Kauko Röyhkän top 50: 48, Katolla

48. Katolla (Joko-tai, 1990)


Narttu oli tiensä päähän tullessaan ehtinyt käydä jo monta olomuotoa, alkuaikojen kolhohkosta new wavesta Joko-tai -levyn hienostuneeseen, muusikkomaiseen otteeseen. Tämä viimeiseksi Narttu-nimellä tehdyksi jäänyt albumi on ennen kaikkea ehjä kokonaisuus, jonka kappaleet muistuttavat toisiaan niin melodisesti kuin sovituksiltaan. Erillisiä kohokohtia on kuitenkin osoitettavissa, ja yli viisiminuuttinen "Katolla" on epäilemättä yksi niistä.

Nimenomaan Nartun loppuaikoina Röyhkä viljeli paljon tekstejä, jotka olivat luonteeltaan enemmän tunnelmakuvia kuin tarinoita. Katolla kuuluu tähän kategoriaan. Tekstissä vihjaillaan taustalta löytyvään tarinalliseen ainekseen, jota ei suoraan paljasteta; pintatasolla se on rakennettu muutaman still-kuvan sarjaksi, ja musiikki tukee näiden rakentamaa atmosfääriä.

Rakenteeltaan myös Katolla on perinteinen poplaulu, joka perustuu säkeistöjen ja kertosäkeen vaihtelulle. Hallitsevimmat elementit ovat Tommi Vikstenin melodisesti pulppuileva kitarointi ja Heikki Tikan elastiset lyömäsoittimet, Pekka Gröhnin taustalle soittaman yhden nuotin urun ikään kuin varmistaessa selustan. Soitannossa on paljon vaikutteita jazzista ja kitaroiden osalta myös folk-tyyleistä; Viksten tunnetaan roots-miehenä, mutta tässä tapauksessa hän soittaa enemmänkin folkrockin taiteellisemmalta laidalta, Tim Buckleyn ja Bert Janschin tapaisilta artisteilta, kuulostavia juttuja.

Kappale rakentuu perinteiseen tyyliin seesteisemmälle säkeistölle ja intensiivisemmälle kertosäkeelle, mutta jälkimmäinenkään ei hyödynnä voimarockin dynamiikkaa, vaan esimerkiksi rummut soittavat vapaamuotoisempaa komppia kuin myöhemmän Röyhkän levyillä ikinä. Röyhkä hyödyntää säkeistöissä tälle aikakaudelleen tyypillistä pehmeämpää laulutapaa, vaikka kertseissä ääni kiristyykin sopivasti epätoivoa ja turhautumista ilmentämään. Biisi päättyy puolentoista minuutin jamitteluosuuteen, joka jatkaa luontevasti aiemmin esiteltyjä musiikillisia teemoja ja kasvaa lopulta melkoiseen kliimaksiin.

Mistä teksti sitten kertoo? Perusasetelma on selvä: epämääräinen joukko teini-ikäisiä poikia, kertoja ja joitakin muita, istuu katolla. Setting on jonkinlainen lähiö tai maaseutupaikkakunta. Odotetaan tarkemmin määrittelemättömiä naisia, jotka ovat pettäneet pojat ennenkin eivätkä saavu tälläkään kertaa. Odotellessa havaitaan lähiöidyllille tyypilliset geneeriset hahmot, linnunlaulua kuunteleva "äiti" ja urheilusivuja lukeva "isä". Pojat ovat jonkinlaisia pahoja poikia, ainakin kertoja, joka toteaa suoraan: "Isä ei pidä minusta / minä teen hänen pojastansa puolihullun".

Biisin ilmapiiri on hermostunut, poikien tuskainen odotus asettuu kontrastiin ympäristön yleisen rauhan kanssa. Kaksi säkeistöistä alkaa lauseella "Tämä on pikkuisen omituista / että istumme katolla", mikä viittaa tilanteen poikkeuksellisuuteen ja myös siihen vaaraan, että omituinen käytös johtaa ympäristön silmätikuksi joutumiseen. Näin on saattanut jo käydä, sillä kertoja toteaa myös: "Joka toisessa asunnossa / joka toisessa talossa / Joku laittaa jo kirousta meitä kohti."

Keskeinen elementti on ajan hidas kuluminen, joka tulee kertosäkeistä suoraan esiin: kello on ensin kolmea vaille kahdentoista, sitten tasan ja lopulta kolmea yli. Naiset eivät tule, ja viimeisessä kerrossa todetaan: "Nyt on turha enää oottaa mitään ilmestystä / lähdetään meneen, lähtään kohta meneen / Jos me jäädään tänne kauemmaksi aikaa / meiltä vaaditaan selitystä." Ympäristön paine kasvaa, mutta sana "kohta" viittaa siihen, että naisia tekisi kuitenkin mieli jäädä vielä hetkeksi odottelemaan. Tästä siirrytään suoraan loppujamitteluun.

Tilanne on siis pinnalta katsoen arkinen: pojat odottelevat naisia, naiset eivät tule. Teksti sisältää kuitenkin surrealistisia aineksia ja epämääräisiä viittauksia, jotka houkuttelevat vertauskuvallisempaan tulkintaan tai ihan vaan yleisesti sekoittavat pakkaa. Miksi pojat ovat katolla? Katto on epätodennäköinen paikka treffeille, mutta ympäristön tarkkailuun mitä mainioin. Konkreettisesti teksti koostuukin naisten poissaolosta ja monen muun elementin läsnäolosta: lähiön tylsän elämän. Pojat hahmoina määrittyvät ulkopuolisiksi, mikä on tietysti se klassisin Röyhkä-teema. Nämä taitavat olla juuri niitä samoja poikia, jotka haluavat paskasta kaupungista pois.

Entäs naiset sitten? Tuskinpa kyse on konkreettisista, olemassaolevista naisista. Ajatus poikalauman ja naisporukan kollektiivisista treffeistä ei tunnu realistiselta. Nämä naiset edustavat kaikkea sitä, mitä lähiössä ei voi saada - ehkä kaikkea sitä, mistä on luettu kirjoista, mitä on nähty elokuvissa. Petetyn lupauksen tematiikka tulee tästä, kirjoissa annettiin ymmärtää että elämä voisi olla jotain muuta kuin se lähiössä on. Naiset ovat se puuttuva pala, joka tarvitaan ennen kuin lähiön voi jättää taakseen, vaikka inhorealistisemmalla tasolla saman paikan voisi ottaa vaikka ylioppilastutkinto.

Teksti kertookin poispääsyn tarpeesta ja mahdottomuudesta. Kannattaa kiinnittää huomiota esim. säkeisiin "ketään ei ole ajelulla / enää ei tule junia / enää ei ole tasangolla autoletkaa". Lopussa ollaan lähdössä, mutta vasta kohta. Ainahan sieltä paskasta kaupungista pääsee joskus pois, mutta tätä aihepiiriä käsittelevissä kappaleissaan Röyhkä onkin erikoistunut kuvaamaan sitä tunnetilaa, jonka voi kokea vain arviolta 16-vuotias: kahden vuoden päästä voi häipyä, mutta kaksi vuota on siinä iässä yhtä kuin ei milloinkaan. Siihen asti: "Sama varjo on kivikossa / talon varjo".

Katolla on Röyhkän hienoimpia nuoruuskuvauksia, ja sitä paitsi loistava kappale, jollaisia mies ei ole enää pahemmin tehnyt löydettyään rokkarin itsessään.