Spekti, kokoomus ja naisviha

Minulla oli ilmeisesti tänä sunnuntaina tylsää, koskapa tein sellaisen pienen ajatusharjoituksen, että otin asiakseni kuunnella Suomen Spotifyn tämänhetkiset 10 suosituinta kappaletta. Lähtökohtana ei ollut ylimielinen halu vittuilla "kansan syville riveille". Pidän popmusiikista, jos se on hyvin tehtyä. Mutta vaikka se olisi paskaakin, on kulttuurikriitikon näkökulmasta kiinnostavaa selvittää, mitä solukämpissä ja teinietkoilla just nyt kuunnellaan.

En usko, että minkään aikakauden nuorison makumieltymykset ovat sattumanvaraisia. Ne heijastelevat kyseistä ajanhetkeä ja muokkaavat sitä. Tämä tuntuisi olevan erityisen totta nykyään, kun politiikallekin esitetään samankaltaisia vaatimuksia kuin vaikkapa popmusiikille.

Tässä ilmiössä taas on kyse eräänlaisesta demografisesta silmänkääntötempusta. Kun katsoo Suomen lähitulevaisuuden väestörakennetta - tai ihan vaikka vaan seuraa keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista - voi pian päätellä, etteivät sedät ole todellakaan menettäneet valtaansa, eivätkä ole menettämässäkään. Mutta vaalit ratkaistaan Suomen kaltaisessa maassa hyvinkin pienin äänimarginaalein, ja nykyisen dadapolitiikan oloissa juuri nuorten ihmisten kaltaisilla heikosti aktivoituvilla ryhmillä voi olla ratkaiseva merkitys.

Tästä päästäänkin siihen, että tätä kirjoitettaessa Suomen Spotifyn kuunnelluin kappale on tämä hiljaiseksi vetävä tekele,  joka ei ole millään muotoa edes musiikkia sen enempää kuin Stubbin tekemä politiikka on politiikkaa. On olemassa musiikkia, joka on keskisormen näyttö musiikille; on olemassa politiikkaa, joka on keskisormen näyttö politiikalle.

Linkin takaa löytyy Spekti-nimisen artistin kappale Macho Fantastico. Tämä artisti julkaisi viime vuonna albumin nimeltä Diktaattorimies, jonka kansiteemana oli, no, diktaattorius. Tuo hassunhauska, lämmin ja aina yhtä pörröinen aihe.

Uuden hittibiisin härski naisvihateema sopii hyvin kuvaan.

Onhan kykypuoluekin jo ottanut repertuaariinsa demokratian halveksumisen rinnalle myös freesin ja ajantasaisen vaatimuksen, jonka mukaan naisten pitäisi toisaalta antaa nuorille kokoomuslaisille helposti pillua, mutta toisaalta myös sitoutua parisuhteisiin heidän kanssaan

Ilman negatiivisuutta ei ole toivoakaan

Sopivasti itsenäisyyspäivän alla ilmestyi vuoden viimeinen Rumba ja siinä perinteinen Vuoden voittajat -haastattelu. Artikkelissa jututetaan aina kolmea tavalla tai toisella vuoden mittaan tekemisissään onnistunutta muusikkoa. En ole koskaan aiemmin ajatellut tuon "voittaja"-ilmauksen tarkoittavan mitään sen erityisempää. Koska taide harvemmin on palkkatyötä, siitä puhuttaessa tavataan jotenkin automaattisesti käyttää tällaista kapitalismin ja urheilukenttien retoriikkaa.

Tämä Jose Riikosen kirjoittama haastis Elastisesta, Haloo Helsingin Ellistä ja Rane Raitsikasta vaatii kuitenkin pienen kommentaarin. Tällä kertaa jutun viitekehys on nimittäin  yhteiskunnallinen.

Lähtöpiste: marraskuisessa Suomessa sataa ja tuulee. Talous sakkaa, ihmiset angstaavat, levyjä ei enää myydä.

Toimittaja kulkeutuu Kampin keskuksen kattokerroksissa sijaitsevaan eliittibaariin tapaamaan kolmea muusikkoa, jotka määritellään vuoden voittajiksi. Juttu on rakennettu eräänlaisen kirjallisen euroviisumodulaation varaan: kun tekstiä on takana noin kolme neljäsosaa, vetää Riikonen Ellin, Elan ja Ranen taskusta positiivisuuskortin, jonka pitäisi saada meidät uskomaan, että kaikki on päinvastaisesta todistusaineistosta huolimatta hyvin.

Köyhyys ja kurjistuminen nimittäin saavat ihmiset haluamaan elämyksiä.

Mutta se hopeareunus tulee tässä: mitä huonommin menee, sitä enemmän ihmiset haluavat nostaa tunnelmaansa. Kun ahdistaa, on kiva käydä keikalla, Riikonen järkeilee.

Se bisnes, joka boomaa tällaisina aikoina, on nimenomaan elämysbisnes. Sellaiset asiat, jotka upliftaavat, Elastinen dadailee.

Vaikka on vain vähän rahaa, niin se käytetään sitten vaikka siihen, että mennään perheen kanssa yhdessä keikalle. Se on hieno tapa käyttää se raha, visioi Elli mahdollisuutta, että joku fiktiivinen köyhä perhe tosiaan haluaisi käyttää viimeiset rahansa hänen eläkerahastonsa kartuttamiseen.

Sitten päästään luonnollisesti Cheekin stadionkonsertteihin. Vaatimattomasti levyjä myyvä Rane Raitsikka asetttuu tässä hyödyllisen idiootin rooliin.

Oliko se kaksi iltaa? Vittu kelaa vähän. Se on tiukka. On tiukka. Paljon se vetää se mesta? -- Minun mielestäni toi on tosi mageeta. Kenenkään menestys ei ole minulta pois. -- Ja se oli siistiä, että Ruisrockissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys. Jengi tosiaan tulee. Vittu mennään ja aurinko paistaa ja pidetään hauskaa.

Livemusiikkibisnes on kuitenkin tilastojen valossa laskussa siinä kuin levymyyntikin. Näissä molemmissa yleisen kurjistumisen kanssa käsi kädessä on kulkenut kehitys, jossa pienenevästä kakusta yhä suurempi osa menee yhä harvemmille tahoille. Cheekin stadionkeikat ovat Suomen mittakaavassa paraatiesimerkki tästä.

Tämän suuntauksen suurimpiin hyötyjiin kuuluva Elli fiilistelee Ranea: Ihmiset tarvitsevat edes hetken jonkinlaista yhteisöllisyyttä.

Siis semmoista yhteisöllisyyttä, josta he joutuvat maksamaan Ellille, Cheekille, Elastiselle ja asianomaisten taustajoukoille.

Elli jatkaa: Se on ihan sama, mikä se artisti on. Olin Cheekin keikalla stadikalla ja minulla oli sydän muljahtaa, kun katsoin siellä olleita ihmisiä. Että miten fiiliksissä ne olivat. Siinä alkoi melkein spiidata.

Tämä onkin tärkeä kohta. Ihmisen subjektiivista tunne-elämystä ei voi mitätöidä. Se on aina yhtä arvokas. Kannattaa kuitenkin huomata, että Elli viittaa tässä toisen käden tunne-elämykseen: häntä liikutti se, että ihmiset liikuttuivat Cheekin keikasta. Tässä siis menestyjä liikuttuu siitä, että prolet ovat menneet toisen menestyjän nalkkiin.

Fiiliksissä olevia ihmisiä näkee muuallakin kuin toistaistoisten kokoomusräppäreiden stadionkeikoilla. Missään nimessä vahvan tunnetilan kokeminen ei edellytä stadionkeikalle päätymistä. Itsekin olen muistaakseni kokenut joitakin vahvoja tunteita, vaikka olen ollut stadikalla vain yleisurheilun EM-kisoissa 1994.

Jutun lopussa toimittaja Riikonen solmii positiivisuuslankojaan yhteen ja nostaa esille senkin mahdollisuuden, että joku voisi olla eri mieltä.

Moni pitää suurta osaa positiivisesta kreisubailumusiikista tyhjänpäiväisenä hömppänä. Cheek on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja Vain elämää -ohjelmaa on kritisoitu yltiösentimentaalisuudesta sekä halvalla kyynelillä rahastamisesta.
Tässä vaiheessa Elli nostaa luonnollisesti esiin kateuskortin.

Tuo kateus on järjetöntä. Aina on pakko jostain motkottaa. Teimme siskon kanssa Facebookiin feikkiprofiilin. Aina, kun joku sanoo johonkin asiaan jotain negatiivista, menemme kehumaan sitä. Se on jännä, että sen yhden positiivisen kommentin jälkeen alkaa tulla lisää positiivisia kommentteja.

Jee, Kimmo huudahtaa.

Helvetin hyvä, Rane komppaa.

Näin siis ilmastonmuutos, kädetön talouspolitiikka, törkeä eturyhmäsuhmurointi, veroparatiisikapitalismi ja maailmanlopun marraskuun tihkusateet on kaikki kuitattu vaatimuksella olla positiivinen ja mennä Cheekin stadionkeikalle tai ostaa Elastisen mainostamaa proteiinirahkaa.

Näin yhteistä todellisuutta muokataan vastuuttomilla sanoilla.

Mutta ei se ole negailua, että uskaltaa sanoa asioiden olevan pielessä. Se on todellista positiivisuutta. Kun tiedostaa ongelman, voi alkaa miettiä keinoja sen muuttamiseksi.

Tällaiset omassa eliitissään elävät Elat ja Ellit eivät haluakaan muuttaa mitään. He hyötyvät vallitsevasta tilanteesta, vaikkakin vain vaatimattomasti ylikansallisiin isoihin poikiin verrattuna.

Me muut tarvitsemme negatiivisuutta. Ilman sitä ei ole mitään toivoa.