39. Pastoraali (Mutta, mutta -ep, 1989)
Taannoisen cd-remasterointikierroksen myötä Nartun niin sanottu elegantti vaihe pakattiin kätevästi yhdelle levylle, joka sisältää Joko tai -albumin ja sitä edeltäneen Mutta, mutta -ep:n. Kaikessa abstraktiudessaan ja empivyydessään nämä otsikot kiteyttävät jotain sisältämästään musiikista. Tämän aikakauden Röyhkä ei mennyt äärimmäisyyksiin. Levyiltä ei juurikaan löydy rujoa rokkausta tai yltiöpäisen provosoivia tekstejä.
Tämä ei ole mikään ongelma, sillä Röyhkä on sanoittajana kotonaan myös salaperäisten tunnelmakuvien parissa, ja loppuaikojen Nartusta löytyi soitannollista ja sovituksellista kapasiteettia hyvinkin hienostuneeseen musisointiin. Instrumentaatio tuo mieleen vaikkapa alkuaikojen Liekin, vaikkei Kaukosta tietenkään koskaan ollut aidoksi romantikoksi. Siinä missä Joko-tai on hieno, yhtenäinen albumikokonaisuus, sisältää Mutta, mutta useita myöhäis-Nartun kaikkein parhaita kappaleita, mukaan lukien tämä avausraita.
Pastoraali on antiikin ajoilta periytyvä termi maalaismaisemaan sijoittuvalle romanssille. Röyhkän samanniminen biisi taas on hänen jossain määrin kiero versionsa sellaisesta. Kappaleen kertoja matkustaa idylliselle maaseudulle tapaamaan Anette-nimistä naista, jonka kanssa hänellä on aiemmin ollut jotain. Yritetään saada uutta alkua aikaiseksi, mutta kertoja empii ja miettii, pitäisikö valita joku Aneten sisarista (joita on ainakin kaksi). Mihinkään lopputulokseen kappale ei päädy, vaan jää kellumaan pitkähkön instrumentaalilopukkeen mukana raukeassa epätietoisuudessa.
Röyhkä piirtää miljöötä, jossa ihmiset tuntuvat lähinnä laiskottelevan laiturilla tai tappavan aikaa souturetkillä jokea alas drinkkejä siemaillen. Mitään konkreettisia ajan, paikan tai yhteiskunnallisen aseman koordinaatteja ei mainita. Yläluokkaisia nautintoja ei kannata ottaa ihan sellaisinaan. Samalta ep:ltä löytyy tällaiseen elämänmenoon hyvinkin pisteliäästi suhtautuva "Vanha Eurooppa". Myös "Pastoraalin" maailma tuntuu vieraantuneelta ja kuvaus ironiselta. Souturetkellä nähtyä luontoa kuvataan surrealistisesti ja hieman ahdistavasti: "paksu metsä" on kuin "iso peruukki", linnut "kirkuu jotain". Henkilöitä vaivaa jahkailevuus ja kyvyttömyys päättää. Anetella on kertojan mukaan yhdeksän sydäntä, joista vain yhden tämä menettää hänelle. Nainen lausuu kertojalle ristiriitaisia lauseita: "et saa luulla et se on noin helppoa / se on helpompaa kuin sinä luulet". Mikä sitten, eläminen? Jos ei tosissaan yritä muuttaa mitään, ei voi ikinä onnistuakaan. Viimeisessä säkeistössä soutumatka jatkuu "kohti seuraavaa aikaa". Mutta näiden ihmisten elämässä muutos tuntuu olevan olemassa vain siksi, ettei mikään pohjimmiltaan muuttuisi.
Tuosta ylläolevasta ei ehkä ota kovin paljoa tolkkua, mutta ei ole tarkoituskaan. Teksti on suggestiivinen. Se on kuin sarja sattumanvaraisia palasia novellista tai romaanista. Tässä mielessä tietysti kuten ne antiikin pastoraalit, joista on lähes järkiään säästynyt vain irtopätkiä.
Pastoraali on myös erinomainen popbiisi, vaikkei siinä edes ole varsinaista kertosäettä. A-osan laulumelodia on sopivan unelias, ja bändi soittaa hienovaraisesti lattarivaikutteista akustista poppia. Tommi Vikstenin rytmikäs kitara polkaisee intron käyntiin, mutta Pekka Gröhnin ylellisen melodiset koskettimet vievät sittenkin pääroolin. Kaikista popmusiikin aikakausista liikutaan ehkä lähimpänä 60-luvun lopun ns. barokkipoppia, vaikka orkestraatioita ei olekaan turhaan ympätty mukaan. Äänikuva on täyteläinen ja hyvin jäsennelty.
Biisissä on myös kompakti b-osa, jossa Röyhkä toistaa pari kertaa pysähtyneisyyttä henkivää lausetta "Uitetaan sormia / juodaan vodka russian". Nuorena, vasta alkoholijuomia opettelevana Röyhkä-fanina tämä kiehtoi minua siinä määrin, että pitkän aikaa vodka russian oli vakiotilauksiani baarissa. Sen jälkeen bändi päästetään irralleen. Gröhn sooloilee niin sähköpianolla kuin Hammondillakin. Aivan lopussa tempo kiihtyy hieman, juuri ennen loppufeidausta. Kiehtova ratkaisu, joka tuntuu sanovan jotain sellaista kuin "nyt äkkiä pois tästä laiskasta meiningistä".
Mutta biisinä Pastoraali ei ole laiska, vaan moniulotteinen ja omaperäinen. Juuri tällaisia Narttu-helmiä kuunnellessa tulee surkutelleeksi sitä, ettei Röyhkä sen koommin olen osannut tehdä yhtä totaalisia irtiottoja normaalista rockmeiningistä.
http://www.youtube.com/watch?v=26rMn9larFg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti