38. Pohjoinen taivas (Jumalan lahja, 1993)
Jumalan lahja -levyn aikoihin Kauko Röyhkä lanseerasi ns. satanistisen vaiheensa. Mies puhui aiheesta haastatteluissa ja viittaili yhdessä jos toisessakin albumin kappaleessa demoneihin, Lilithiin, Crowleyhin ja mihin milloinkin. Kiekkoa tarkkaan kuunnellessa herää kyllä epäilys, että paholaisenpalvonta oli pelkkää pintakiiltoa. Tosiasiassa nämä kappaleet taitavat kertoa ihan muista aiheista, esimerkiksi seksistä. Siitä satanismivaiheen Röyhkä lauloi paljon suoremmin kuin koskaan ennen. Mikä lie asioita miehen alitajunnassa yhdistänyt. Vuotta myöhemmin hän kuittasi koko tripin toteamalla: "Kun tein sopimuksen pirun kanssa, luulin saavani rahaa, mutta sainkin vain seksiä."
Mikäs siinä, saahan seksistä tehdä biisejä. Jokusen muistan rockin historiaan perehtyessä kuulleenikin. Olennaisempaa ehkä on, että musiikillisesti Jumalan lahja on Röyhkän ehkä viimeisin todella nerokas levy, ainakin ennen tuota Riku Mattila -projektia. Mutta tämän kiekon sävellyksellinen raakamateriaali on vahvempaa. Levyllä soittava bändi on muuten pääpiirteissään sama kuin mitä Röyhkä hyödynsi 2000-luvun alkuun asti, joten sopii epäillä, että tason lerpahtaminen johtui pelkästään laiskuudesta tai jonkinnäköisestä perspektiiviharhasta.
"Pohjoinen taivas" on eittämättä Jumalan lahjan eräänlainen keskipiste. Se sijaitsee levyn puolivälin tienoilla, on sen pisin biisi (5.30) ja lainannut vielä nimensä kahdellekin tämän aikakauden Röyhkää paketoivalle kokoelmalle. Seksin ja mustan magian teemoja siinä yhdistellään tavalla, joka on levylle kovin luonteenomaista.
Biisin kertoja on itsensä pirun riivaama: hän on ottanut pirun "kyytiin", mutta "nyt se ei enää häivykään pois". Ollaan biisin nimestä päätellen jossain pohjoisessa, noituuden ja mystiikan maisemassa (sitähän se on Röyhkälle ollut aina, esimerkiksi "Maa on voimaa" -biisissä). Piru tanssii katolla, ja kertoja on yhtä aikaa kauhuissaan että jonkinlaisen pakonomaisen huuman vallassa: "Tuo on paha tanssi, häivy pois! / mutta älä ihan vielä..." Tämä piru määrittyy jo tekstin alussa Pan-maiseksi alkuvoimaiseksi seksijumalaksi: se tanssii "suuret sarvet päässä ja ilman kuteita", ja saa kertojankin riisumaan vaatteensa ja kiihottumaan. Tekstin lopussa hän on "ihan paljas, iso ja alaston" ja mystiset "ne", ilmeisesti jonkinlaiset pirun kätyrit, johdattelevat hänet metsään kalusta vetämällä.
Teksti on täynnä symboliikkaa, joka kertoo vieteille antautumisesta ja sivistyksen pintakiillon karistamisesta. Pirua luonnehditaan "hulluksi elukaksi", sillä on suuret sarvet päässä, mutta ei vaatteita, jotka ovat ihmisyyden ja sivistyksen tunnusmerkki. Kertojakin luopuu vaatteistaan, sanatarkasti "uniformusta", kenties siis kaikesta hänen yhteiskunnallista ja kulttuurista identiteettiään määrittävästä. Tilalle hän saa myyttisen seksuaalisen kyvykkyyden, jota hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Pelkoa ja vastentahtoisuuttakin hän tuntee seksuaalisuuttaan kohtaan. Mutta alitajunnan himoja ei ole pakeneminen. Metsä, johon hänet lopussa johdatetaan, edustaa juuri niitä.
Tässä ollaan taas klassisten Röyhkä-vastakkainasettelujen äärellä. On etelä, kaupunki, sivistys, valheellisuus, pinnallisuus, heikkous - ja pohjoinen, luonto, viettielämä, aitous, voima ja potenssi. Aiemmin Röyhkän kertojahahmot tosin ovat etsineet pohjoisesta totuutta ja ymmärrystä mittavan erektion sijaan. Tässä vaiheessa uraansa Röyhkä leikittelee ajatuksella, että totuus on seksuaalisuudessa tai laajemmin ymmärrettynä oman raadollisen ruumiillisuutensa hyväksymisessä. Okkultismi liittyy kuvioon vain hyvin hatarasti. Provokaatio selittyy sillä, että okkultismi ja musta magia toimivat luontevina vastavoimina sekä rationaaliselle järkiajattelulle että sievistelevälle ja tukahduttavalle kristillisyydelle, ja nämä molemmat aatesuunnat taas tukahduttavat ihmisen voiman.
Nietzchen klassista taideteoriaa mukaillen Röyhkä on siis ehdottomasti dionyysisen puolella, koko teksti argumentoi dionyysisen (jylhän, pelottavan, arvaamattoman, villin) paremmuutta apolloniseen (pikkunättiin, kontrolloituun, järjestelmälliseen) nähden. Sentään Röyhkä hyväksyy sen, ettei ihminen noin vain voi jättää yhteiskuntaa taakseen. Siksi hänen kertojansa suhtautuukin aluksi epäilevästi ja pelokkaasti. Näkisin biisin silti poikkeuksellisen suoraviivaisena aatteellisena ohjelmajulistuksena tämän ikuisen epäilijän tuotannossa.
Mielenkiintoista kyllä, musiikillisesti kappale on seesteinen, melodisesti tavallaan yleväkin. Se etenee keskitempoisella rokkikompilla, päälle Timo Vikkula soittaa perussähkökitaraa, wah-wah -riffiä ja väliosassa akustista. Urut luovat huomaamatonta äänimattoa ja yhdessä voimakkaan kaiun kanssa tekevät kappaleen avaran tunnelman. Biisi päättyy parin minuutin instrumentaalilopetukseen, joka oikeastaan vain jalostaa jo esiteltyjä musiikillisia teemoja.
Jossain mielessä musiikillinen ilmiasu on ristiriidassa tekstin kanssa. Se ei kuulosta tarpeeksi, no, dionyysiseltä. Hienosti sovitettu, vaivihkaisella tavalla liki sinfoninen teos on kyllä kyseessä. Ehkä on haluttu alleviivata sitä, että tässä on vakavasta sanomasta kysymys. Pitkään Röyhkä ei kylläkään jaksanut saarnamiehen viittaa kantaa. Muutamaa vuotta myöhempi Kaksi aurinkoa, miehen romaaneista ehkä tunnetuin, sijoittuu Lappiin ja sivuaa okkultismia, mutta ote siinä on jo räävitön, raadollinen ja enemmän kuin groteski. Se lähestymistapa tuntui sopivan Kaukon taiteilijakuvaan paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti