Cityhipeistä eli ärtymyksen sekaisesta ihastuksesta

Toukokuu on helsinkiläisen cityhippeyden ylivertaista kulta-aikaa. Peräkkäisinä viikonloppuina järjestetään Käpylän ja Kumpulan kyläjuhlat: puutalokaupunginosien nuorehkot aikuiset kokoontuvat ilmaisemaan yhteisöllisyyttä kirpparitoiminnan ja letkeän musiikin keinoin. Nyt-liitteessä downshiftaamista itkevä Matti Apunen tuntuu täysin asiaankuulumattomalta sivujuonteelta maailmassa, jossa hitaasti eläminen ja kaikki luomu- tai lähietuliitteinen ovat ottaneet vallan.

Se on ilmassa, sitä ei voi olla huomaamatta. Aikaa tuntuu olevan enemmän, vaikka tunnit eivät ole lisääntyneet lainkaan. Puut ovat vehreimmillään, ja rankka siitepölyallergia tuntuu pieneltä hinnalta siitä. Tytöt ovat kauniimpia ja hymyilevät enemmän. Spotifysta huomaa kuuntelevansa, herran jumala sentään, Reino & The Rhinosin levyä.

Tämän kaiken keskelle ilmestyy kuin tilattuna Atletico Kumpula -yhtyeen esikoisalbumi Puutarhajuhlat. Törmäsin tähän hippikaupunginosien muusikoiden sivutoimibändiin ensimmäisen kerran maaliskuussa, jolloin näin sen sattumalta livenä. Jo tuolloin tiesin, että tulisin kokemaan yhtyeen musiikin äärellä monia ristiriitaisia tunteita. Näin siitäkin huolimatta, että rauhallisesti tarkastellen kyse on vain ihan hyvästä, kepeästä folkpopista.

Atletico Kumpulan valitettavaksi kohtaloksi on tullut edustaa paljoa, paljoa muutakin kuin omaa musiikkiaan. Bändi saa sinänsä syyttää tästä itseään, onhan se ängennyt idyllisen kotikaupunginosansa jo nimeensä, ja lisäksi Puutarhajuhlien paras biisi on nimeltään "Kumpulaan". Tosin tuon kappaleen parhaus selittyy osittain sillä, että siinä lauletaan, ettei enää koskaan mennä Kumpulaan. Sen sijaan leikataan hiukset ja muutetaan keskustaan. Mutta eihän tämä ketään hämää.

Tänä viikonloppuna Puutarhajuhlat on ollut ennakkokuuntelussa Soundcloudissa. Voiko olla sattumaa, että juuri tänä viikonloppuna? En haluaisi uskoa hippien olevan niin laskelmoivia, että tajuavat julkistavansa tuotoksensa hippeyden zeniittinä.

Cityhipeistä ei kuitenkaan voi olla varma. Onhan meitä tänä keväänä raskautettu jo Elokuu-yhtyeelläkin, jonka "Saatilla"-hitti on Lammassaaren pitkospuiden mainintoineen lipevintä elovenatytön pillun metsästystä, mihin olen koskaan törmännyt. Atletico Kumpula nyt on kuitenkin monta astetta sympaattisempi ja aidomman oloinen tapaus, ja onhan sen musikanttien taustalla suosikkibändejäni, kuten Scandinavian Music Group ja Jätkäjätkät.

Puutarhajuhlia kuunnellessaan kalliolainen bloggari joutuu suloisen, mutta raastavan haikeuden valtaan, kuin ajattelisi naista, jota ei koskaan saa. Tiedän varsin hyvin, etten tule koskaan asumaan omakotitalossa Intiankadulla, kaivamaan juureksia oman pihan mullasta ja laittamaan niistä herkullista keittoa, johon mausteet haetaan lähiruokakaupasta. Ei tule kuvataiteilijavaimoa eikä kahta lasta, jotka saavat opetella kolmipyörän käyttöä puutalojen välissä kiemurtelevilla satukaupungin kaduilla. Ei tule sitä elämää, joka voisi olla Astrid Lindgrenin käsikirjoittama. Tiedä, haluaisinko edes sellaista. On kuitenkin oudolla tavalla sekä vieraannuttavaa että loputtoman kiehtovaa ajatella, että Atletico Kumpulan tyypit elävät oikeasti sellaista elämää.

Niin ainakin luulen.

Puutarhajuhlien avausraidalla "Huomenna" laulaja Kyösti Salokorpi kelailee puutalossaan, että laskuja pitäisi maksella ja keskustaan uskaltautua, mutta ei nyt millään jaksa. Sen voi tehdä huomenna. Tässä tapauksessa "huomenna" tarkoittaa: ei koskaan, toisessa todellisuudessa, mitä väliä sillä on? Yhteiskunnan meiltä edellyttämät raskaat asiat edustavat kumpulalaiselle sellaista maailmaa, jonka olemassaoloa ei viitsi noteerata. Kyllähän kumpulalainen asiansa hoitaa, hän ei ole menettänyt luottotietojaan. Mutta sillä ei ole merkitystä, hän sanoo. Katso mieluummin tätä: taloni, pihani, vaimoni, lapseni, vihannekseni, puutarhakeinuni, banjoni. Minä olen näissä asioissa, en maksamissani laskuissa.

Kuinka oikeassa kumpulalainen siinä onkaan, ja kuinka väärässä Matti Apunen. Silti kumpulalaisen vaivattomassa kyvyssä huomenna-asenteeseen on kateuden kirvoittamaa ärsyttävyyttäkin.

Hänelle ei tarvitse opettaa positiivista ajattelua. Joku on koodannut sen häneen, ehkä kyse on luomumaidon vähän tunnetusta sivuvaikutuksesta. Perheriidan kumpulalainen ratkaisee sanomalla naiselleen lempeästi: "Muistatko jo? Me kuulutaan yhteen." Kun kumpulalainen haluaa tehdä laulun yksinäisille ja syrjityille, hän laulaa myytisestä Linda Laakson talosta, jossa nämäkin kolhitut sielut saavat rauhan.

Kumpulalainen on käänteinen kristushahmo. Hän elää hyvää elämää muiden puolesta, jotta näilläkin olisi jotain, mihin kohdistaa melankolian sävyttämät haaveensa. Saavuttamattomia linnanneitojakin on nykyään niin harvassa. Siksi haaveilen tänä kesänä Kumpulasta.

Älkää soittako Paranoidia

Älkää soittako Paranoidia

eli rockmusiikin rituaaliluonnetta vastaan



Minä en pidä rockmusiikista.

Oikeampaa olisi kyllä sanoa, etten erityisemmin pidä rockmusiikista tai etten yleensä pidä rockmusiikista. Halusin kuitenkin kirjoittaa tuon lauseen tuohon ilman modaalisuuksia, koska pidän sen tyhjentävyydestä. Yllättävältäkin se saattaa lukijasta tuntua. Usein rockmusiikin ja sodanjälkeisen populaarimusiikin välille vedetään huolimattomat yhtäläisyysmerkit. Tästä tulkintaperspektiivistä ilmoittauduin juuri jazzin, klassisen tai flamencon kannattajaksi. Mitään näistä en kuitenkaan ole.

Sen sijaan pidän muun muassa suuresta määrästä folk-, kantri,- iskelmä- ja popmusiikkia. Ja pidänhän minä lukemattomista rockbiiseistä myös, mutta ikään kuin poikkeuksina sääntöön. Rockmusiikin ytimessä nimittäin on jotain minulle henkilökohtaisesti vastenmielistä: siellä on uskonto rituaaleineen, siellä on lauma ja lauman kultti.

Nämä rockmusiikin piirteet tuntuvat tiivistyvän keikaksi kutsuttuun jumalanpalvelusformaattiin, eikä olekaan yllättävää, että olen aina kuunnellut musiikkia mieluummin levyltä, yksin tai tarkkaan valitussa seurassa. Tämä nyt ei ole mikään absoluuttinen preferenssi, ja keikan voi onneksi hoitaa lukemattomilla eri tavoilla. Monet live-esiintyjät sulkeutuvat tarkoituksella tai vaistomaisesti omaan maailmaansa ja jättävät yleisön teatteriesityksen tapaan ulkopuolisen havainnoijan asemaan. Tällöin katsojallakin on oma vapautensa muodostaa näkemyksensä ja tulkita tilannetta – viime kädessä päättää, pitääkö näkemästään ja kuulemastaan vai ei. Kaikki aito taiteesta nauttiminen vaatii nähdäkseni tätä perusvapautta.

Sen sijaan rock-keikka perustuu samanmielisen yleisön manipuloimiselle hurmokseen. Tiedämme kliseisimmät menetelmät: “Are you with me?!”, “Are you having a good time?!”, “Scream for me, Helsinki!”

Ilmeisesti tavanomainen rock-keikan seuraaja nauttii siitä, että voi sulautua samanmieliseen massaan. Minulle tämänsuuntainen painostus toimii niin, että alan silmäillä narikkaa.

2000-luvun alkuvuosina eksyin joskus Flaming Sideburns -yhtyeen keikalle. Olin tietysti lukenut alan lehdistä, että bändillä oli tapana “kyykyttää” yleisöään. Osattiin odottaa, että jossain vaiheessa esiintymistä yhtyeen vokalisti Eduardo Martinez kehottaisi katsojia menemään polvilleen – tarkoituksena oli ilmeisesti ihan ilmipannusti kumartaa rock'n'rollia jumalana. Yleisö tiesi kuvion ja polvistui kuuliaisesti kuin muslimi Mekan suuntaan.

Tapaus sattui Ilosaarirockissa ja keikka oli isossa teltassa, minä taas takarivissä. Saatoin jäädä seisomaan herättämättä sen kummempaa huomiota. Edempänä muutama muu yritti kuitenkin samaa, jolloin Martinez komensi määrätietoisesti heidät ruotuun. Muu katsojakunta osallistui innolla ripitykseen.

Kyykytys oli Flaming Sideburnsin “juttu”, ja tottakai perusluonteeltaan humoristinen temppu. Silti niin bändi kuin yleisökin tuntuivat suhtautuvan siihen kovin tosissaan. Tausta-ajatus oli selvä: seisomaan jääminen on näkyvä erimielisyyden osoitus ja vihjaa aivan liian selvästi, että joku paikalla ei olekaan osa yhteisöä. Joku on vääräuskoinen. Joku pilaa muiden hyvän meiningin. Ja jos rock on uskonto, on hyvä meininki se kuolemanjälkeinen tai nirvana, johon se tähtää.

Uskonnoilla ei yleensä ole tapana panna suurtakaan painoa yksilön omille ajatuksille tai tunteille; ei tälläkään. Minulle hyvä meininki ei synny siitä, että eksyn johonkin paikkaan ja joku kehottaa minua olemaan hyvissä meiningeissä. “Kyllä hauskanpidon pitää lähteä sisältäsi”, totesi jo Raptori aikoinaan.

Nyt voidaan aiheellisesti kysyä, miksi noihin paikkoihin sitten pitäisi mennä. Ei toki tarvitsekaan, enkä yleensä menekään. Sosiaalisista syistä on joskus puolipakko, mutta viime kädessä silloinkin voi asettaa omat vaihtoehtonsa vaakakuppiin, valita vähiten vitutusta aiheuttavan ja olla ruikuttamatta. En minä protestoikaan rock-keikkoja vastaan siksi, että elämäni olisi helvettiä, kun joudun niillä jatkuvasti ravaamaan. Keikka vain oli paras tapa demonstroida kaikkea sitä, mikä rockmusiikissa muutenkin on pielessä – ja siltä muulta on musiikkimaailmaa seuraavan ihmisen mahdotonta välttyä. Mikä olennaisempaa, väitän että rock-asenne kaikessa hegemonisuudessaan laimentaa tämänkin maan musiikkikulttuuria ja vähintään syö toimeentulon edellytyksiä individuaalimmin asennoituvilta artisteilta.



Oli kyse sitten musiikin tekemisestä, haastattelulausunnoista tai baarikeskusteluista, rockiin ehdollistuneet ihmiset ovat konformisteja ja traditionalisteja. Rockia ympäröivää vitsikästä folklorea on loputon määrä. Tarkoitan sellaisia lausahduksia kuin “hevi on paskimmillaankin parasta” tai sellaisia vitsejä kuin “Lemmy ja Jumala tappeli. Kumpi voitti? - Retorinen kysymys. Lemmy on Jumala.” (Kas, taas saimme suoran viittauksen uskontoon.) Tarkoitan sormilla näytettävää hevimerkkiä, ilmakitaran MM-kisoja ja keikoilla kuultavaa “Soittakaa Paranoid” -huutoa.

Rock-kulttuuri on jonkinlainen ikuisten teinipoikien Disneyland, jossa pirunsarvilla varustetun Mikki Hiiren ilmaantuminen kulman takaa herättää aina spontaania hilpeyttä.



Ylle kirjoitetusta käy varmaan ilmi, että puhun koko ajan ensisijaisesti Suomesta ja raskaahkosta rockista. Suomesta, koska nyt olen koko elämäni elänyt täällä; raskaahkosta rockista, koska Suomessa rock tarkoittaa juuri sitä. Ehkä se Brittein saarilla tarkoittaa Oasista tai Arctic Monkeysia. Mutta jos meillä kävelee rock bar -nimikkeellä varustettuun anniskeluravintolaan, niin Metallica, AC/DC ja Kotiteollisuus siellä soivat, ja niitä soittaa myös se kiinalaiseen vesikidutukseen rinnastuva radiokanava, joka on ominut rock-yleiskäsitteen osaksi nimeään.

Suomalainen rock-totalitarismi on 2000-luvun kuluessa saanut sellaiset mittasuhteet, että Flaming Sideburnsin kyykytysshowkin alkaa vähitellen tuntua sympaattiselta. Hyvä esimerkki on pakkomielle juoda yhden tähden jallua. En minäkään keksi erityistä syytä juoda juuri kolmen tähden jallua, mutta silti – mitä väliä sillä on? Uskoakseni nämä jalojuomat maistuvat melko samalta. Yksitähtisessä on enemmän kirkasta perusviinaa, joka sitten kai mieltyy jotenkin perussuomalaiseksi. Yhden tähden jallua juova ihminen ei hienostele. Hän on kansanomainen ja makutottumuksiltaan kouliintumaton. Luultavasti yhden tähden jallua juova ihminen istuu mielellään löylyssä muita pidempään (kunhan sauna on puulämmitteinen) ja saattaapa hän kutsua lenkkimakkaraa “HK Blööksi” tai jopa “tosimiehen vihannekseksi”.

Ainakin hän kuuntelee rokkia. Eli siis musiikkia, jossa on raskaat särökitarat.

Rockuskovaisuus voi hyvinkin olla vaarattomampi tapa kanavoida ihmisen luontaista muutosvastarintaa kuin vaikkapa perussuomalaisuus. Voisin ehkä tähdentää, ettei minulla ole mitään useimpia rokkiurpoja vastaan ihmisinä. Melkoinen osa tämän kultin palvojista ei edes ole urpoja – tunnen monia, jotka ovat muilla elämänalueilla itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, kansakuntamme terävimmästä päästä. Ei rockharrastus siis ole yhteiskuntavaarallista touhua. Itse populaarimusiikille ilmiö on mielestäni kuitenkin vaarallinen.

Taidemuodoilla on nimittäin tapana tuhoutua siinä vaiheessa, kun ne alkavat kuroutua omaan menneisyyteensä. Siinä vaiheessa, kun kuvainraastajat eivät enää herätä edes paheksuntaa, vaan yksinkertaisesti jäävät marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun klassikoita pidetään itsestäänselvästi niin kovina, ettei mikään koskaan enää voi niitä ylittää.

Mitä siis on sanottava rockmusiikista taidemuotona, kun mikä tahansa menneiden vuosikymmenten judaspriest tai vanhalen vetää Areenan täyteen paluukiertueellaan, ainakin jos kyse on Alkuperäisestä Kokoonpanosta? Mitään muuta näiden Kristuksen evankelistojen ei tarvitse tehdä kuin soittaa tunnetuimmat, vuosikymmeniä vanhat kappaleensa ja huudattaa yleisöä, joka itkee stigmaattisia verikyyneleitä pyhäinjäännösten mahtavuudelle. Tällaiset keikat ovat läsnäolijoiden mielestä sitä hienompia, mitä ennalta-arvattavampia ne ovat. Jos puhutaan yllätyksestä, puhutaan pettymyksestä. Kitaristi oli aineissa, laulaja on seniili ja unohteli sanoja, uusia biisejä tuli liikaa.

Seuratessani uskovaisten reaktioita tällaisten konserttien tiimoilta vaikkapa sosiaalisessa mediassa, tulen usein ajatelleeksi kommunismin brezhneviläistä vaihetta tai pohjoiskorealaisten huolella kontrolloitua itkufestivaalia diktaattorin kuollessa.

Rockmusiikki ei ole sisäsyntyisesti konservatiivista, vaan siitä on tullut sellaista. Syitä voi etsiä tämän musiikin alkuperäisestä noususuhdanteesta vastanneiden ikäluokkien suuruudesta tai suomalaisesta alkoholikultturista – mistä minä tiedän.

Hegemonian rikkojat löytyvät aina muualta. Hegemonian rikkoja tajuaa, että hyvä meininki on huono asia. Hegemonian rikkoja haastaa, pakottaa miettimään ja tulee seuraavan yön uniin.

Eniten heitä tulee nykypäivän Suomessa vaihtoehtopopin ja hiphopin kentiltä.

Presidentinvaaleista

Vaalien ensimmäinen kierros on siis käyty. Vasemmistolainen voi tuskin puhua onnistumisesta, mutta paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Sikaporvari Niinistö ei saanut likimainkaan niin suurta ääniosuutta kuin vielä kuukausi, pari sitten veikkailtiin. Toisella kierroksella hän joutuu kohtaamaan sen ainoan porvariehdokkaan, jonka taakse vasemmistokin voi hyvillä mielin asettua.

Vasemmistolaisten on nyt aika siirtyä Pekka Haaviston taakse. Kun presidentillä ei juurikaan ole valtaoikeuksia, on vaalissa kyse lähinnä symboliikasta. Ja se symbolinen ulottuvuus on Niinistön ja Haaviston taistossa niin vahvasti läsnä, ettei sitä voi millään itsepetoksella ohittaa. Toinen on jäykkä valta- ja rahaeliitin edustaja, toinen aidosti idealistinen ihmisten ymmärtäjä. Toinen on miljoonakampanjansa rahoituksen yritysjohtajakavereiltaan saanut setämies, toinen pienen budjetin kansanjohtaja, jonka yllätyssuosio perustuu siihen, että jengi tykkää siitä.

Tyhjää ääntä tai kotiin jäämistä ei muuten lasketa. Tämänhetkisessä asetelmassa tällaiset äänet ovat ääniä Niinistölle. 20 prosenttiyksikön takamatkalta lähtevä Haavisto tarvitsee jokaisen äänestäjän, jota Niinistö ei miellytä.

Kyllä nyt on ihan oikeasti aika muuttaa tämä maa. Tarvitaan paljon enemmän humaaniutta, kykyä ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä ja heidän tarpeitaan, avarakatseista näkemystä hyvinvoivan kansanosan edunvalvonnan sijaan. Ehkä Haavisto ei pysty tekemään presidenttinä kaikkea sitä konkreettista, mitä nämä isot tavoitteet edellyttävät, mutta esimerkin näyttäminen on tärkeää sekin. Haaviston voittaessa tämä maa muuttuisi yhdessä illassa aika toisennäköiseksi paikaksi. Valoisammaksi. Toivorikkaammaksi. Energisemmäksi.

Niinistö taas ei näytä lainkaan siltä, että sitä edes kiinnostaisi tämä tehtävä. Olisikohan aika iskeä sille villasukat jalkaan ja joku yhteiskunnallinen neljän tähden elokuva dvd-soittimeen ja pistää Jenni keittämään vähän reilun kaupan kahvia.

Nämä arvojohtajahommat voisi sen sijaan delegoida niille, joita ne näyttävät kinnostavan. Haavistolle siis.

Vasemmistolainen, joka ei äänestä Haavistoa toisella kierroksella, on tyhmä vasemmistolainen. Meillä on nyt ainutlaatuinen tilaisuus näyttää kasvottomalle rahavallalle keskisormea ja todistaa, että tässä maassa asuu ajattelevia ja tuntevia ihmisiä.

Siitä, miksi Frontside Ollie on hyvä biisi

Olen 33-vuotias. Skeittaavat nuoret ovat monesti ärsyttäneet minua Kampintorilla ja Kiasman edustalla. Robinin Frontside Ollie on mielestäni todella hyvä popbiisi.

Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa keskiviikkona, siitä on nyt kolme päivää. En tiedä skeittauksesta mitään, vasta tämän biisin myötä tiedän nyt, että "frontside ollie" on joku skeittitemppu. En tietenkään vieläkään tiedä, millainen tai minkä näköinen. Eipä kiinnostakaan tietää, ei se ole olennaista.

Sen tiedän Frontside Olliesta, että sen on tehnyt kaksi varsin halveksittua tyyppiä, Aikakoneen Maki ja Jimi Pääkallo. Sen laulaa 13-vuotias turkulaishemmo. Se on tietysti härski popvedätys, jota kaikkien hyvän musiikin kuuntelijoiden pitää vihata.

Ja miksi pitäisi? Ehkä on ihan ymmärrettävää, että ala-asteen loppuluokilla oleville suunnatun musiikin tekee joku muu kuin heidän ikätoverinsa. Robinin kohderyhmä on 10-12 -vuotiaissa. Sen ikäisenä kuuntelin itse mitä tahansa, mikä sattui tarttumaan radiosta korvaan. Siinä iässä musiikinkuuntelija on avoimillaan, ei ole mitään käsitystä genreistä. Juuri sen ikäisiin kannattaa vaikuttaa.

Frontside Ollie on tietysti ensinnäkin ihan sairaan tarttuva biisi. Se on vaivauduttu säveltämään ihan oikeasti. Se menee aivan klassisen kaavan mukaan: a-osa, kertsi, c-osa, kertsi... Se on vähän rock ja tosi paljon pop. Takiainen. Se soi päässä ensi yön unissasikin.

Olennaisempaa: Se on tunnussävel tulevaisuuden tasa-arvoisille aikuisille. Biisin kertoja ihastuu tyttöön, joka kumoaa sukupuoliroolit tekemällä tyylipuhtaan skeittitempun pojilta lainaamallaan laudalla. Pojat luulivat pääsevänsä itse guruilemaan. Mielestäni Frontside Ollie on upea iskusävelmä tasa-arvoisen 2010-luvun Suomen nuorisolle.

Lisäksi se noudattaa monia spectoriaanisen pophitin hyveitä: popin pitää kertoa teinejä kiinnostavista asioista, mutta yleishattarasta saa heti kiinnostavampaa, kun sitä maustaa konkretialla ja arkielämällä. Tätähän esim. Justin Bieberin taustavoimat eivät ole tajunneet.

Frontside Ollie on parasta uutta musiikkia mitä olen toistaiseksi tänä vuonna kuullut.

Kaunokirjallisesta debyytistä

Otsikossa mainittu virstanpylväs tuli tietyssä mielessä saavutettua näin uuden vuoden lupaavaksi aluksi. Tietyssä mielessä sikäli, että onhan minulta julkaistu kaksi novellia Usva-verkkolehdessä (usvazine.net, "Niin oli kirjoitett" numerossa 2/10 ja "Tähdenlento" numerossa 4/10), mutta nyt pääsin ihan fyysisten kansien väliin. Ja aihe - no, kuten useimmat tämän lukijat tietänevät, se aihehan on Paavo Väyrynen.

Suunnitelmiini ei varsinaisesti ole missään vaiheessa kuulunut Väyrysen käsitteleminen kaunokirjallisessa tuotannossani. Ei minulla oikeastaan ole hänestä mitään kovin kiinnostavaa sanottavaa tai sellaisia mielipiteitä, joita kenellä tahansa tavallisella suomalaisella ei voisi kuvitella olevan. Tietysti Väyrynen taipuu hyvin baari- ja facebook-huumorin aiheeksi, ja juuri tällaisen huumorin kohtalokas karkaaminen käsistä johti nyt puheena olevaan teokseen, Juri Nummelinin toimittamaan novelliantologiaan On Suurten Muinaisten aika, josta löytyy myös novellini Varjo Väyrysen yllä.

Muutamassa tunnissa ideoitu ja muutamassa viikossa alusta loppuun synnytetty opus on saanut pientä mediahuomiota parin lehtijutun verran, ja julkaisubileissä Lepakkomies-baarissa oli väkeä kunnioitettavasti. Ainakin genreväki tuntui innostuvan Väyrynen meets Cthulhu -ideasta välittömästi. Kai kyse on siitä, että pian käytävien presidentienvaalien ehdokkaista juuri Väykkä taipuu uskottavasti fabulointiin niin ankarasta vallanhimosta, että se ajaa jopa tekemään sopimuksen muinaisten pahojen voimien kanssa.

Humoristista novellia kirjoittaessa oleellista on myös loputon hämmentävien sitaattien valikoima, joka Väyrysen nimiin on luotettavahkoissa lähteissä laitettu. Timo Soinin väitetään olevan nykypolitiikan kävelevä fraasisanakirja, mutta mitään niin pysäyttävää kuin "Voiko vitutukseen kuolla?" tai "Minä olen Jumalan valittu johtamaan Suomen kansaa" hän ei tule koskaan sanomaan.

Suurten Muinaisten ajan olemassaolo ei siis lopulta ole mikään ihme. En pitäisi ihmeenä sitäkään, jos siitä tulisi ainakin harrastajapiireissä jonkin sortin kulttiteos. Tuntuu erikoiselta aloittaa virallinen kaunokirjallinen uransa tällaisissa merkeissä, kun on viimeisen parin vuoden aikana uhrannut luovaa energiaansa lähinnä romanttis-modernistiseen runouteen ja tunteelliseen aikalaisproosaan. Voisin tietysti heittää tähän pokerinaamalla jotain sellaista, että oma novellini kuvaa idealistisen nuoren miehen musertumisen ja alkoholisoitumisen politiikan raadollisten realiteettien alle, mutta paskan marjat. Korkattuani viinipullon ja aseteltuani lasin käden ulottuville työpisteestäni pidin yksinkertaisesti hauskaa tämän tekstin parissa. Pateettisia liioitteluja ja lennokkaita kielikuvia sai kerrankin käyttää luvan kanssa.

Totta puhuen osallistuminen tähän projektiin noudattelee kyllä eräitä itselleni kriitikon ja taiteilijan toimialalla asettamiani ohjenuoria. Ensinnäkin pitää tietysti olla laaja-alainen ja ennakkoluuloton. Ihmisestä, myös taiteilijasta, on moneksi. Olisi typerää todeta, että minä teen tällaista juttua ja siksi tämä toinen juttu ei nyt oikein sovi profiiliini. Jos itse nauttii jonkin jutun kirjoittamisesta ja vieläpä lukemisesta jälkikäteen (eilen huomasin nauttivani suorastaan novellini ääneen lukemisestakin), kannatti se tehdä.

Toinen, ehkä kiinnostavampi pointti koskee käsityksiäni huumorin ja vakavuuden suhteesta. Hyvin monissa minkä tahansa taiteenalan parhaissa jutuissa ne sekoittuvat toisiinsa. Sekoitussuhde vaihtelee, ja Väyrys-novellissani on tietysti vain loraus vakavuutta huumorin seassa, mutta mielestäni siellä kuitenkin on sitä, eikä se muuten toimisikaan. Jos novellin ja etenkin sen loppuratkaisun lukee oikein, sieltä voi suorastaan aavistaa joitakin aitoja näkemyksiäni maamme politiikasta...

Todettakoon nyt vielä lopuksi muodon vuoksi, että oma ääneni näissä vaaleissa menee Arhinmäelle. Väyrystäkin voisin kuvitella äänestäväni Niinistöä vastaan. Todennäköisesti hänen johtamassaan valtakunnassa ainakin naurettaisiin enemmän, eikä presidentillä todellista valtaa ole.

On Suurten Muinaisten aika -teoksen on kustantanut turkulainen Turbator, ja sitä voi tilata esimerkiksi Turun Sarjakuvakaupasta: http://www.sarjakuvakauppa.fi/on-suurten-muinaisten-aika.html.

Novelli: Horisontti

Päätin alkaa kirjoittaa novelleja. Tässä ensimmäinen niistä. Se on harjoitustyö, ei omaperäinen, lähinnä roadtestaamista. Aion kuitenkin julkaista nämä kaikki blogissani. Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Horisontti


Vastaranta kajotti punaisena kuin taulussa. Kaupunkia pystyi katsomaan vain viistosti ja yksityiskohdat sivuuttaen. Istuin laakealle kivelle ja pistin tupakaksi. Junan lähtöön oli kaksitoista tuntia.

Talolta kuului ovien pauketta, porukat olivat vielä saaneet riidan aikaan. Äiti oli poukkoillut koko päivän seinältä ja komerolta toiselle ja ollut toimittavinaan tärkeitä asioita. Isä naureskeli sille, se teki saman virheen aina, ja nyt kun juna veisi minut, ne eroaisivat puolessa vuodessa. Olin tullut kotiin kahdeksan aikaan aamulla katuojalta toiselle suunnistellen. Äidillä oli silloin ollut itku lähellä. Se katsoi asioita vastakkaisesta suunnasta kuin minä, olkansa yli.

Joelta puhalsi kylmä tuuli, ei voinut olla kymmentä astetta enempää. Olin t-paidassa, ja teki mieli kietoa kädet vartalon ympäri lämmikkeeksi, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Kohta aurinko olisi jo horisontin tasalla ja kaupunki tulisi taas kunnolla näkyviin. Olin ajatellut katsoa sitä vielä viimeisen kerran, en halunnut ajatella että tulisin tänne koskaan enää. Tätä oli odotettu niin monta vuotta, että ne vuodet sulkivat kaiken kohtuullisuuden ja suvaitsevuuden pois.

Silloilta päin joku tuli moottoriveneellä kovaa ja keskellä jokea, vene oli kohdalla melkein samaan aikaan kuin ääni. Sitten se jo alkoikin jarruttaa ja näytti suunnistavan ökytaloille niemenkärjen takana. Toimitusjohtajaperheiden nuoriso piti kännissä hauskaa. Tumppasin tupakan ja sylkäisin veteen. Joki oli aina liikkeessä kohti merta. Sinne sylkenikin päätyisi, ja hukkuneiden ruumiit, kun moottorivene kerran keikahtaisi ympäri. Tänne ei jäänyt mitään. Äiti huuteli minua kuistilta. En olisi vastannut sille muutenkaan, mutta puhelimeni soi samalla. Kaivoin sen taskusta ja vastasin Helille. Moneen päivään en ollut puhunut sen kanssa kuin ärtyneillä tekstareilla. Se oli lähtenyt vetämään seurakunnan viimeistä kesäleiriä ja heti sen paluupäivän kuultuani olin marssinut lipputoimistoon ja varannut istumapaikan kahta päivää ennen leirin päättymistä.

Vieläkään se ei kuulostanut varsinaisesti leppyneeltä, mutta kuitenkin siltä, että halusi vielä ajatella tulevaisuutta meille. Se sanoi moneen otteeseen: sitten kun tulet käymään täällä. En lähtenyt korjaamaan. Mutta vähän ajan päästä minusta tuntui, että keskustelu oli yhtä jumissa kuin Heli täällä, ja kysyin siltä, miksei se itse muuttaisi minun perässäni, heti kun saisi järjestymään. Ehkä voisimme etsiä yhteisen asunnon. Se olisi uusi alku. Horisontti olisi siellä kauempana, joen tilalla meri ja meren takana ulkomaita. Seurakuntia ja kesäleirejä löytyisi varmaan sieltäkin.

Heli meni hiljaiseksi, ehkä se ei ollut ajatellut asiaa aiemmin. Sitten se alkoi selittää jotakin tiskaamisesta ja katkaisi puhelun melko hätäisesti. Moottorivene oli rantautunut ja äiti palannut sisälle: oli hiljaista lukuun ottamatta joen aina taustalla kuuluvaa melodiaa. Joskus tuntui, että siitä oli muistikuvia paljon varhaisemmalta ajalta kuin mistään ihmisistä tai tapahtumista. Porukat olivat saaneet talon valmiiksi syksyllä ja talvella synnyin minä. Sitten oli tullut lama, ja siihen talo oli melkein mennytkin, mutta ei kuitenkaan.

Sytytin uuden tupakan. Yleensä en ihmeemmin poltellut krapulapäivinä, nyt hermot vaativat sitä. Tuli ajateltua kaikenlaista. Jarin perhe oli muuttanut naapurista kesällä ennen kuin me molemmat aloitimme koulun. Ne olivat joutuneet myymään talonsa ja muuttamaan keskustaan vuokra-asuntoon. Porukat puhuivat siitä paljon ja vähän vahingoniloisesti. Mutta minä seisoin nurkan takana katselemassa, kun niiden viimeisiä kamoja lastattiin muuttoautoon ja kun Jarin isä meni ensin kuskin paikalle, Jari keskelle ja sen äiti pelkääjän paikalle. Puristin käsiäni nyrkkiin ja hengitin vasta, kun ovet lyötiin kiinni ja auto starttasi. Tiesin, että Jari menisi eri kouluun ja etten ehkä näkisi sitä enää koskaan.
Ohimennen olin nähnyt kuitenkin, vuosien päästä paikoissa, joita ei pentuna osannut kuvitella: kulmilla tai rantsussa notkumassa päissään, sitten Kellarissa tai Doriksessa, päissään. Humalassa se oli ollut kaikilla näillä kerroilla, mutta en osannut sen perusteella sanoa, kuinka hyvin sille maistui. Olin onnistunut välttämään sen aina. Sen elämä ei kiinnostanut minua enempää kuin tämä kaupunki muutenkaan.

Itsekin olin juonut viime vuosina paljon. Vain sillä tavoin pääsi paikkoihin, joita ei tuntenut etukäteen, nyt kun ei enää jaksanut satukirjoja. Pidin etäisyyksistä ja läheisyyksistä, siitä että keskustan jokaisen häppärin pystyi kiertämään saman illan aikana ja juomaan kaikki tarjolla olevat euron tuopit, siitä että kotimatka oli kuolinkamppailun mittainen eikä taksiin koskaan ollut rahaa. Pidin siitä laskuhumalaisesta selviytymistaistelusta kaikkina vuodenaikoina, kesäisin kun oli hämyistä ja petollisen kaunista ja syliin kutsuvaa, syksyisin kun oli märkää ja niljaista ja värikkäitä lehtiä kaikissa vaatteissa ja mutaa ja kuraa eteisen lattialla voitonmerkkinä, kun kaikki oli ohi. Ehkä silti pidin siitä eniten talvella, kun pakkasta oli kaksikymmentäviisi astetta ja toinen käsine oli hukkunut reissun päälle ja kättä yritti vetää mahdollisimman syvälle talvitakin hihaan, mutta kylmyys puri silti terävät hampaat siihen, puudutti ja poltti yhtä aikaa, ja hiljaiseksi jähmettynyt maailma rantatien molemmin puolin oli mustavalkoinen, kirkkaan kaunis ja tappava.

Houkutus oli aina käpertyä tienviereen ja kuolla, mutta matkat oli tehtävä loppuun ja paikoista oli päästävä pois sen sijaan, että niistä jäi runoilemaan.

Vesi oli sinistä ja kirkasta ja meille oli teroitettu jo päiväkodissa, että asuimme Suomen suurimman joen rannalla. Minä olin tutustunut siihen sinä kesänä joka oli ennen sitä kesää kun Jarin perhe muutti pois. Siinä rannan lähellä oli muurahaispesä ja Jari oli heittänyt sinne nyrkinkokoisen kiven, aiheuttanut pesässä kaaoksen. Se otti sitten kiven paljain käsin pois, esitteli sitä, tyhjän päälle tempaistuja muurahaisia hälisi joka puolella kiveä ja varmaankin ne myös pistivät Jaria, mutta se piti ilmeen pokerina ja tarjosi kiveä ja sanoi: “Sun vuoro.”

Minä katsoin pois ja yritin väistää ja ajattelin hetken niitä muurahaisia. Mutta sitten olinkin jo Jarin minua vahvemman kehon alla ja se raahasi minua veteen. Se oli matalaa rantavettä, mutta se painoi pääni veden alle ja pystyi pitämään sen siellä. Minun tajuntani alkoi täyttyä vedestä ja vetisistä ajatuksista ja unista, joita olin nähnyt viimeksi kehdossa. Mutta ruumiini oli eri mieltä ja alkoi yökkiä ja kakoa ja yhtäkkiä tajusin olevani taas rannalla ja oksensin kaiken pois, muiston, sielun, sisälmykset. Kun tokenin siitä, ei Jaria näkynyt enää missään.

Sytytin vielä tupakan ja mietin näitä asioita. Otin sitten puhelimen ja yritin soittaa Helille. Se ei vastannut. Mietin vähän lisää, polttelin ja katselin maata, rantaa, maan ja rannan elämää. Hidasta elämää. Nostin katseeni. Oli jo täysin pimeää. Oli mahdotonta sanoa, mistä pimeys koostui.

Kauko Röyhkän top 50, 36: Sukellan taivaalle

36. Sukellan taivaalle (Maa on voimaa, 1985)


"Sukellan taivaalle" on niitä Röyhkä-biisejä, joiden hienoutta ei oikein voi perustella syvälliselläkään analyysillä. Kappaleen vähäeleisyys ja sijainti emoalbuminsa toiseksi viimeisenä raitana tuntuisivat kertovan, että se on miehelle itselleenkin ollut lähinnä albumintäytettä. Jotain kiehtovaa biisissä kuitenkin on: omiin suosikkeihini se on lukeutunut vuosikaudet.

Tyypillisesti tekstiä pohtiessa on erotettava toisistaan pintataso, tarinan taso, ja sen varsinainen merkitys. Tällä kertaa pintatasolta löytyy kertojan roolista pienkonetta lentävä tyyppi, aivan kuten varhaisemmassa "Andien lentäjä" -helmessä. Lentomatka ei ole aivan rutiininomainen: "En mä piittaa ohjeista enkä tutkalaitteista / jotka seuraavat mua maasta / Radio on pois kytketty, poikki kaikki yhteydet / Katselen kun viimeistä kertaa aurinko laskee." Aika suoraan sanotaan, että lennon tarkoitus on itsetuho.

Miksi sitten näin? Mitään tavanomaista syytä ei ilmoiteta. Ei puhuta minkäänlaisesta henkilökohtaisesta kriisistä tai edes vihjata sellaiseen. Sen sijaan avain tuntuu taas löytyvän juuri Maa on voimaa -albumille erityisen tyypillisestä totuuden etsinnästä ja sivistys/luonto -vastakkainasettelusta. Teksti sijoittuu jonnekin pohjoiseen: "Tuntureiden keskeltä lennän järven jään päälle / Kunpa voisin laskeutua noin puhtaalle maalle." Puhtaus on tässä avainkäsite. Se on pohjoisen luonnon itsestäänselvä ominaisuus. Mutta lentokone on sivistyksen tuote, ja kertoja on kahlehdittu siihen. Jään puhtaus turmeltuu, jos sille laskeudutaan. Lentäessään tunturimaisemassa kertoja on luonnon keskellä, silti koneessaan siitä peruuttamattomasti eristyksissä. Hän irtisanoutuu sivistyksen tunnusmerkeistä - tutkalaitteista ja radiosta - mutta voi saavuttaa kaipaamansa luontoyhteyden vain tuhoutumalla itse, mikä näyttääkin olevan hänen tarkoituksensa. Myöhemmin tekstissä vielä alleviivataan urbaania kuhinaa, jonka kertoja on jättänyt taakseen löytääkseen suuremman totuuden: "Tähän aikaan illasta on jo kadulla vilskettä / Yksi puuttuu joukosta, nyt hän tietää jo kaiken."

Jälleen on viitattava "Maa on voimaa" -biisiin, jonka aseman yhtenä Röyhkän tuotannon kaikkein keskeisimmistä avainteksteistä olen oikeastaan käsittänyt vasta tämän blogin myötä. Samasta etsinnästähän sekin kertoo, mutta etsintä ei koskaan voi onnistua täysin. Tuossa kappaleessa totuutta ei löydykään; Sukellan taivaalle taas vihjaa, että sen voi kyllä löytää, mutta ei tässä maailmassa eikä tässä elämässä.

Musiikillisesti kappale on äärimmäisen minimalistinen. Se rakentuu akustiselle riffille, joka sekin muistuttaa kovasti riisuttua versiota Maa on voimaa-biisin vastaavasta. Tätä säestetään vain bassolla ja hienovaraisesti sudituilla rummuilla, poikkeuksena väliosa, jossa biisi pysähtyy täysin ja tekee tilaa lentokoneen ääntä mitä ilmeisimmin jäljittelevälle sähkökitaralle. Kaikua on käytetty huolella, kuten kappaleen maisemaan sopii. Röyhkä laulaa kuulaasti ja tunteella. Koko hoito on ohi alle kolmessa minuutissa.


http://www.youtube.com/watch?v=talQrtkDtvA