden taikaa etsimässä

43. Menneisyyden taikaa etsimässä (Maa on voimaa, 1985)


Tämä mantramainen balladi sopii luontevasti emoalbuminsa mystisiin ja luonnonläheisiin tunnelmiin. Musiikilliset ainekset ovat yhtä vähäeleisiä kuin aiemmin käsitellyssä "Pekessä", mutta tästä poiketen "Menneisyyden taikaa etsimässä" ei kuulosta karun kulmikkaalta, vaan pehmeältä ja unenomaiselta. Instrumentaatio rakentuu Riku Mattilan neljän minuutin ajan samana toistuvaan hypnoottiseen, utuiseen kitarakuvioon ja lyömäsoittimiin, jotka vaikuttaisivat olevan käsin soitettuja. Perusrytmin päälle on soitettu miksauksessa taustalle jäävää, ravaavalta hevoselta kuulostavaa rytmiä. Vaikutelma ei ole sankarihevin tyyliin sotaan laukkaavat uljaat ratsut, vaan enemmänkin seesteinen ratsastusretki pastoraali-idyllissä.

Biisiä hallitsee ehdottomasti Röyhkän laulu, joka noudattelee niin ikään simppeliä, toisteista melodiaa. Kertosäkeessä sitä varioidaan vain hieman. Röyhkän laulu on tässä biisissä pehmeimmillään.

Teksti on harvinaisen hankala tulkita. Tokkopa sitä on suunniteltukaan palapeliksi, joka pitäisi ratkaista. Mystisen romantiikan tai romanttisen mystiikan maailmaan Röyhkä tässä kuitenkin sukeltaa. Avainlauseita ovat niin tekstin alussa kuin lopussakin toistuva "Joku hienon hieno liikkuu / joku hengittää" sekä kertosäkeen "Kuljen kuljen etsimässä menneisyyden taikaa / Kuljen kuljen etsimässä kuvantakaista." Tätä taikaa määritellään näin: "Sitä taikaa ei voi nähdä vaan aavistaa / sitä saattaa olla metsä, sade latvoissa" sekä "Sitä saattaa olla taivas joka kohtaa maan / sitä saattaa olla nauru pojan kasvoilla". Taian vaikutuksia kuvataan näin: "Joka vanhan taian löytää / se saa kyvyn pienentyä / Joka vanhan taian löytää / voi olla kuin kääpiö eksyksissä."

Mikään mieleen tuleva tulkintavaihtoehto taialle ei saa kaikkia palasia loksahtamaan paikoilleen, ja juuri siksi tekstin tekisi mieli antaa pysyä mysteerinä. Menneisyyden taika voisi olla esimerkiksi kyky luovuuteen, joka romantiikan aikana ja myöhemminkin on nähty salaperäisenä. Tämän ajattelutavan mukaan inspiraatio voisi hyvinkin syntyä kuvatun kaltaisista sinänsä triviaaleista elämyksistä. Tai kenties kyse on jostakin eeppisestä elämän ja maailman luonteen oivaltamisesta. Kyky pienentyä tai "kuin kääpiö eksyksissä" sotivat kuitenkin molempia tulkintoja vastaan.

Kappaleen kertoja nyt kuitenkin etsii tätä taikaa, ja toteaa, että "se on seurannut mua kauan, se on lähellä". Etsimistä harjoitetaan monessa muussakin levyn biisissä, mukaan lukien tietysti nimikappale "Maa on voimaa". Tuossakin tekstissä etsinnän kohde tuntuisi samansuuntaiselta kuin tässä. Tällaiset pyrinnöt tuntuvat melkoisen hippimäisiltä Röyhkän julkisuuskuvaan nähden, ja tästäkin tekstistä tulee automaattisesti hakeneeksi vihjeitä kyynisistä tausta-ajatuksista. Ehkä "kuin kääpiö eksyksissä" voisi olla sellainen, viitata kaiken maailman valaistumisen hakijoiden olevan peruuttamattomasti harhateillä. Mutta tällainen tuntuu jo melko kaukaa haetulta spekulaatiolta, ja lienee paras tyytyä toteamaan, että Röyhkässä on monia puolia ja myös kykyä runoilijan moniselitteisyyteen. Kuinka kaukana "Menneisyyden taikaa etsimässä" on kirjallis-esteettisesti A.W. Yrjänän filosofoinneista?

Ilmeisten tulkintojen puutteessa mieli alkaa hakea vapaita assosiaatioita. Itselleni vuosien takaisena Tolkien-fanina biisi on aina herättänyt mielikuvia Sormusten Herrasta, joskin pidän aivan mahdollisena, että Kauko itse nauraisi ajatukselle räkäisesti. Niin tai näin, tunnelmallinen ja kiehtova kappale on kyseessä, ja viimeisen säkeistön jälkeinen laulumelodian toistaminen viheltämällä on onnistunut tapa päättää se.

Kauko Röyhkän top 50: 44, Pois valoista

44. Pois valoista (Paha maa, 1987)


Vuorossa on listan ensimmäinen kunnon rokkibiisi. Vielä tässäkään vaiheessa Narttu ei tosin vedä kitaroita särölle, sen sijaan "Pois valoista" -kappaleen draivi perustuu Heikki Tikan lihaksikkaasti svengaavaan rumputyöskentelyyn ja Tommi Vikstenin vinkuviin ja vonkuviin kitaraliikkeihin, jotka välillä taipuvat silkaksi psykedeliaksi. Biisin peruskomppi pysyy koko neljän minuutin ajan samana, vaikka lopussa vähän jamitellaan ja improvisoidaan.

Tämä onkin sopivaa, sillä Pois valoista on eräänlainen matkabiisi. Se kertoo klassisesta rockaiheesta, lähtemisestä. Yleensä lähteminen on rockissa mystinen välttämättömyys, jolle ei ole konkreettisia syitä. Itse asiassa lähteminen on metafyysinen idea, ei sen niin väliä ole, mistä lähdetään tai kenen luota.

Teksti on laadittu toisessa persoonassa siten, että Röyhkä puhuttelee lähtijää, jota ei sen tarkemmin yksilöidä. Tilanne näyttää olevan se, että lähtö on jo tapahtunut. Röyhkän kertoja ei kuitenkaan asetu selvästi erilleen päähenkilöstä, vaan kyse saattaa olla myös tämän omasta tilanneanalyysistä; arvioidaan mitä ollaan menetetty ja mitä jatkossa on tiedossa. Näennäisesti on menetetty paljon, silti vaikuttaa selvältä, että ratkaisu oli ainoa oikea.

Pois valoista on myös sukua esimerkiksi kappaleelle "Maa on voimaa", jossa halutaan pohjoiseen luonnon mystistä mahtia etsimään. Tässäkin lähdetään pois urbaanista ympäristöstä, bileiden ja naisten keskeltä. Suunta on "pois kehätieltä, ulos lääninrajalta", kohti pimeitä kyliä, joissa asenne tekstin päähenkilöön on epäluuloinen: "kukaan ei pyydä sua yöksi". Teksti ei varsinaisesti selvitä, mitä päähenkilö sieltä etsii. Kenties ei mitään, tai mitä tahansa muuta kuin urbaanin elämän pelejä. "Voit olla pelle tai muu otus / Voit olla naikkosille hyvä sijoitus", kuvataan hahmon elämää kaupungissa. Mutta kaupungissakaan kukaan ei jää lopulta kaipaamaan häntä, kun lähtö on kerran tapahtunut. Kaupungissa riittää ihmisiä muutenkin. Kenties päähenkilö on voinut täyttää jonkin roolin, mutta sen voi täyttää moni muukin.

Niinpä on syytä etsiä omaa todellista itseään paikasta, jossa sitä ei pääse pakoon. Erillisyys, yksilöllisyys ovat välttämättömyyksiä, hinnalla millä hyvänsä. "Joo, niin kuin aloitit sun on parempi myös päättää / joo, niin kuin aloitit, se on oikein", Röyhkä laulaa. Ei kompromisseja.

Vähintään yhtä paljon kuin konkreettinen road movie, teksti on (jälleen kerran) vertauskuvallinen kertomus joukosta erottautumisesta, miksei taiteilijaidentiteetin etsinnästäkin. Helposti voi ajatella tämänkin biisin kääntyvän Röyhkän tilitykseksi omista elämänvalinnoistaan.

Vielä yhden lisätason intensiiviseen, rokkaavaan kappaleeseen tuo Kaukon nenäkkään oloinen laulusoundi. Vähintään lievää sarkasmia äänessä on havaittavissa. Kenties se kohdistuu tekstin päähenkilön aiempaan, urbaaniin minään ja elinympäristöön. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Maa on voimaa -biisin kertojakaan löydä pohjoisesta etsimäänsä. Yritykset rimpuilla ja pyristellä pois valoista voivat nekin valua hukkaan, mutta yrittää täytyy.


http://www.youtube.com/watch?v=pGzCyiWa5eA

Työväenlauluista

Projekti alkoi viime vapun alla: olin järjestämässä kotonani perinteiset vappubileet, ja aloin kasata niiden soundtrackiksi soittolistaa. Juhlapäivän kunniaksi annoin sille otsikon Työväenlaulut, mutta vaikka mukaan päätyikin jotain Punaorvon valaa ja tuollaista, tiesin kyllä, etteivät vieraani (tai edes minä itse) haluaisi kuunnella puoluepoliittista paatosta koko iltaa. Tuntui silti aiheelliselta valikoida musiikit jonkin hatarasti määritellyn kansanomaisuuden ja pienen ihmisen asialla olemisen pohjalta. Mukaan päätyi Springsteeniä, Poguesia, paljon paljon kantria, suomiräppiä, eri genrejen viinanjuontibiisejä Irwinia myöten. Soittolistan tietty bilehenkisyys johtui sen alkuperäisestä tarkoituksesta, mutta juhlahumun hälvettyä aloin pohtia työväenlaulun käsitettä laajemminkin.

Sittemmin olen kartuttanut listaa noin 400 biisin mittaiseksi, ja kartutan edelleen. Viimeisimmät mukaan päässeet näyttävät olevan Righteous Brothersia, Noel Gallagheria ja Viikatetta. Siinäpä kirjoa kerrakseen. Joutuisin kieltämättä itsekin tiukille, jos juuri noille kolmelle pitäisi määritellä jokin yhdistävä tekijä.

Ehkä hapuilisin vastaukseeni jotain elämän perusasioiden käsittelemistä sydämeenkäyvällä ja suoralla tavalla. Tämä erottaa työväenlauluni ns. taiteellisemmasta populaarimusiikista, sellaisesta joka kätkeytyy muotonsa sisään ja vaikuttaa kuulijasta suljetulta talolta, johon ei pääse sisään. Tuollainenkin musiikki voi olla aivan yhtä hienoa, koska sitkeän yrittämisen tuloksena saatava palkinto maistuu tietysti hyvältä. Kuuntelen itse paljon niin helppoa kuin vaikeaakin musiikkia. Mutta jos minun pitäisi valita itselleni aidosti rakkaita juttuja, henkilökohtaisella tasolla läheisiä, sellaisia joista tiedän osaavani jotain sanoa, osuisivat valintani enimmäkseen näiden työväenlaulujen kategoriaan.

Tämä pätee makutottumuksiini muutenkin: kirjallisuuden sarallakaan en tuppaa innostumaan kokeellisista romaaneista, joissa muoto on kaikki kaikessa (enkä toisaalta myöskään usvaisesta, todellisuudesta etäällä viihtyvästä fantasiasta). Pidän tarinoista, ihmiskohtaloista, konkretiasta ja kouraisevista tunteista. Kieli on tietysti oleellisen tärkeä väline kaiken tällaisen välittämiseen, mutta niinhän työväenlaulunkin pitää olla musiikillisesti imevä ja kulutusta kestävä. Arttu Wiskari voi kertoa suomalaisesta kokemuksesta vaikka kuinka tarkkaan, mutta tekee yksinkertaisesti liian huonoa musiikkia minun soittolistalleni.

Työväenlaulun käsite on kyllä ongelmallinen. Sillä on ensinnäkin raskas historiallinen painolasti taakkanaan. Käsitteen uudelleenmäärittely on luultavasti yhdelle blogistille ylivoimainen urakka, jos tarkoitus siis olisi saada joku muukin levittämään työväenlaulun ilosanomaa. Toinen ongelma liittyy työväki-sanaan. Se voi tuntua monesta kahlitsevalta ja anakronistiseltakin. Tärkein peruste käyttää sitä on se, että käsite "työväenlaulu" on jo olemassa, mutta vastaa nykyisellään vielä huonommin sisältöään kuin minun versiossani. Mitä ihmeen sanottavaa 70-luvun alun parikymppisillä opiskelijakommareilla voisi nykypäivän tavalliselle ihmiselle olla? Työväki on minulle kaupan kassoja, taksikuskeja, lähihoitajia, perustason toimistoduunareita. Yhteiskunnan asiat saattavat koskettaa heitä ainakin omakohtaiselle tasolle tullessaan, mutta pääsääntöisesti he eivät ole puoluepoliittisia. Suurimman osan aikaa heitä mietityttävät esimerkiksi ihmissuhdeongelmat, päihteiden saatavuus ja seuraukset, kaikki se onnen ja onnettomuuden ympärillä tapahtuva ristiveto, jonka armoilla täällä eletään. Sellaisista asioista työväenlaulunkin tulee kertoa, ja siksi esimerkiksi Chisu tekee työväenlauluja.

Työväenlaulut-soittolista:

http://open.spotify.com/user/vastapaavi/playlist/5y56v6PC7a78URGYCEVlTp

Kauko Röyhkän top 50: 45, Huippumies

45. Huippumies (Mieluummin vanha kuin aikuinen, 1987)


Kauko Röyhkä on levyttänyt joitakin pääasiassa rockmuusikon elämää tarkastelevia kappaleita, joiden näkökulma tuppaa olemaan Suomen olosuhteisiin sovitetun realistinen. Tätä ainesta ei "Huippumiehestäkään" puutu, mutta biisissä tuntuu olevan myös filosofisempi taso, jota ei niinkään löydy vaikkapa uusimman levyn "Hotelli"-kappaleesta.

Tämäkin kappale edustaa Röyhkän 80-luvun lopulla harrastamaa akustista, "hienostunutta" suuntausta. Tommi Vikstenin melodinen kitarointi on biisin hallitseva musiikillinen elementti, ja Röyhkä käyttää äänensä pehmeämpiä sävyjä. Rytmiikka poikkeaa suoraviivaisesta rock'n'rollista, taas tulee todistetuksi Heikki Tikan elintärkeä rooli Narttu-soundissa. Kappaletta leimaa monen saman aikakauden tekeleen tapaan myös hieman kaiutettu, avara soundi, joka poikkeaa selvästi nyky-Röyhkän suosimasta livemäisemmästä meiningistä. Huippumies ei ole selkeän kertosäevetoinen kappale, vaan perustuu ikään kuin tasavertaisille a- ja b-osille, vaikka soiton dynamiikka luokin jälkimmäisiin jonkinlaista kliimaksin tuntua.

Teksti kuvaa yhden hetken muusikon arjesta: keikkabussiin on tunkeutunut ei-toivottu vieras, otsikon "huippumies", jolla on paljon kerrottavaa omista maineteoistaan. Erityisesti tietty naisista: "Tämä mies on nähnyt kaiken, napannut monet huippunaiset", biisi alkaa. Mutta mies ei ole naisilleen aina hyväksi: "Hänen takiaan kuulu filmitähti sekosi / joutui työttömäksi." Mies tuntee tietysti kaikki: "Ja hän tuntee stadin seurapiirit / tavannut kaikki mannekiinit."

Vaikka kuvausta on sävyttänyt heti alusta alkaen hymähtelevä ironia, jota Röyhkän "la-la-la" -adlibit alleviivaavat, nimenomaan b-osat toimivat biisin dialogissa näkökulmahenkilön eli muusikon puheenvuoroina. Niissä huippumiehelle vittuillaan suoraan: "Kun se irvistää niin paljastuvat huonot hampaat", "Mutta hänestä ei löydy palaakaan uponneen laivan arvokkuutta / Nyt hän kyllästyttää meidät tuolla tylsimyksen jauhannallaan / jättäis rauhaan."

Tämän jälkimmäisen b-osan jälkeinen instrumentaalibreikki on rakennettu biisin taitekohdaksi. Huvittavalla tavalla jonkin vesilinnun ääntä muistuttavat taustalaulut tuntuvat tekevän pilaa huippumiehen jaaritusten kustannuksella, ja Viksten vetää kauniin kitarasoolon. Tästä siirrytään kolmijakoisen kappaleen viimeiseen a- ja b-pariin, joka vie tekstin syvämietteisemmälle tasolle: "Ison joen massa virtaa / alittaa kolme kaarisiltaa / Tämä kaikki on vain totta / mikä lie hetki, tyhjä kohta / Auton perässä on huippumies, höpisee hiljaa itseksensä / Auton lasissa on kärpänen, se räpistelee, kuolee jos ei pääse täältä." Tähän ja instrumentaalilopukkeeseen biisi sitten päättyy.

Huippumies on ihan musiikillisesti esimerkki tämän aikakauden Nartun kyvyistä hiotuimmillaan, mutta tekstikin nousee merkityksellisemmäksi kuin arkipäiväinen pintataso antaisi olettaa. Tai ei ehkä niin, että teksti kätkisi poikkeuksellisen nerokkaita ajatuksia, vaan että siinä on osattu kuvata tilanne tavalla, joka herättää sen eloon ja saa miettimään tavanomaisimpienkin kokemusten potentiaalia nousta esteettiseksi elämykseksi. Röyhkä tuo biisin taustamotiivin suorasanaisesti esiin viimeisessä säkeistössä: "Tämä kaikki on vain totta / mikä lie hetki, tyhjä kohta." "Tyhjä kohta" on ilmaus, joka hieman muunneltuna esiintyy muuallakin Röyhkän tuotannossa. Se tarkoittanee hetkeä, jolla ei itsessään ole mitään merkitystä, ennen kuin lauluntekijä tekee siitä biisin ja luo merkityksen. Tai jollei merkitystä niin ainakin kuvauksen, joka ikuistaa sen hetken.

Biisin toinen taso on siis simppeli, nimihenkilöön kohdistuva sarkasmi. Se on herkullisesti toteutettu: "huippumies" on terminä käännettävissä ironian klassisimpien sääntöjen mukaisesti päälaelleen, joka taas saa pohtimaan, millaisia huippumiehen huippunaiset todellisuudessa ovat. Tekstin mielenkiintoisin kielikuva on "uponneen laivan arvokkuus", joka huippumieheltä puuttuu. Tämä ei ole mikään saarikoski, joka on tuhoutunut, mutta sentään jättänyt jälkeensä merkittävän tuotannon, hylyn jota sukeltajat tulevat vielä etsimään. Tämä on vain lässyttävä juoppo.

Biisin lopussa huippumies rinnastetaan auton sisäpuolella räpistelevään kärpäseen, jota uhkaa kuolema, ellei ulospääsyä löydy. Mistä huippumiehen sitten pitäisi päästä ulos? Kaiketi alkoholismin ja elämäntyylinsä yleisen päämäärättömyyden vankilasta. Pakosta olla joku muu kuin itsensä, etsiä hyväksyntää itseään maineikkaampien parista. Biisi on osuva muotokuva rock-kiertolaisille tutusta hahmosta.

Kauko Röyhkän top 50: 46, Vaeltava vitsaus

46. Vaeltava vitsaus (Tyttöjen ystävä, 1991)


"Vaeltava vitsaus" on kulkurin manifesti, jolla tuntuisi olevan paljonkin tekemistä Kauko Röyhkän taiteilijapersoonan ja tietyn aikakauden elämäntyylin kanssa. Toisaalta olisi erehdys pitää sen uhoa ja rempseyttä realistisena kuvauksena yhtään mistään. Pilke on vahvasti silmäkulmassa, ja toisaalta kappale viittailee myös juurettomuuden ja sitoutumattomuuden varjopuoliin.

Listan alkupää tuntuu syystä tai toisesta painottuvan Röyhkän musiikillisesti vähäeleisempiin akustisiin biiseihin, joihin tämäkin kuuluu. Kappaleen ytimessä on hyvin yksinkertainen melodiakulku, joka saattaa olla soitettu akustisella kitaralla ja jollakin vibrafonin tapaisella instrumentilla. Tosin amatöörin voi olla vaikea korvakuulolta sanoa, mikä ääni biisissä lähtee mistäkin. Jossain pitäisi krediittien mukaan olla banjokin, mutta en ole varma missä. Rytmielementtinä toimivat lähinnä kevyesti suditut rummut, vaikka kertosäkeen kitarointi ja taustalaulu tuovatkin mukaan rockimman elementin. Poplaulun kaavalle rakentuva biisi myös kasvaa sovitukseltaan hienovaraisesti loppua kohti, mutta pysyy yleistunnelmaltaan kuitenkin melko rennon leppoisana.

Vaeltava viisaus on takavuosikymmenien tunnettu kokoelma suurten ajattelijoiden lausahduksia. Olettavasti kappaleen nimi on silti lähinnä pikkupiruileva heitto establishmentin suuntaan. Tekstin kertoja on kyllä kuuluisa jostain syystä, mutta ei varmaankaan henkevistä aforismeista. "Kaikki tuntee minut", hän aloittaa suoraan asiasta. "Niin mä senkun menen ja koputan oveen, ei väliä kenen oveen / Kohta ollaan sinut, ne hyväksyy minut ja adoptoi minut." Tämä yleisesti rakastettu tyyppi ei kaipaa mitään miehiltä eikä naisilta, mutta "silti ne kyllä pyytää mut pöytäänsä syömään ja jotkut vielä sänkyynsä".

Kakkossäkeistössä tarkennetaan, mitä kertojalta halutaan. "Tyttö tahtoo minut ja lapsen ja minut / Lapsi tahtoo isän / Isäntä tahtoo vävyn ja emäntä pojan." Kertoja ei ole mukautuvainen. "Mä en tahdo ketään / siksi lähden vetään." Hän puolustelee tekojaan: "En mä niitä petä tai halveksi ketään / mut sitä ne ei ymmärrä / En mieti miksi mä sen teen..."

Kolmas säkeistö selvittää kertojan suhdetta muihin ihmisiin: "Mulle on aivan sama / onko joku viisas tai tyhmä tai homo / ovela taikka heikko / kaunis taikka ruma tai köyhä tai rikas / tai onko jollain luonnetta / katson hänen huonettaan / kävelen huoneen läpi ja ovesta ulos, ovesta aina ulos / milloinkaan ei tunnu et kannattais jäädä kun tie lähtee vierestä."

Nähdäkseni Vaeltava vitsaus kertoo ennen kaikkea kyvyttömyydestä sitoutua monellakin tasolla. Ilmeiset kohdat tekstissä nivovat sen ennen kaikkea parisuhteisiin, ainakin kestävämpiin parisuhteisiin, joilla on tapana johtaa keskiluokkaisen elämän tunnusmerkkeihin. Toisaalta kertoja ei rajaa sanomaansa vain tällaisiin suhteisiin, vaan suoraan sanotaan, että kyse on muustakin kuin rakkaudesta tai erotiikasta - suhteista ihmisiin yleensä. Kertojan ongelma on tunne, että kaikki tahtovat häneltä jotain, mutta tilanne ei ole tasapainossa, koska hän itse ei tahdo mitään vastineeksi. Tekstissä nähdään suhteet ihmisten välillä kaupankäyntinä. Ajatus ei ole uusi, mutta Röyhkän näkökulma on henkilökohtainen verrattuna vaikka Gang of Fourin teoretisointeihin aiheesta.

Biisiä ei voi kuitenkaan tulkita niin yksiselitteisesti, että se olisi vapaan sielun kritiikkiä itsensä kahlitsevaa muuta ihmiskuntaa kohtaan. Kertoja ei ole tehnyt valintaansa oma-aloitteisesti, ja tilanne on ongelma hänellekin. Kertojasta käytetään useita negatiivisesti sävyttyneitä ilmauksia. Jo biisin otsikko ironisuudessaankin määrittää hänen olevan "pain in the ass" sille ihmiskunnan enemmistölle, jonka ajattelutapa on toinen. Kertoja joutuu puolustelemaan motiivejaan, mutta "sitä ne ei ymmärrä", hänet tuomitaan huonoksi ihmiseksi, vaikka hänen oma näkemyksensä toimistaan on toinen.

Sitten on vielä kertosäe: "Mentiin taas ja oltiin taas ja mentiin harhaan / Mentiin taas ja oltiin taas ja saatiin parhaat noppalukemat / Mä pelaan vaikken voita oikeastaan." Biisin lopussa "oikeastaan" korvataan jyrkemmällä ilmaisulla "koskaan". Peli sopii vertauskuvalliseksi ihmissuhteen vastineeksi siinä missä kaupankäyntikin ja edustaa samaa kyynistä ajattelutapaa. Peli on esimerkiksi kumppanin etsimistä yöelämästä, jota lausahdus "mentiin taas ja oltiin taas" tuntuisi tarkoittavan. Kertojasta tuntuu, ettei hän voita tässä pelissä, vaikka saakin parhaat noppalukemat eli pääsee aina jonkun sänkyyn. Tämä voi johtua siitä, että hän tulee väistämättä tuottaneeksi pettymyksen muille ihmisille eikä saa ymmärrystä osakseen.

Muiden ihmisten huonoudesta tai tylsyydestä tilanne ei johdu. Kolmannessa säkeistössä tämä tehdään selväksi. Jääminen on aina mahdotonta, koska lähteminen on aina mahdollista. Näin itse ongelman analyysissä ei sinänsä päästä puusta pitkälle, ja tekstin muoto onkin sulkeutuva ympyrä. Juuri tämä kaiken vääjäämätön toistuminen tuo tekstiin tiettyä epätoivoisuutta. Eräs sen pohjasävy on myös klassinen "minulla pitäisi mennä hyvin, mutta ei mene". Kertoja on menestynyt ja suosittu ja pilluakin lohkeaa (tai jotain muuta; vihjaahan kertoja, että homoudellakaan ei ole väliä uusia ihmisiä kohdattaessa). Silti tilanne ahdistaa.

Montaa muuta Röyhkä-biisiä selvemmin Vaeltava vitsaus kuuluu singer-songwriter -traditioon. Se on siis ensimmäisen persoonan tilitys vaikeasta elämäntilanteesta. Ratkaisua ei biisissä löydy, koska sitä ei löydy todellisuudessakaan. On toki turha spekuloida kappaleen yhteyksillä Röyhkän omaan elämään, mutta tämäntyyppistä illuusiota ainakin yritetään rakentaa.

Jälleen sovituksen pienillä yksityiskohdilla saadaan biisiin kosolti lisäsävyjä, kuten edellä kuvattiin. Ja jälleen tärkeimpiin elementteihin voi nostaa Kaukon laulusuorituksen, joka on tässä kappaleessa enimmäkseen pehmeä, mutta sisältää kaikenlaisia pieniä tunteenilmauksia. Mainittakoon satiirisen liioiteltu hempeys ja vokaalinvenytys säkeessä "lapsi tahtoo isään", tarkoituksena tietenkin ilmaista kuulijalle, kuinka kaukana tällainen perheidylli on kertojan maailmasta. Tai kolmannen säkeistön avaus "Mulle on aivan sama", joka jo lauseena on klassisinta Röyhkää, ja jonka kaltaiset olankohautukset mies esittää aina voittamattoman nokkavasti. Tuohon pieneen lausahdukseen tiivistyy monta olennaista asiaa Röyhkän koko artistipersoonasta.

Kauko Röyhkän top 50: 47, Peke

47. Peke (Maa on voimaa, 1985)


"Virallisen historiankirjoituksen" mukaan Maa on voimaa -albumi oli vastaveto Lauralle-levyn popimmalle, vakuuttavampiin myyntilukuihin johtaneelle linjalle. Tosiasiassa myös Lauralle sisältää omituisempaa, akustisvoittoista materiaalia, ja Maa on voimaa on nähtävä enemmänkin jatkeena tälle osastolle, ryyditettynä räväkämmillä rockpaloilla. Levy on kuitenkin edeltäjäänsä tasavahvempi kokonaisuus, yhtenäisempi, tunnelmaltaan ainutlaatuinen ja kaiken kaikkiaan yksi Röyhkän parhaita.

Maa on voimaa sisältää jonkinlaisen temaattisen johtoajatuksen, joskin epämääräisen sellaisen: monet kappaleet liikkuvat pohjoisen karussa luonnossa ja ovat jotensakin mystisesti värittyneitä. Myös lapsuudesta puhutaan paljon, ja tämäkin aihepiiri nivoutuu Röyhkällä yleensä mystisiin ja yliluonnollisiin kokemuksiin. Levyn etukannessa nähdään arkistokuva menneiden aikojen pikkupojasta kuraisen pellon laidalla, takaselkämystä taas koristaa topografinen kartta jostain Lapin kolkasta. Tällaisen albumin avausraidaksi sopii mitä erinomaisimmin "Peke", näennäisesti pelkkä introbiisi, joka kasvaa kestokuuntelussa paljon merkityksellisemmäksi. Tämän lienee tiedostanut artisti itsekin, joka on soittanut sitä vielä vuoden 2008 soolokeikoillaan.

Peke onkin Röyhkän tuotannossa melko harvinainen puhdas soolobiisi. Tosin levynkannen niukka informaatio ei sataprosenttisesti vahvista tätä oletusta, mutta kun kappaleen instrumentaatioksi riittävät simppeli kitaranrämpytys ja rytmi, joka kuulostaa käsin ja jaloin tuotetulta, voinee epäillä asian olevan näin. Kappale on miksattukin aika demomaiseksi, makuuhuoneessa soitetun kuuloiseksi, laulun ollessa pinnassa. Itse asiassa Peke tuo mieleen jotkin toisen kotimaisen legendan, Tuomari Nurmion, tekemiset: biisin konsepti muistuttaa miehen Luuta ja nahkaa -soololevyä, ja nurinkäännetyn oloisessa kompissa on jotain samaa Lasten mehuhetki -albumin kanssa. Yksinkertaisuudessaankin Peke on musiikillisesti erittäin toimiva esitys: Röyhkän ilmeikäs laulu kannattelee säkeistöjä, ja kertosäkeessä taputuksiksi muuttuva komppi ja harvemmiksi iskuiksi hidastuva kitarointi tuovat tarvittavaa dynamiikkaa. Ja sitten on tietysti teksti, joka piirtää levyn muiden keskeisten biisien tapaan vahvaa tunnelmaa sinänsä melko viitteellisen tarinan ympärille.

Pinnalta kappale kertoo kahdesta pojasta, jotka lähtevät seikkailemaan maaseutumaisessa ympäristössä ja päätyvät viettämään yön myrskyltä suojassa majassa. Tarinan ajankohta on kesäloman alku, "pyhä kesäkuu", sinänsä klassinen viitekehys lapsuuden mullistavimmille kokemuksille. Peke on kertojan toveri, jonka merkitystä ei avata kovin pitkälle. Hänen roolinsa liittyy ennen kaikkea tarinaan, jonka hän majassa valvottaessa kertoo. Maja on laho, ja pahaenteinen rankkasade hakkaa sen kattoa; valmiiksi tiheän tunnelman vallitessa Peke kertoo ennustajasta, "vanhasta juoppohullusta", joka sekosi ja "seinän läpi ampui haulikolla aaveita". Kertojaa tarina tuntuu kovasti kiehtovan, ja hieman kryptisesti hän toteaa: "Minä tajusin / jonain päivänä me seurataan sen jälkiä." Lopussa jokivarren maantieltä kuuluvat autojen äänet palauttavat parivaljakon tai ainakin kuulijan arkitodellisuuteen.

Teksti ei ole niitä helpoimpia analysoida, mutta selvästi se kytkeytyy hyvin tunnettuun kirjalliseen aihelmaan, "lapsuuden loppuun". Ollaan vihkiytymässä asioihin, joista viaton pikkulapsi ei mitään tiedä. Alun lause "joki tulvi rannoille" voisi viitata tällaiseen vertauskuvalliseen patojen murtumiseen. Näin ennustajan voisi tulkita edustavan aikuisuuden saloja, jotka lapsen näkökulmasta saattavat olla niin käsittämättömiä, että vertautuvat suoraan hulluuteen. Peke on ehkä kertojaa askeleen pidemmällä matkalla tähän suuntaan.

Tällainen saattaa kuitenkin mennä jo ylitulkinnan puolelle, sillä Peke on ennen kaikkea tunnelmapala, merkillinen pysäytyskuva tai muisto, jonka merkitys on kertojan alitajunnassa. Tällaista tekstiä ei tarvitse avata kuulijalle suoraan, mutta tunnelman pitää tietysti olla vahva. Kappaleen intiimiys palvelee tätä tarkoitusta, ja näkisin intensiteettiä lisääviksi tekijöiksi myös laulusuorituksen pienet omituisuudet, kuten välillä aika epäselvän lausumisen ja ennen kaikkea kohdassa "nähtiin metsänreunan risukkoa hämärää" mieleenpainuvasti laahaavan laulun. Biisin on epäilemättä tarkoituskin olla aika kummallinen. Albumilla se vaihtuu saumattomasti nimibiisin raskaaseen rokkaukseen, mikä luo erinomaisen kontrastin, mutta yksittäin kuunneltunakin Peke on pieni mestariteos.

Kauko Röyhkän top 50: 48, Katolla

48. Katolla (Joko-tai, 1990)


Narttu oli tiensä päähän tullessaan ehtinyt käydä jo monta olomuotoa, alkuaikojen kolhohkosta new wavesta Joko-tai -levyn hienostuneeseen, muusikkomaiseen otteeseen. Tämä viimeiseksi Narttu-nimellä tehdyksi jäänyt albumi on ennen kaikkea ehjä kokonaisuus, jonka kappaleet muistuttavat toisiaan niin melodisesti kuin sovituksiltaan. Erillisiä kohokohtia on kuitenkin osoitettavissa, ja yli viisiminuuttinen "Katolla" on epäilemättä yksi niistä.

Nimenomaan Nartun loppuaikoina Röyhkä viljeli paljon tekstejä, jotka olivat luonteeltaan enemmän tunnelmakuvia kuin tarinoita. Katolla kuuluu tähän kategoriaan. Tekstissä vihjaillaan taustalta löytyvään tarinalliseen ainekseen, jota ei suoraan paljasteta; pintatasolla se on rakennettu muutaman still-kuvan sarjaksi, ja musiikki tukee näiden rakentamaa atmosfääriä.

Rakenteeltaan myös Katolla on perinteinen poplaulu, joka perustuu säkeistöjen ja kertosäkeen vaihtelulle. Hallitsevimmat elementit ovat Tommi Vikstenin melodisesti pulppuileva kitarointi ja Heikki Tikan elastiset lyömäsoittimet, Pekka Gröhnin taustalle soittaman yhden nuotin urun ikään kuin varmistaessa selustan. Soitannossa on paljon vaikutteita jazzista ja kitaroiden osalta myös folk-tyyleistä; Viksten tunnetaan roots-miehenä, mutta tässä tapauksessa hän soittaa enemmänkin folkrockin taiteellisemmalta laidalta, Tim Buckleyn ja Bert Janschin tapaisilta artisteilta, kuulostavia juttuja.

Kappale rakentuu perinteiseen tyyliin seesteisemmälle säkeistölle ja intensiivisemmälle kertosäkeelle, mutta jälkimmäinenkään ei hyödynnä voimarockin dynamiikkaa, vaan esimerkiksi rummut soittavat vapaamuotoisempaa komppia kuin myöhemmän Röyhkän levyillä ikinä. Röyhkä hyödyntää säkeistöissä tälle aikakaudelleen tyypillistä pehmeämpää laulutapaa, vaikka kertseissä ääni kiristyykin sopivasti epätoivoa ja turhautumista ilmentämään. Biisi päättyy puolentoista minuutin jamitteluosuuteen, joka jatkaa luontevasti aiemmin esiteltyjä musiikillisia teemoja ja kasvaa lopulta melkoiseen kliimaksiin.

Mistä teksti sitten kertoo? Perusasetelma on selvä: epämääräinen joukko teini-ikäisiä poikia, kertoja ja joitakin muita, istuu katolla. Setting on jonkinlainen lähiö tai maaseutupaikkakunta. Odotetaan tarkemmin määrittelemättömiä naisia, jotka ovat pettäneet pojat ennenkin eivätkä saavu tälläkään kertaa. Odotellessa havaitaan lähiöidyllille tyypilliset geneeriset hahmot, linnunlaulua kuunteleva "äiti" ja urheilusivuja lukeva "isä". Pojat ovat jonkinlaisia pahoja poikia, ainakin kertoja, joka toteaa suoraan: "Isä ei pidä minusta / minä teen hänen pojastansa puolihullun".

Biisin ilmapiiri on hermostunut, poikien tuskainen odotus asettuu kontrastiin ympäristön yleisen rauhan kanssa. Kaksi säkeistöistä alkaa lauseella "Tämä on pikkuisen omituista / että istumme katolla", mikä viittaa tilanteen poikkeuksellisuuteen ja myös siihen vaaraan, että omituinen käytös johtaa ympäristön silmätikuksi joutumiseen. Näin on saattanut jo käydä, sillä kertoja toteaa myös: "Joka toisessa asunnossa / joka toisessa talossa / Joku laittaa jo kirousta meitä kohti."

Keskeinen elementti on ajan hidas kuluminen, joka tulee kertosäkeistä suoraan esiin: kello on ensin kolmea vaille kahdentoista, sitten tasan ja lopulta kolmea yli. Naiset eivät tule, ja viimeisessä kerrossa todetaan: "Nyt on turha enää oottaa mitään ilmestystä / lähdetään meneen, lähtään kohta meneen / Jos me jäädään tänne kauemmaksi aikaa / meiltä vaaditaan selitystä." Ympäristön paine kasvaa, mutta sana "kohta" viittaa siihen, että naisia tekisi kuitenkin mieli jäädä vielä hetkeksi odottelemaan. Tästä siirrytään suoraan loppujamitteluun.

Tilanne on siis pinnalta katsoen arkinen: pojat odottelevat naisia, naiset eivät tule. Teksti sisältää kuitenkin surrealistisia aineksia ja epämääräisiä viittauksia, jotka houkuttelevat vertauskuvallisempaan tulkintaan tai ihan vaan yleisesti sekoittavat pakkaa. Miksi pojat ovat katolla? Katto on epätodennäköinen paikka treffeille, mutta ympäristön tarkkailuun mitä mainioin. Konkreettisesti teksti koostuukin naisten poissaolosta ja monen muun elementin läsnäolosta: lähiön tylsän elämän. Pojat hahmoina määrittyvät ulkopuolisiksi, mikä on tietysti se klassisin Röyhkä-teema. Nämä taitavat olla juuri niitä samoja poikia, jotka haluavat paskasta kaupungista pois.

Entäs naiset sitten? Tuskinpa kyse on konkreettisista, olemassaolevista naisista. Ajatus poikalauman ja naisporukan kollektiivisista treffeistä ei tunnu realistiselta. Nämä naiset edustavat kaikkea sitä, mitä lähiössä ei voi saada - ehkä kaikkea sitä, mistä on luettu kirjoista, mitä on nähty elokuvissa. Petetyn lupauksen tematiikka tulee tästä, kirjoissa annettiin ymmärtää että elämä voisi olla jotain muuta kuin se lähiössä on. Naiset ovat se puuttuva pala, joka tarvitaan ennen kuin lähiön voi jättää taakseen, vaikka inhorealistisemmalla tasolla saman paikan voisi ottaa vaikka ylioppilastutkinto.

Teksti kertookin poispääsyn tarpeesta ja mahdottomuudesta. Kannattaa kiinnittää huomiota esim. säkeisiin "ketään ei ole ajelulla / enää ei tule junia / enää ei ole tasangolla autoletkaa". Lopussa ollaan lähdössä, mutta vasta kohta. Ainahan sieltä paskasta kaupungista pääsee joskus pois, mutta tätä aihepiiriä käsittelevissä kappaleissaan Röyhkä onkin erikoistunut kuvaamaan sitä tunnetilaa, jonka voi kokea vain arviolta 16-vuotias: kahden vuoden päästä voi häipyä, mutta kaksi vuota on siinä iässä yhtä kuin ei milloinkaan. Siihen asti: "Sama varjo on kivikossa / talon varjo".

Katolla on Röyhkän hienoimpia nuoruuskuvauksia, ja sitä paitsi loistava kappale, jollaisia mies ei ole enää pahemmin tehnyt löydettyään rokkarin itsessään.

Kauko Röyhkän top 50: 49, Yhdeltä viimeistään pois go-go

49. Yhdeltä viimeistään pois go-go (Steppaillen, 1980)


Ulkopuolisuus eri muodoissaan lienee voimakkaimmin Kauko Röyhkän koko tuotannon lävistävä teema, ja se tulee esiin jo miehen esikoisalbumilla useammassakin biisissä. Paitsi maailmaan yleensä, kokee nuori Röyhkä ulkopuolisuutta myös suhteessa Suomen tuolloiseen musiikkielämään. 80-luvun taitteessa punkin jälkimainingit, niin sanottu uusi aalto, määrittivät rockin kenttää Suomessakin. Röyhkä ei millään muotoa ollut suorassa oppositiossa punkiin nähden - jossain yhteydessä hän totesi sen avanneen hänen kaltaisilleen omituisemmillekin kavereille tien edes jonkinlaiseen hyväksyntään - mutta yhtä lailla oli selvää, ettei punkin melko konformistinen ja rajoittunut ominaisluonne viehättänyt nuorta toisinajattelijaa.

Steppaillen-debyytin biiseistä tätä aihepiiriä käsittelee ennen kaikkea "Yhdeltä viimeistään pois go-go", sinänsä simppelin tarttuva renkutus, jonka tärkein arvo on sen pisteliäästä hauskuudesta huolimatta siinä häikäilemättömässä, öh, röyhkeydessä jolla Kauko hyökkää sunnuntaipunkkareita vastaan. Jo varhaisessa vaiheessa tuli selväksi, ettei Röyhkä halua olla mukava mies.

Kaksi- ja puoliminuuttinen kappale rakentuu jälleen kerran Heikki Tikan ja Riku Mattilan varaan. Tikka soittaa svengaavaa komppia bongorumpu-tyylisillä perkussioilla Mattilan äärimmäisen pelkistetyllä tavalla funkin kitarakuvion toimiessa kappaleen mieleenpainuvimpana musiikillisena elementtinä. Yleissoinnin ilmavuus jättää tilaa myös Röyhkän tässä vaiheessa vielä itse soittamalle pomppivalle bassolle, joka on miksattu säkeistöissä pintaan hyvinkin post punk -tyylisesti.

Luonnollisesti pääosassa on kuitenkin laulu, joka artistilta itseltään taittuu tavanomaisen ilmeikkäästi. Kuten monilla muillakin varhaiskauden klassikoilla, äänensävy ilmentää koko toiminnan ilkikurisuutta vähintään samassa määrin kuin itse teksti. Näitä sävyjä on hieman hankala kuvailla sanoin; voisi ehkä luonnehtia, että laulutyyli liikkuu akselilla väsyneen kyyninen (säkeistöt) - teennäisen innostunut (kertosäe).

Tekstissä on runsaasti toistoa. Itse asiassa kaikki säkeistöt ovat mallia "Mitä sä teet, mitä sä oot / Kitara karjuu ja go go go go / Apua kaipaat, apua kaipaat", jossa ainoastaan kursivoitu kohta vaihtuu säkeistöstä toiseen. Kaksi ensimmäistä kertosäettä esittävät imperatiivin uuden aallon bailaajille: "Täällä täytyy kapinoida / täällä täytyy rokata / Parkuville sankareille säihkysilmin pokata / Jee, ja yhdeltä viimeistään pois", ohjeistaa ensimmäinen, kun taas toinen kuuluu: "Täällä täytyy vapautua / täällä täytyy sekoilla / taantumuksen panssareita paukutella lekoilla / Jee, ja yhdeltä viimeistään pois."

Teksti sijoittuu siis rokkikeikalle. Sen ironia perustuu varsin simppeliin havaintoon: huolimatta kaikesta rockin (ja eritoten punkin) vallankumousretoriikasta tätä toimintaa harjoitetaan tiukasti yhteiskunnan säätelemissä puitteissa. Kotiin mennään, kun klubin on aika sulkea (tai kun on äidille luvattu). Punk välittömine jälkilöylyineen oli niitä aikakausia populaarimusiikin historiassa, jolloin tämä totuus yritettiin säännönmukaisesti kyseenalaistaa. Myös suomalainen rockmusiikki oli täynnä suurta puhetta nuorista sankareista, "meistä" ja "niistä". Röyhkä kuittaa sankaruuden "etovaksi tungokseksi" ja "käteväksi känniksi", tuomitsee näennäisen yksilölliset punkkarit laumasieluiksi, jotka palvovat säihkysilmin "parkuvia sankareita". On muuten mielenkiintoista, kuinka teksti käyttää punkin otaksuttua meluisuutta ja epämusikaalisuutta lyömäaseena. Röyhkä oli tässä vaiheessa itsekin kaikkea muuta kuin muusikkotyyppi, mutta hänen estetiikkansa on selvästi kehittynyt eri suuntaan, ja itsetarkoituksellinen rankkuuden tavoittelu on tietysti ärsyttänyt miestä, joka ei ole ikinä suvainnut ilmeisiä ratkaisuja.



Biisin päättävä viimeinen kertosäe on tekstin vaikeatulkintaisin osa: "Täältä sataa rakkautta / veljiä ja siskoja / Sähköt poikki, raitsikat, nyt vaihdetaankin kiskoja / jee, ja yhdeltä viimeistään kotiin." Käytetty sanasto tuntuisi viittaavan punkin sijasta hippimeininkiin, toisaalta Suomessa nämä vastakulttuurit sekoittuivat varsinkin retoriikan tasolla toisiinsa Pelle Miljoonan tapaisten hahmojen ansiosta. Ja onko "raitsikka" viittaus Problems?in "Raitsikka oon" -biisiin?

Niin tai näin, Yhdeltä viimeistään pois go-go on näppärä aikalaissatiiri,joka todistaa terveestä kuvainraastajan asenteesta. Se on myös eräs viimeisiä esimerkkejä Röyhkästä, joka kirjoittaa pikemminkin rockyleisön edustajan kuin rockmuusikon näkökulmasta. Miehen tuotantoa on aina leimannut vahva subjektiivisuus, ja esimerkiksi hieman myöhempää suomirockin kehitysvaihetta analysoiva "80-luvun absurdismi" onkin jo enemmänkin "rocktähti muistelee" -tyyppinen ratkaisu.

Kauko Röyhkän top 50: sija 50, Majuri Thompson

Vanhassa blogissani julkaisin muutaman kuukauden ajan countdownia Suomen suurimman musiikillisen neron, Kauko Röyhkän, 50 parhaasta biisistä. Sarja jäi kesken, mutta nyt, Kaukon ollessa vielä paremmassa vedossa, voisin palata asiaan. Julkaisen ensin tietyin välein nämä tuolloin kirjoittamani analyysit ja jatkan siitä sitten ykköseen asti.

Huomautettakoon, että koska noudattelen tuolloin laatimaani listaa, ei mukana tule olemaan viime keväänä ilmestyneen Kaksi lensi tuulen mukaan -levyn biisejä. Tämä on toki epäoikeudenmukaista, koska levy on saatanan kova, Röyhkän paras 18 vuoteen. Toisaalta voi ajatella niinkin, ettei muutaman kuukauden kuuntelulla voi asemoida biisejä vertailussa sellaisiin, joita on kuunnellut vuosikaudet.


50. Majuri Thompson (Onnenpäivä, 1983)


Kauko Röyhkä on kirjoittanut paljon kappaleita syrjityistä, erilaisista teini-ikäisistä, jotka eivät sopeudu ympäristönsä sosiaalisiin normeihin. Varsinkin 1980-luvulla hän teki myös biisejä, joissa kuvastui lapsuuden magiikka, fantasian ja todellisuuden saumaton sulautuminen toisiinsa. Melko tuntematon albumiraita "Majuri Thompson" on kuitenkin poikkeus sikäli, että sen voisi luokitella sillaksi näiden kahden aihemaailman välillä.

Kuten niin monessa 80-luvun alkupuolen Röyhkä-biisissä, tässäkin tähtiroolin saavat Riku Mattilan kitara ja Heikki Tikan rummut. Mattila on aina ollut mestari löytämään suomirockin konventioista poikkeavia kitarasoundeja, eli toisin sanoen soittamaan ilman säröpedaalia. Majuri Thompson alkaa tummasävyisen salaperäisellä kitarateemalla, mutta jo muutaman tahdin jälkeen Röyhkän laulu ja Tikan marssityylinen rumpukomppi liittyvät mukaan. Näiden varaan kappaleen säkeistöt rakentuvatkin. Kertosäkeessä rumpukomppi muuttuu ilmavammaksi ja taustalle tulee vaivihkainen huvipuistomainen urku, jotka yhdessä korkeammaksi ja puhtaaksi muuttuvan laulun kanssa synnyttävät avarista taivaista ja vuoristomaisemista muistuttavan fiiliksen. Kertsi huipentuu sitten Tikan mahtipontiseen rumpubreikkiin ja Mattilan yhtä mahtipontiseen variaatioon kappaleen perusteemasta. Kappale koostuu yksinkertaisesti saman kaavan toistosta kolme kertaa, ja lopussa feidataan samaan kitarateemaan, niin että kuunnellessa biisiä repeatilla syntyy hupaisa ad infinitum -vaikutelma.

Sanoitus rakentuu eräänlaiselle kuulijan hämäykselle. Avaussäkeet "Pistoolivyö sido lantiolle / viidakon yö, ota machete myös" eivät varsinaisesti johdata ajatuksia realistisen ihmiskuvauksen pariin. Toisaalta musiikin ja sanoituksellisten kliseiden yhteisvaikutelma on huvittavan seikkailukirjamainen, varsinkin kun Röyhkä puhelaulaa säkeistöt koomisen mahtipontisella äänellä, joka muistuttaa etäisesti vanhan koulukunnan leffatrailereista. Nimihenkilö tuodaankin esiin Indiana Jones -tyyppisenä hahmona: "Temppeleiden valo kummallinen / sua kutsuu, sua majuri Thompsonia." Säkeistön lopussa tuodaan varovasti esiin tekstin varsinaista aihepiiriä: "Kaupunki on kasa panssaria / joka saartaa sua, majuri Thompsonia." Kyse on eskapismista.

Lopullisesti Röyhkä paljastaa korttinsa kertosäkeessä, jonka merkitystä vielä alleviivataan erilaisella, huomattavasti vilpittömämmin tunteellisella laulutyylillä: "Lensit yli vuoristojen / lensit yli taivaiden / nuoren pojan moottoreilla / nuoren pojan haaveilla / satumaailmaan..." Majuri Thompson on murrosiän kynnyksellä kamppailevan pojan itselleen luoma fantasiavalepuku.

Teksti noudattaa klassisen draaman kolmen näytöksen kaavaa, kuten moni muukin Röyhkän tuotos. Kun aluksi on esitelty lähtötilanne, on seuraavaksi vuorossa muutos tai kriisi. "Kaupunkia", eli karua todellisuutta, ei voi ikuisesti paeta. "Viidakon yö, varo kaupunkia / Varsinkin, hei, varo nuorisoa / Niille olet lelupyssyinesi / joku hullu, jota on lupa potkia." Sankarifantasia murenee hetkessä, kun "isot pojat" tulevat näyttämään omituiselle nörtille kaapin paikan. "Pitkälle et mene sankarina / Pakenet, ja ne nauravat sua / Loppunut on sinun lapsuutesi / Älä leiki enää majuri Thompsonia." Vaikka fyysiseltä väkivallalta tässä vältyttiinkin, jotain paljon tärkeämpää on lyöty rikki, nimittäin usko mielikuvituksen voimaan. Toisaalta Röyhkän näkökulmasta tämä on välttämätön kriisi, jota ilman ei synny aikuista ihmistä.

Kolmannessa, puolikkaan mittaisessa säkeistössä esitellään lopputulos. "Viidakon yö, tyhjä kiitorata / Pistoolivyö, sama machete myös / Lojuvat lelulaatikossa, on Thompson alas ammuttu taivaalta." Sankaruuden tunnuksista on tullut koomista rekvisiittaa, ja tästä loppukohtauksesta itse päähenkilö loistaa poissaolollaan. Ehkä hänkin on liittynyt kaupungin nuorisoon. Röyhkä on eräissä muissa kappaleissaan (kuten "Jos alkaa pelkäämään") esittänyt näkemyksen, jonka mukaan sosiaalisista normeista poikkeavan yksilön kannattaa sittenkin näennäisesti sopeutua tavisten maailmaan ja säilyttää oma identiteettinsä piilossa jossain pinnan alla. Tämä lienee mahdollista myös Majuri Thompsonin päähenkilölle, mutta tiettyä tragiikkaa lapsuuden loppumiseen toki liittyy, ja halutessaan biisin voi tulkita hyvinkin synkäksi. Vaikka kertosäe pysyy koko ajan sanasta sanaan samana, aivan lopussa sen imperfektimuotoisuus saa yhtäkkiä kaihoisaa pohjaväriä.

Paitsi että tekstin draamankaari toimii täydellisesti, lisätehoja irtoaa myös toisesta näppärästä kirjallisesta keinosta, nimittäin sanatoistosta. Pistoolivyö ja machete ovat tekstin välttämätöntä rekvisiittaa, joiden luonne muuttuu sankaruuden tunnuksista tragikoomiseksi rihkamaksi. Viidakon yö -termin jatkuva toisto taas vihjaa näkemykseen elämästä eloonjäämistaisteluna. Tässä Röyhkä rinnastaa seikkailukertomusten fantastiset vaarat kaupungin nuorison tarjoamiin vähemmän eksoottisiin, mutta paljon konkreettisempiin vaaroihin. Asfalttiviidakko on päähenkilön koettelemusten varsinainen paikka, eikä siellä ole käyttöä pistoolille tai machetelle.

Musiikillisesti Majuri Thompson on eräänlainen pienoismusikaali sikäli, että sovitus myötäilee tekstiä ja korostaa sen ratkaisevia elementtejä juuri oikealla tavalla. Emoalbumi Onnenpäivä on Röyhkän ainoa vielä uudelleenjulkaisematon 80-luvun levy, ja ensimmäisen sukupolven remasteroimaton cd ei välttämättä tarjoa parasta mahdollista elämystä ainakaan tämän kappaleen suhteen. Olen kuitenkin taipuvainen tulkitsemaan miksauksen, jossa volyymi nousee jyrkästi kertosäettä kohti, tietoiseksi ratkaisuksi. Kappale on eräänlainen musiikillinen vuoristorata suvantovaiheineen ja jyrkkine mäkineen.

Kjell Westöstä ja suku- ja sukupolviromaaneista

Tämä teksti on vanhasta blogistani ja julkaistu alun perin 29.9.2009.


Rikas monen sukupolven tarina, osa 4


Otsikon luonnehdinta on kustannusyhtiö Otavan nettisivuilta ja kuvaa menestyskirjailija Kjell Westön uutta romaania Älä käy yöhön yksin. Odottelen sitä parhaillaan tulevaksi postissa, en siis ainakaan vielä kirjoita tästä opuksesta. Tutustuessani kirjan ennakkotietoihin tulin kuitenkin miettineeksi sitä romaanikirjallisuuden peruskategoriaa, jota valtaosa Westönkin tuotannosta edustaa. Hän on jo tätä ennen julkaissut kolme paksua Helsingin suomenruotsalaisiin piireihin sijoittuvaa romaania, joissa kaikissa edetään pari-kolme sukupolvea lähihistoriaa. Finlandian saanut suurmenestys Missä kuljimme kerran sijoittuu sotien välisiin aikoihin, muut taas väljästi ottaen 60-90 -luvuille. Ja ihan sitä samaa näyttää uutuuskin taas olevan.

Westön kirjat ovat helppolukuisia, vaikka niiden kieli onkin kriitikoidenkin makuun riittävän hienostunutta ja postmodernismin oppitunnit omaksuttu ainakin siltä osin, että kronologiaa on kevyesti rikottu ja kertoja tiedostaa kertojuutensa. Ne vetoavat lukijaan myös paljolla seksillä, hankalilla ihmissuhteilla, valtapeleillä, päihteillä ja rockmusiikilla. Suomessa tämäntyyppisiä on itse asiassa kirjoitettu yllättävän vähän - jos meillä joku ryhtyy sukusaagan pariin, sijoittuu se yleensä edelleen jonnekin torpparikysymyksen ja Lapuan liikkeen puolivälin keskipaikkeille. Westön 20- ja 30-luvun kuvauksetkin sen sijaan ovat puolillaan jazzia, seksiä ja dekadenssia. No, hänhän on Helsingin suomenruotsalainen ja siten osa viitekehystä, jolla on perinteitä kansainvälisyydestä. Vastaavia romaaneja löytyykin ennen kaikkea angloamerikkalaiselta kentältä.

Mitään kattavaa luetteloa edes itse lukemistani en yritä esittää. Mainitsen muutaman mieleen tulevan, jotka sattuvat olemaan brittikamaa kaikki: Jonathan Coen romaanipari Konnien klubi ja Suljettu piiri, Trainspotting-mies Irvine Welshin Liima, toisen skotin, scifijutuistaan paremmin tunnetun Iain Banksin Crow Road. Teokset ovat keskenään erilaisia - eikä niistä yksikään itse asiassa edusta aivan yhtä laajakaarista epiikkaa kuin Westön tiiliskivet - mutta seksi, päihteet, rockmusiikki ja kuvattava aikakausi täsmäävät.

Yleensä tällaisissa romaaneissa käsitellään jonkin suppean ystäväpiirin vaiheita lapsuudesta tai ehkä murrosiästä aikuisuuteen. Yksi porukasta nousee näkökulmahenkilöksi, usein kertojaksi (Welshillä tosin kaikki saavat sanansijaa). Päähenkilöt ovat miespuolisia, kaiketi siksi, että mainitut kirjailijatkin ovat. Tietysti myös pidempään kehissä pysyviä naishahmoja täytyy olla. Pikkukaupunki näyttäisi olevan luontevin ympäristö ainakin tarinan alkuosalle - mitä Westöhön tulee, varsinkin suomenruotsalainen Helsinki voidaan varmastikin luokitella pikkukaupungiksi.

Tunnistan itsekin tällaisen romaaniasetelman viehätyksen: olen monta kertaa aikuisiällä, fantasiajutut jätettyäni, suunnitellut vastaavan kirjoittamista. Jotain aivan perustavanlaatuisella tavalla vetoavaa tässä genressä täytyy olla. Ehkä syynä on, että se perustuu sen kaltaisiin kokemuksiin, joita ihmisillä oikeastikin on, mutta yrittää kurottaa ruohonjuuritasolta kohti suurempaa kuvaa, hahmotella kokonaisnäkymää jonkin sukupolven elämästä, sen avainkokemuksista ja kipupisteistä. Se ei siis tunnu tylsältä arkirealismilta, koska vaikka kirjailija kuvaisikin nuhruisen teiniseksin ja koulukiusaamisen kaltaisia ankeita asioita, itse kokonaisuus lopulta ylevöittää lukijan omankin elämän. Olettaen siis, että hän jakaa samoja kokemuksia kirjailijan kanssa.

Miksi aina tuo kaveriporukka-asetelma? Siksikö vain, että toimivassa romaanissa täytyy olla tiettyä pysyvyyttä henkilöissä, vaikka todellisuudessa monen lähipiirin koostumus vaihtuu ikävuosien 15 ja 35 välillä useasti? Siksikin, mutta suppean perushenkilögallerian avulla kirjailija voi myös luoda arkkityyppejä käsiteltävän sukupolven edustajista. Esimerkkiromaanini kertovat väljästi siitä sukupolvesta, joka sijoittuu suurten ikäluokkien ja oman polveni väliin. Sen arkkityyppejä ovat mm. bisnesmaailman menestyjä, taiteellinen haihattelija, "itsensä etsijä", jne. Kertojathan ovat itse yleensä aina jonkinlaisia väliinputoajia, eivät häikäilemättömiä pyrkyreitä mutta eivät itsetuhoisia drop-outtejakaan. He ikään kuin katselevat sivusta maailman menoa, heidän tehtävänsä on kronikoida se, mitä tapahtui.

Ja tällaiseksihan kirjailijan toki pitäisikin roolinsa yhteiskunnassa kokea, osallistujien paikka on politiikan tai kansalaisaktivismin puolella.

Ainakin Suomessa kirjallisuuskritiikki säästää antautumuksellisimmat kehunsa teoksille, jotka ovat lähtökohdiltaan kirjallisia, joita on tarkasteltava nimenomaan taideluomuksina, ei todenmakuisina kuvauksina tämän maailman asioista. Tässä voi haistaa sen ikuisen ristiriidan, että jos taiteen oletetaan kertovan meille jotain olennaista, niin mikä sitten on olennaista - näyttää miten asiat ovat olleet ja ovat nyt, vai tuottaa jokin transsendenttinen elämys, joka sitten elähdyttää lukijaa ja auttaa tätä tulemaan toimeen todellisuuden kanssa? Tätä kysymystä ei voi eikä tarvitse ratkaista lopullisesti; sen nyt kuitenkin voisin sanoa, että epämääräinen, huonosti kohdennettu taideproosa ei mitään transendenssiä sisällä, mutta erittäin hyvin kirjoitettu todenmakuinen kuvaus voi ainakin auttaa lukijaa määrittelemään oman paikkansa maailmassa.

Eli lopulta taidan olla Westön puolella, vaikka lähiviikot vasta näyttävät, onko hän nyt kirjoittanut saman romaanin jo yhden kerran liikaa.