Projekti alkoi viime vapun alla: olin järjestämässä kotonani perinteiset vappubileet, ja aloin kasata niiden soundtrackiksi soittolistaa. Juhlapäivän kunniaksi annoin sille otsikon Työväenlaulut, mutta vaikka mukaan päätyikin jotain Punaorvon valaa ja tuollaista, tiesin kyllä, etteivät vieraani (tai edes minä itse) haluaisi kuunnella puoluepoliittista paatosta koko iltaa. Tuntui silti aiheelliselta valikoida musiikit jonkin hatarasti määritellyn kansanomaisuuden ja pienen ihmisen asialla olemisen pohjalta. Mukaan päätyi Springsteeniä, Poguesia, paljon paljon kantria, suomiräppiä, eri genrejen viinanjuontibiisejä Irwinia myöten. Soittolistan tietty bilehenkisyys johtui sen alkuperäisestä tarkoituksesta, mutta juhlahumun hälvettyä aloin pohtia työväenlaulun käsitettä laajemminkin.
Sittemmin olen kartuttanut listaa noin 400 biisin mittaiseksi, ja kartutan edelleen. Viimeisimmät mukaan päässeet näyttävät olevan Righteous Brothersia, Noel Gallagheria ja Viikatetta. Siinäpä kirjoa kerrakseen. Joutuisin kieltämättä itsekin tiukille, jos juuri noille kolmelle pitäisi määritellä jokin yhdistävä tekijä.
Ehkä hapuilisin vastaukseeni jotain elämän perusasioiden käsittelemistä sydämeenkäyvällä ja suoralla tavalla. Tämä erottaa työväenlauluni ns. taiteellisemmasta populaarimusiikista, sellaisesta joka kätkeytyy muotonsa sisään ja vaikuttaa kuulijasta suljetulta talolta, johon ei pääse sisään. Tuollainenkin musiikki voi olla aivan yhtä hienoa, koska sitkeän yrittämisen tuloksena saatava palkinto maistuu tietysti hyvältä. Kuuntelen itse paljon niin helppoa kuin vaikeaakin musiikkia. Mutta jos minun pitäisi valita itselleni aidosti rakkaita juttuja, henkilökohtaisella tasolla läheisiä, sellaisia joista tiedän osaavani jotain sanoa, osuisivat valintani enimmäkseen näiden työväenlaulujen kategoriaan.
Tämä pätee makutottumuksiini muutenkin: kirjallisuuden sarallakaan en tuppaa innostumaan kokeellisista romaaneista, joissa muoto on kaikki kaikessa (enkä toisaalta myöskään usvaisesta, todellisuudesta etäällä viihtyvästä fantasiasta). Pidän tarinoista, ihmiskohtaloista, konkretiasta ja kouraisevista tunteista. Kieli on tietysti oleellisen tärkeä väline kaiken tällaisen välittämiseen, mutta niinhän työväenlaulunkin pitää olla musiikillisesti imevä ja kulutusta kestävä. Arttu Wiskari voi kertoa suomalaisesta kokemuksesta vaikka kuinka tarkkaan, mutta tekee yksinkertaisesti liian huonoa musiikkia minun soittolistalleni.
Työväenlaulun käsite on kyllä ongelmallinen. Sillä on ensinnäkin raskas historiallinen painolasti taakkanaan. Käsitteen uudelleenmäärittely on luultavasti yhdelle blogistille ylivoimainen urakka, jos tarkoitus siis olisi saada joku muukin levittämään työväenlaulun ilosanomaa. Toinen ongelma liittyy työväki-sanaan. Se voi tuntua monesta kahlitsevalta ja anakronistiseltakin. Tärkein peruste käyttää sitä on se, että käsite "työväenlaulu" on jo olemassa, mutta vastaa nykyisellään vielä huonommin sisältöään kuin minun versiossani. Mitä ihmeen sanottavaa 70-luvun alun parikymppisillä opiskelijakommareilla voisi nykypäivän tavalliselle ihmiselle olla? Työväki on minulle kaupan kassoja, taksikuskeja, lähihoitajia, perustason toimistoduunareita. Yhteiskunnan asiat saattavat koskettaa heitä ainakin omakohtaiselle tasolle tullessaan, mutta pääsääntöisesti he eivät ole puoluepoliittisia. Suurimman osan aikaa heitä mietityttävät esimerkiksi ihmissuhdeongelmat, päihteiden saatavuus ja seuraukset, kaikki se onnen ja onnettomuuden ympärillä tapahtuva ristiveto, jonka armoilla täällä eletään. Sellaisista asioista työväenlaulunkin tulee kertoa, ja siksi esimerkiksi Chisu tekee työväenlauluja.
Työväenlaulut-soittolista:
http://open.spotify.com/user/vastapaavi/playlist/5y56v6PC7a78URGYCEVlTp
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti