41. Steppaillen (Steppaillen, 1980)
Vaikka kyseessä ei olekaan Röyhkän ensimmäinen julkaistu levytys, miehen debyyttialbumin nimikappaleena "Steppaillen" omaa silti jonkinlaista erityisarvoa johdantona Kaukon temaattiseen maailmaan. Ei olekaan yllättävää, että monille kokoelmillekin kierrätetty biisi tosiaan esittelee samantyyppisiä ajatuksia, joita Röyhkä on varioinut siitä lähtien. Ulkopuolisen osaahan tässäkin käsitellään, vaikkakin hieman poikkeuksellisessa muodossa.
Poikkeuksellinen miehen tuotannossa on myös kappaleen toteutus. Steppaillen soi näennäisen jatsahtavana renkutuksena, vaikka rakenteellisesti onkin puhdasta melodista poppia. Lucjan Czaplickin saksofoni soittaa biisin rennosti svengaavan koukun ja improvisoi soolontapaista väliosassa, mutta myös basso-rummut -osaston elastinen kepeys viittaa nostalgiajazzin suuntaan. Kitara on tässä jätetty melko huomaamattoman rytmi-instrumentin rooliin. Eihän kappale tietty oikeasti mitään jazzia ole. Homman yleinen kulmikkuus, nuorekkuus ja energisyys ovat silkkaa uutta aaltoa. Röyhkä itse taas ei sen paremmin äänialaltaan, maneereiltaan kuin laulumelodioiltakaan taivu vokaalijazziksi millään. Koko pseudojazz-virityksen pointti tuntuisi olevan hilpeä keskisormennäyttö punk-purismin suuntaan, mutta toisaalta Steppaillen imee vaivatta mukaansa ja tanssittaa, joten mikäpä siinä.
Kappaleen sanoitus rakentuu erikoiselle absurdistiselle kuviolle. Kertoja on pakotettu "steppailemaan", koska vaille tarkempaa luonnehdintaa jäävä "setä" on kuolemansa jälkeen tuonut hänelle taikakengät. Kovin positiivinen juttu tämä ei ole, sillä säkeistöt alkavat lauseella "tottua saan steppailemaan" ja kertosäkeessä todetaan, että "setä, ei ole hauskaa aina tanssia yksinään". Toisaaltahan steppailu on piristävällä tavalla koomista toimintaa, ja Röyhkän innostuneesti kiekuva laulusuorituskinpyörii ylipirteyden rajamailla. Steppailu on hauskaa, mutta hampaat irvessä -tyyliin.
Mitä tämä steppailu siis on? Tekstin muut elementit nivovat sen vääjäämättä tekoajankohdan nuorisokulttuureihin ja Röyhkän suhteeseen niihin. Tuo suhde on aina ulkopuolisen. Käydään läpi punkkarit, diskokinkut ja poliittiset nuoret. Nämä kaikki ivaavat kertojaa, mutta se ei steppailua pysäytä.
Teksti onkin tulkittava suoraviivaiseksi kuvaukseksi siitä, millaista on kulkea taiteilijana omia polkujaan. Yksinäistähän se on, mutta ei voi mitään, se on myös pakko. Itse steppailumotiivi selittynee Röyhkän alkuvaiheen imagolla. Hän lienee nähnyt itsensä klovniksi, joka tulee kuin huomaamatta paljastaneeksi vaiettuja totuuksia. Albumin kannessa nähdään monta Kaukoa, kaikilla pakotettu virne naamalla, ottamassa hupaisia asentoja. Takakannessa Röyhkä taas poseeraa arvokkaiden suurmiespatsasten lomassa teennäisen vakavana. Yletön ryppyotsaisuus - ei vähiten suomi-punkkiin pesiytynyt sellainen - oli nuorelle Röyhkälle se etummainen pilkan kohde.
Setä-motiivia tuskin kannattaa analysoida sen tarkemmin kuin että tarkoituksena on sanoa mission olevan vääjäämätön ja kyseenalaistamaton. Röyhkä antaa ymmärtää, ettei hän ole valinnut rooliaan vaan rooli hänet. Niin yksinkertaistahan se ei todellisuudessa ole, mutta jossain määrin mies on kai aidosti kokenut näin, koska on tuonut samantyyppisiä ajatuksia esiin läpi koko uransa.
Tämä on siis pelikentälle astuvan artistitulokkaan manifesti, joka on sisältönsä puolesta suurin piirtein pitänyt näihin päiviin asti. Tuskinpa Röyhkä on biisiä kirjoittaessaan ajatellut 30-vuotiseksi ja toivottavasti pidemmäksikin venyvää uraa. Teksti on tehty omaan aikaansa ja sisältää jo nostalgiseltakin tuntuvaa ainesta. Kukapa enää nykyään luokittelisi "poliittisia nuoria" mainitsemisen arvoiseksi nuorison alaryhmäksi. Hienosti kappale toimii silti nykyäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti