Lempiaikani ja -paikkani historiassa on ehdottomasti Suomi aikavälillä 1918-39. Koska minulla ei ole akateemisen ihmisen velvoitteita, en ole perehtynyt siihen mitenkään järjestelmällisesti, vaan satunnaisotannalla romaaneja, elämäkertoja, tietoteoksia ja mielikuvitusta. Kaikki oli Suomessa noina vuosikymmeminä kiehtovampaa kuin sitä ennen tai sen koommin. Tietysti nyky-Suomessa on hauskempi elää, mutta luovutaanpa empaatikon viitasta hetkeksi ja suhtaudutaan asiaan kaunokirjailijan tavoin.
Sillä siitä se kaikki alkoi, aiheita etsivästä wannabe-kaunokirjailijasta. Syksyllä 1998 luin ahkerasti Waltarin pienoisromaaneja ja hyödynsin sivarien ilmaisia junalippuja viikonloppureissuilla Helsinkiin. Yöjuna oli aina perillä muutamaa tuntia ennen kuin ystäväni Tohtori ehti minua vastaan, ja ne tunnit käytin kuljeskelemassa päämäärättömästi Etu-Töölön varhaisaamuisilla kaduilla, jostain syystä yleensä tihkusateessa. Tiesin, että Waltari oli asunut täällä jossain. Kirjoitin fantasianovelleja, joissa yliluonnollinen aines yhdistyi 30-luvun runoilijoiden absintinhuuruisiin toilailuihin ja vanhahtavaan kirjakieleen.
Oikein hahmotettu. Sotien välinen Suomi on fantasiamaailma, todellisuuden näköinen mutta jännistä kohdista vääristynyt. Miten tässä myöhemmässä konsensusvaltiossa tehtiin poliittisia murhia ja väkivallantekoja ja saatiin melkein aikaiseksi puolifasistinen vallankaappaus? Miten kansallisromanttinen uho ja haaveet Suomen ulottamisesta Uralille sopivat samaan kuvaan kuin parikymppiset helsinkiläisrunoilijat, jotka ravaavat Ranskassa hankkimassa kuppaa ja availevat ikkunoita Eurooppaan? Miten kova tee ja konjakinlitkintä tuntuvat niin olennaiselta osalta samaa aikakautta, jolloin täällä oli voimassa kieltolaki ja virallinen asenne kaikenlaisiin holtittomuuksiin oli tiukan torjuva?
En tietenkään kaipaa historioitsijan vastauksia näihin kysymyksiin, joihin liittyvistä syy-seuraussuhteista tiedän kyllä itsekin jotain. Pidän ristiriidoista ja ääripäistä. Niitä riittää. Pidän siitäkin, että kun Suomi on pieni maa, äärimmäisyydetkin ovat täällä kuitenkin pienempiä ja kotikutoisempia: vain yksi ministerimurha, kännissä ja läpällä suunnitellut ja toteutetut Ståhlbergin kyyditys ja Mäntsälän kapina, ei kirjarovioita, mutta sitäkin enemmän Uuden Suomen palstoilla käytyä riitelyä siitä, onko Waltari pelkkä äitienpäiväkirjailija ja saako romaanissa kuvata aviorikosta myönteiseen sävyyn.
Kenties kaikkein kiehtovin mikrokosmos oli sotaa edeltävien vuosien Petsamo, jossa saatiin aikaiseksi ensin kulta- ja sitten nikkeliryntäys. Ihan saatanan kaukana kaikesta sijaitsevaan hyiseen kolkkaan ilmaantui onnenonkijoita ja kaivosmiehiä tolkuttomat määrät, tuloksena Suomen oma villi länsi, jossa ei käytännössä ollut muuta lakia kuin nikkeliyhtiön laki.
Mutta kyllä ne Töölön kadutkin edelleen kiehtovat, ja Krunikan ja Katajanokan. Se oli Suomen suuren urbanisoitumisen ja modernisoitumisen neitsytvaihetta, aatteet ja sukupolvet törmäsivät toisiinsa ryskyen eikä kukaan vielä tiennyt, millainen valtio oli syntymässä. Kaiken taustalla maailmantapahtumien koko ajan synkentyvät ja pitenevät varjot. Elettiin kuin viimeisiä aikoja, vaikka ne olivat ensimmäisiä. Sitten tulikin sota, eikä sen jälkeen oltaisi päästy eteenpäin, ellei oltaisi kollektiivisesti muututtu järkeviksi ja kohtuullisiksi.
Tylsää kaunokirjailijan kannalta.
Pieni lukulista:
Kaunokirjallisuuden puolelta tietenkin Waltaria: Suuri illusioni, Yksinäisen miehen juna, Appelsiininsiemen - eli ne parikymppisinä kirjoitetut kaikkein pateettisimmat teokset. Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on niin tiukkaa tavaraa, että sensuroitiin aikoinaan. Joel Lehtosen Henkien taistelu on hyvä satiiri 30-luvun alusta. Runoilijoista Katri Vala tarjoaa ajan hengen elävimpänä.
Olavi Paavolainen on oma lukunsa. Nykyaikaa etsimässä on tässä kontekstissa pakkoluettavaa, samoin loistavan vittumainen kirjallinen pamfletti Suursiivous.
Myöhempien aikojen romaanikirjallisuudesta Westön aika itsestäänselvä Missä kuljimme kerran on varmaankin paras Helsinki-kuvaus. Laajemman perspektiivin ottaa Jari Järvelä trilogiassaan Veden paino - Pieni taivas - Kansallismaisema, joka ottaa haltuun Aunuksen-retken, Petsamon kultahysterian, Kuru-laivan uppoamisen ja 30-luvun rotupuhtausaatteet. Varsinkin Pieni taivas on sekavan ajan huikea kuva.
Veli-Pekka Lehtola on kirjoittanut loistavan elämäkerran kenraali K.M. Walleniuksesta, joista kaavailtiin tietyissä piireissä Suomen diktaattoria. Hyviä elämäkertoja aikakauden vaikuttajista on tietysti kasapäin, samoin kaikenlaisia muistelusteoksia. Kulttuurielämä ja kirjataistelut tulevat erinomaisesti kuvatuiksi Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mystica. Waltarin sanelusta kirjoitettu Kirjailijan muistelmia on sekin korvaamaton.
Petsamo-sekoilujen definitiivinen eepos ja todella hämmästyttävän yksityiskohtainen suurtyö on Erno Paasilinnan aluetta kronikoivan teosparin jälkimmäinen osa, Maailman kourissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti