torstai 7. marraskuuta 2013

Mussutuksesta

Pääministeri Jyrki Kataisella oli viitisen aikaa minuuttia mussuttaa, kun hän poistui Säätytalolta mussuttaja Pekka Himaseen jotenkin etäisesti liittyvästä mussutustilaisuudesta.

Himasen mussutusta oli julkistettu jonkinnäköisessä vessapaperityyppisessä yhteydessä tänään torstaina.

Koska Katainen pani tämän mussutuksen alulle, luonnollinen kysymys oli, vastasiko mussutus odotuksia.

"Sehän riippuu ihan lukijasta. Luin sitä samalla tavalla kuin kaikkea mussutusta. Puheenvuorossani yritin peittää sen tosiseikan, ettei sen luokan mussutus voi herättää kenessäkään mitään ajatuksia", Katainen sanoi.

Julkistustilaisuudessa mussuttaessaan Katainen tarttui ensimmäisenä Himasen mussutukseen, että hyvinvointivaltio blaa blaa blaa ja vissiin jotenkin kommunistinen homma.

Himanen mussutti jotain, josta mieleen jäi 2.0 ja sehän liittyy kai angrybirdsiin.

"Tämä on mielenkiintoinen ajatusrakennelma. Angrybirdsiä pitäisi uudistaa niin, että se keskittyisi enemmän mussuttamiseen avoimen konfliktin sijaan", Katainen sanoi puheessaan. Hän jatkoi: "Yhteiskunta, jossa mussutusta on pyritty vähentämään, perustuu teollisen yhteiskunnan aikaiseen kuvitelmaan siitä, että sanoilla ja teoilla olisi jokin yhteys. Mussutusajan yhteiskunta voisi lähteä haemaan ratkaisuja vähän toisesta setupista, siitä miten mussutusta voitaisiin edistää."

Paavoharjusta

Paavoharjun fb-sivulla julkaistiin eilen viesti, joka kuului tälle entiteetille tyypillisen kryptiseen tapaan: "RIP Paavoharju 2000-2013". Siinäpä se, ja sen enempää asiasta en tiedä, mutta normaalin tekstintutkimuksen metodit houkuttaisivat siis olettamaan, ettei Paavoharjua enää ole.

On toki niinkin, etteivät mitkään normaalit yhtään minkään alan metodit ole koskaan onnistuneet selvittämään Paavoharjusta juuri mitään. Ehkä silti eräänlainen muistokirjoitus yhdelle 2000-luvun Suomen kiinnostavimmista musiikinlähteistä on paikallaan. Normaali muistokirjoitus ei tietenkään tule kyseeseen.

On vain kolme viikkoa siitä, kun Paavoharjun odotettu ja hämmennystä herättänyt "paluulevy" Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne julkaistiin ja itsekin kehuin sen pystyyn Nuorgamissa:  http://www.nrgm.fi/kritiikit/paavoharju-joko-sina-tulet-tanne-alas-tai-mina-nousen-sinne/ Se onkin melkoinen levy: hiphopin, industrialin, perisuomalaisen erämaakauhun ja universaalin kuoleman, mätänemisen ja hirveyksien pelon yhdistelmä on varmaan koko maailmanlaajuisessa musiikin spektrissäkin uusi sävy. Tämä Lauri Ainalan ja Henri Pulkkisen "Paavoharju mark portti hulluuteen" jäänee silti alaviitteeksi Paavoharjun saagassa. Se tuntuu osalta eri konseptia, ja siksi kai Paavoharju hajosikin. (Tai "hajosi". Ellei ole koskaan ollut olemassa yhtyeenä, ei varmaankaan voi hajota. Paavoharju ei ollut bändi, se oli huhupuhe.)

Alkuperäisen Paavoharjun metsästäminen on kuin metsästäisi vitsin alkuperäistä kerrontayhteyttä, mutta nyt siis assosioin kahdesta ensimmäisestä tällä nimellä julkaistusta levystä Yhä hämärää ja Laulu laakson kukista. Kuunnelkaapa ne. Ainutlaatuisempaa musiikkia tulee harvoin vastaan. Joskus tuntuu, että kaikki oikeasti hyvät albumit pitäisi rakentaa niiden tapaan. Mikään ei ole suurta, kaikki on fragmentaarista. Niitä kuunnellessaan on metsässä, jossa näkökentan rajalla juoksentelee jatkuvasti hahmoja, joista ei saa otetta. Ehkä kuvittelet ne itse. Outoon paikkaan eksynyt ihminen voi suggeroida itsensä sellaiseen. Jostain kuuluu laulua, ja kun uskaltautuu lähemmäs, näkee Joose Keskitalon laulamassa iskelmää mökin verannalla kossupullo vieressään. Haluaisit huikan, mutta polku veikin jalkasi jonnekin muualle, ja voit vain avuttomana kuunnella, miten Joosen ääni vaimenee ja alkaa sulautua metsän vittumaisimpien lintujen atonaaliseen sirkutukseen.

Tämä on sitä musiikkia, jota Tom Bombadil soitti hobiteille, kun ne heräilivät sen kämpiltä pikkudarrassa. Tolkien olisi ollut mahdollisesti maailman suurin Paavoharju-fani.


tiistai 5. marraskuuta 2013

Hilton! - ja Lähiöromaani

Katsoin eilen Yle Areenasta Virpi Suutarin dokumentin Hilton!, kun sitä oli minulle suositeltu tahoilta, joiden mielipiteitä arvostan. Enkä suotta katsonutkaan. Elokuva on loistava. Itsekin melko laiskana elokuvien katsojana olen nähnyt viime vuosina useampia hienoja suomalaisia dokkareita, mutta kyllä tämän täytyy olla niitä kaikkia parempi.

Suutari noudattaa klassisista klassisinta ohjetta: näytä, älä selitä. Elokuvassa ei ole kertojanääntä, siinä ovat vain kohteet: joukko eri-ikäisiä, mutta enimmäkseen nuoria itähelsinkiläisiä, joiden elämää määrittävät turhautuminen, työttömyys ja päihteet. Joku tulee raskaaksi, joku soittelee pienelle tyttärelleen kännipuheluita, yhdellä on oikikseen pyrkivä vähän ärsyttävä tyttöystäväkin. Mimmi edellyttää syrjäytyneeltä poikakaveriltaan rahalla hinnoiteltavaa hemmottelua syntymäpäivänä ja välillä muutenkin, mutta suhteessa tuntuu olevan rakkauttakin. Sama ambivalenssi leimaa koko elokuvaa. Sitä katsoessa tajuaa, etteivät mitkään käsitteet ole yksioikoisia: rakkaus, syrjäytyminen, yhteiskuntaluokka.  Katsoja joutuu todella tylyjen kohtausten äärelle, mutta näkee paljon kaunista ja tärkeää. Sama pätee kuviin: ne ovat joskus rumia, joskus kauniita, joskus molempia, aina vaikuttavia.

Niin, se ensikatsomalta hämäävä nimi viittaa Nuorisoasuntosäätiön nuorisohotelliin Herttoniemessä. Osa tarinan päähenkilöistä asuu siellä, karuissa olosuhteissa.

Dokumentti tuntuu amatööristä salatieteeltä. Miten ihmeessä kuvaaja on voinut päästä näin lähelle todellisten ihmisten elämän ydinalueita? Kuka haluaa näyttää tällaista kameralle? On ehkä helpointa suhtautua teokseen, kun ei tarvitse tietää. On vaikeaa yrittää muistaa, että kyse on viime kädessä kuitenkin ainakin osittain fiktiosta. Pohjan on oltava todellisuudessa, mutta se, mitä tarina viestii, ratkeaa leikkauspöydällä.

Minusta se viestii: katsokaa elämän moninaisuutta, yrittäkää ymmärtää, mitä kaikkea täällä tapahtuu.

Itse olen saanut tässä blogissa useasti puffatun Lähiöromaanin siihen kuntoon, että kohta katsotaan, mihin asti sen siivet kantavat. Tällä erää se on siis valmis, ja seuraavat muutosehdotukset tulevat ulkopuoliselta taholta. Tämä liittyy Hilton!iin tietysti samankaltaisen aihemaailman puolesta. Itse asiassa elokuvaa katsoessa tuli vähän omituinen olo. Olette ehkä lukeneet bändihaastatteluja, joissa muusikot kertovat, miten heidän levynsä on sanottu ottaneen vaikutteita sieltä ja sieltä, "mutta oikeesti me kuultiin se levy vasta kun oltiin jo tehty omamme".

No, tässä kävi juuri noin klassisesti. Hilton! käsittelee samankaltaisia ihmisiä kuin Lähiöromaani, ja uskoakseni ainakin osittain on haluttu ottaa vähän samaa näkökulmaakin: sen sijaan, että hurskasteltaisiin ja teoretisoitaisiin ja kehotettaisiin leipomaan pullaa, yritetään näyttää, miltä niissä kämpissä tuntuu, ja miksi se pullan leipominen nyt ei ole ratkaisu mihinkään.

Oli myös pari vähän turhankin detaljitasolle menevää yhtymäkohtaa: pääsykokeisiin lukeva tyttö, Pariisin Kevään käyttö soundtrackina. (Johtuisiko jälkimmäinen seikka siitä, miten Pariisin Kevään musiikissa toiveikkuus ja pohjaton surumieli sulautuvat saumatta yhteen? Se jotenkin tuntuu kuvastavan tilannetta, jossa nuori ihminen, tyhjä taulu, elää näköalatonta elämää.)

Eipä silti, en minä huolissani tästä ole. Jos ajassa todella on jotain, mikä herättää taiteentekijöissä halun sukeltaa keskiluokkaisuuden pinnan alle, se on ihan vitun hyvä homma. Tästä aiheesta voi kertoa monta tarinaa.

Omastani näyttää loppujen lopuksi tulleen julmempi kuin se springsteeniläinen työläisromantiikka, josta aluksi fantasioin. Monelta osin en ole yrittänyt kirjoittaa mitään niin rankkaa kuin Hilton! on, mutta mitä syvemmälle menin aiheeseeni, sitä mahdottomammalta optimismi alkoi tuntua.

Mutta sekin on vain yksi tarina, ja sitä paitsi puhdasta fiktiota, ei dokumentti.