Kauko Röyhkän top 50: 49, Yhdeltä viimeistään pois go-go

49. Yhdeltä viimeistään pois go-go (Steppaillen, 1980)


Ulkopuolisuus eri muodoissaan lienee voimakkaimmin Kauko Röyhkän koko tuotannon lävistävä teema, ja se tulee esiin jo miehen esikoisalbumilla useammassakin biisissä. Paitsi maailmaan yleensä, kokee nuori Röyhkä ulkopuolisuutta myös suhteessa Suomen tuolloiseen musiikkielämään. 80-luvun taitteessa punkin jälkimainingit, niin sanottu uusi aalto, määrittivät rockin kenttää Suomessakin. Röyhkä ei millään muotoa ollut suorassa oppositiossa punkiin nähden - jossain yhteydessä hän totesi sen avanneen hänen kaltaisilleen omituisemmillekin kavereille tien edes jonkinlaiseen hyväksyntään - mutta yhtä lailla oli selvää, ettei punkin melko konformistinen ja rajoittunut ominaisluonne viehättänyt nuorta toisinajattelijaa.

Steppaillen-debyytin biiseistä tätä aihepiiriä käsittelee ennen kaikkea "Yhdeltä viimeistään pois go-go", sinänsä simppelin tarttuva renkutus, jonka tärkein arvo on sen pisteliäästä hauskuudesta huolimatta siinä häikäilemättömässä, öh, röyhkeydessä jolla Kauko hyökkää sunnuntaipunkkareita vastaan. Jo varhaisessa vaiheessa tuli selväksi, ettei Röyhkä halua olla mukava mies.

Kaksi- ja puoliminuuttinen kappale rakentuu jälleen kerran Heikki Tikan ja Riku Mattilan varaan. Tikka soittaa svengaavaa komppia bongorumpu-tyylisillä perkussioilla Mattilan äärimmäisen pelkistetyllä tavalla funkin kitarakuvion toimiessa kappaleen mieleenpainuvimpana musiikillisena elementtinä. Yleissoinnin ilmavuus jättää tilaa myös Röyhkän tässä vaiheessa vielä itse soittamalle pomppivalle bassolle, joka on miksattu säkeistöissä pintaan hyvinkin post punk -tyylisesti.

Luonnollisesti pääosassa on kuitenkin laulu, joka artistilta itseltään taittuu tavanomaisen ilmeikkäästi. Kuten monilla muillakin varhaiskauden klassikoilla, äänensävy ilmentää koko toiminnan ilkikurisuutta vähintään samassa määrin kuin itse teksti. Näitä sävyjä on hieman hankala kuvailla sanoin; voisi ehkä luonnehtia, että laulutyyli liikkuu akselilla väsyneen kyyninen (säkeistöt) - teennäisen innostunut (kertosäe).

Tekstissä on runsaasti toistoa. Itse asiassa kaikki säkeistöt ovat mallia "Mitä sä teet, mitä sä oot / Kitara karjuu ja go go go go / Apua kaipaat, apua kaipaat", jossa ainoastaan kursivoitu kohta vaihtuu säkeistöstä toiseen. Kaksi ensimmäistä kertosäettä esittävät imperatiivin uuden aallon bailaajille: "Täällä täytyy kapinoida / täällä täytyy rokata / Parkuville sankareille säihkysilmin pokata / Jee, ja yhdeltä viimeistään pois", ohjeistaa ensimmäinen, kun taas toinen kuuluu: "Täällä täytyy vapautua / täällä täytyy sekoilla / taantumuksen panssareita paukutella lekoilla / Jee, ja yhdeltä viimeistään pois."

Teksti sijoittuu siis rokkikeikalle. Sen ironia perustuu varsin simppeliin havaintoon: huolimatta kaikesta rockin (ja eritoten punkin) vallankumousretoriikasta tätä toimintaa harjoitetaan tiukasti yhteiskunnan säätelemissä puitteissa. Kotiin mennään, kun klubin on aika sulkea (tai kun on äidille luvattu). Punk välittömine jälkilöylyineen oli niitä aikakausia populaarimusiikin historiassa, jolloin tämä totuus yritettiin säännönmukaisesti kyseenalaistaa. Myös suomalainen rockmusiikki oli täynnä suurta puhetta nuorista sankareista, "meistä" ja "niistä". Röyhkä kuittaa sankaruuden "etovaksi tungokseksi" ja "käteväksi känniksi", tuomitsee näennäisen yksilölliset punkkarit laumasieluiksi, jotka palvovat säihkysilmin "parkuvia sankareita". On muuten mielenkiintoista, kuinka teksti käyttää punkin otaksuttua meluisuutta ja epämusikaalisuutta lyömäaseena. Röyhkä oli tässä vaiheessa itsekin kaikkea muuta kuin muusikkotyyppi, mutta hänen estetiikkansa on selvästi kehittynyt eri suuntaan, ja itsetarkoituksellinen rankkuuden tavoittelu on tietysti ärsyttänyt miestä, joka ei ole ikinä suvainnut ilmeisiä ratkaisuja.



Biisin päättävä viimeinen kertosäe on tekstin vaikeatulkintaisin osa: "Täältä sataa rakkautta / veljiä ja siskoja / Sähköt poikki, raitsikat, nyt vaihdetaankin kiskoja / jee, ja yhdeltä viimeistään kotiin." Käytetty sanasto tuntuisi viittaavan punkin sijasta hippimeininkiin, toisaalta Suomessa nämä vastakulttuurit sekoittuivat varsinkin retoriikan tasolla toisiinsa Pelle Miljoonan tapaisten hahmojen ansiosta. Ja onko "raitsikka" viittaus Problems?in "Raitsikka oon" -biisiin?

Niin tai näin, Yhdeltä viimeistään pois go-go on näppärä aikalaissatiiri,joka todistaa terveestä kuvainraastajan asenteesta. Se on myös eräs viimeisiä esimerkkejä Röyhkästä, joka kirjoittaa pikemminkin rockyleisön edustajan kuin rockmuusikon näkökulmasta. Miehen tuotantoa on aina leimannut vahva subjektiivisuus, ja esimerkiksi hieman myöhempää suomirockin kehitysvaihetta analysoiva "80-luvun absurdismi" onkin jo enemmänkin "rocktähti muistelee" -tyyppinen ratkaisu.