lauantai 26. marraskuuta 2011

Novelli: Horisontti

Päätin alkaa kirjoittaa novelleja. Tässä ensimmäinen niistä. Se on harjoitustyö, ei omaperäinen, lähinnä roadtestaamista. Aion kuitenkin julkaista nämä kaikki blogissani. Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Horisontti


Vastaranta kajotti punaisena kuin taulussa. Kaupunkia pystyi katsomaan vain viistosti ja yksityiskohdat sivuuttaen. Istuin laakealle kivelle ja pistin tupakaksi. Junan lähtöön oli kaksitoista tuntia.

Talolta kuului ovien pauketta, porukat olivat vielä saaneet riidan aikaan. Äiti oli poukkoillut koko päivän seinältä ja komerolta toiselle ja ollut toimittavinaan tärkeitä asioita. Isä naureskeli sille, se teki saman virheen aina, ja nyt kun juna veisi minut, ne eroaisivat puolessa vuodessa. Olin tullut kotiin kahdeksan aikaan aamulla katuojalta toiselle suunnistellen. Äidillä oli silloin ollut itku lähellä. Se katsoi asioita vastakkaisesta suunnasta kuin minä, olkansa yli.

Joelta puhalsi kylmä tuuli, ei voinut olla kymmentä astetta enempää. Olin t-paidassa, ja teki mieli kietoa kädet vartalon ympäri lämmikkeeksi, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Kohta aurinko olisi jo horisontin tasalla ja kaupunki tulisi taas kunnolla näkyviin. Olin ajatellut katsoa sitä vielä viimeisen kerran, en halunnut ajatella että tulisin tänne koskaan enää. Tätä oli odotettu niin monta vuotta, että ne vuodet sulkivat kaiken kohtuullisuuden ja suvaitsevuuden pois.

Silloilta päin joku tuli moottoriveneellä kovaa ja keskellä jokea, vene oli kohdalla melkein samaan aikaan kuin ääni. Sitten se jo alkoikin jarruttaa ja näytti suunnistavan ökytaloille niemenkärjen takana. Toimitusjohtajaperheiden nuoriso piti kännissä hauskaa. Tumppasin tupakan ja sylkäisin veteen. Joki oli aina liikkeessä kohti merta. Sinne sylkenikin päätyisi, ja hukkuneiden ruumiit, kun moottorivene kerran keikahtaisi ympäri. Tänne ei jäänyt mitään. Äiti huuteli minua kuistilta. En olisi vastannut sille muutenkaan, mutta puhelimeni soi samalla. Kaivoin sen taskusta ja vastasin Helille. Moneen päivään en ollut puhunut sen kanssa kuin ärtyneillä tekstareilla. Se oli lähtenyt vetämään seurakunnan viimeistä kesäleiriä ja heti sen paluupäivän kuultuani olin marssinut lipputoimistoon ja varannut istumapaikan kahta päivää ennen leirin päättymistä.

Vieläkään se ei kuulostanut varsinaisesti leppyneeltä, mutta kuitenkin siltä, että halusi vielä ajatella tulevaisuutta meille. Se sanoi moneen otteeseen: sitten kun tulet käymään täällä. En lähtenyt korjaamaan. Mutta vähän ajan päästä minusta tuntui, että keskustelu oli yhtä jumissa kuin Heli täällä, ja kysyin siltä, miksei se itse muuttaisi minun perässäni, heti kun saisi järjestymään. Ehkä voisimme etsiä yhteisen asunnon. Se olisi uusi alku. Horisontti olisi siellä kauempana, joen tilalla meri ja meren takana ulkomaita. Seurakuntia ja kesäleirejä löytyisi varmaan sieltäkin.

Heli meni hiljaiseksi, ehkä se ei ollut ajatellut asiaa aiemmin. Sitten se alkoi selittää jotakin tiskaamisesta ja katkaisi puhelun melko hätäisesti. Moottorivene oli rantautunut ja äiti palannut sisälle: oli hiljaista lukuun ottamatta joen aina taustalla kuuluvaa melodiaa. Joskus tuntui, että siitä oli muistikuvia paljon varhaisemmalta ajalta kuin mistään ihmisistä tai tapahtumista. Porukat olivat saaneet talon valmiiksi syksyllä ja talvella synnyin minä. Sitten oli tullut lama, ja siihen talo oli melkein mennytkin, mutta ei kuitenkaan.

Sytytin uuden tupakan. Yleensä en ihmeemmin poltellut krapulapäivinä, nyt hermot vaativat sitä. Tuli ajateltua kaikenlaista. Jarin perhe oli muuttanut naapurista kesällä ennen kuin me molemmat aloitimme koulun. Ne olivat joutuneet myymään talonsa ja muuttamaan keskustaan vuokra-asuntoon. Porukat puhuivat siitä paljon ja vähän vahingoniloisesti. Mutta minä seisoin nurkan takana katselemassa, kun niiden viimeisiä kamoja lastattiin muuttoautoon ja kun Jarin isä meni ensin kuskin paikalle, Jari keskelle ja sen äiti pelkääjän paikalle. Puristin käsiäni nyrkkiin ja hengitin vasta, kun ovet lyötiin kiinni ja auto starttasi. Tiesin, että Jari menisi eri kouluun ja etten ehkä näkisi sitä enää koskaan.
Ohimennen olin nähnyt kuitenkin, vuosien päästä paikoissa, joita ei pentuna osannut kuvitella: kulmilla tai rantsussa notkumassa päissään, sitten Kellarissa tai Doriksessa, päissään. Humalassa se oli ollut kaikilla näillä kerroilla, mutta en osannut sen perusteella sanoa, kuinka hyvin sille maistui. Olin onnistunut välttämään sen aina. Sen elämä ei kiinnostanut minua enempää kuin tämä kaupunki muutenkaan.

Itsekin olin juonut viime vuosina paljon. Vain sillä tavoin pääsi paikkoihin, joita ei tuntenut etukäteen, nyt kun ei enää jaksanut satukirjoja. Pidin etäisyyksistä ja läheisyyksistä, siitä että keskustan jokaisen häppärin pystyi kiertämään saman illan aikana ja juomaan kaikki tarjolla olevat euron tuopit, siitä että kotimatka oli kuolinkamppailun mittainen eikä taksiin koskaan ollut rahaa. Pidin siitä laskuhumalaisesta selviytymistaistelusta kaikkina vuodenaikoina, kesäisin kun oli hämyistä ja petollisen kaunista ja syliin kutsuvaa, syksyisin kun oli märkää ja niljaista ja värikkäitä lehtiä kaikissa vaatteissa ja mutaa ja kuraa eteisen lattialla voitonmerkkinä, kun kaikki oli ohi. Ehkä silti pidin siitä eniten talvella, kun pakkasta oli kaksikymmentäviisi astetta ja toinen käsine oli hukkunut reissun päälle ja kättä yritti vetää mahdollisimman syvälle talvitakin hihaan, mutta kylmyys puri silti terävät hampaat siihen, puudutti ja poltti yhtä aikaa, ja hiljaiseksi jähmettynyt maailma rantatien molemmin puolin oli mustavalkoinen, kirkkaan kaunis ja tappava.

Houkutus oli aina käpertyä tienviereen ja kuolla, mutta matkat oli tehtävä loppuun ja paikoista oli päästävä pois sen sijaan, että niistä jäi runoilemaan.

Vesi oli sinistä ja kirkasta ja meille oli teroitettu jo päiväkodissa, että asuimme Suomen suurimman joen rannalla. Minä olin tutustunut siihen sinä kesänä joka oli ennen sitä kesää kun Jarin perhe muutti pois. Siinä rannan lähellä oli muurahaispesä ja Jari oli heittänyt sinne nyrkinkokoisen kiven, aiheuttanut pesässä kaaoksen. Se otti sitten kiven paljain käsin pois, esitteli sitä, tyhjän päälle tempaistuja muurahaisia hälisi joka puolella kiveä ja varmaankin ne myös pistivät Jaria, mutta se piti ilmeen pokerina ja tarjosi kiveä ja sanoi: “Sun vuoro.”

Minä katsoin pois ja yritin väistää ja ajattelin hetken niitä muurahaisia. Mutta sitten olinkin jo Jarin minua vahvemman kehon alla ja se raahasi minua veteen. Se oli matalaa rantavettä, mutta se painoi pääni veden alle ja pystyi pitämään sen siellä. Minun tajuntani alkoi täyttyä vedestä ja vetisistä ajatuksista ja unista, joita olin nähnyt viimeksi kehdossa. Mutta ruumiini oli eri mieltä ja alkoi yökkiä ja kakoa ja yhtäkkiä tajusin olevani taas rannalla ja oksensin kaiken pois, muiston, sielun, sisälmykset. Kun tokenin siitä, ei Jaria näkynyt enää missään.

Sytytin vielä tupakan ja mietin näitä asioita. Otin sitten puhelimen ja yritin soittaa Helille. Se ei vastannut. Mietin vähän lisää, polttelin ja katselin maata, rantaa, maan ja rannan elämää. Hidasta elämää. Nostin katseeni. Oli jo täysin pimeää. Oli mahdotonta sanoa, mistä pimeys koostui.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti