tiistai 25. lokakuuta 2011

Lahjakkaammasta herra Gallagherista

Eräs syksyn kovimmista levyistä tuli yllättävältä taholta. En tosiaankaan kohdistanut Noel Gallagherin High Flying Birds -projektin esikoiseen suuria odotuksia. Miksi olisin, ihmisenä joka ei luokittele itseään Oasis-faniksi - Definitely Maybe -esikoisen faniksi kyllä, mutta sen jälkeen tarjolla on ollut pettymystä pettymyksen perään ja vain satunnaisia hienoja hetkiä. Edes Oasiksen hittikooste Stop The Clocks ei välty hutilyönneiltä, vaikka sen kokoajat ovat yrittäneet painottaa revisionistisesti varhaisinta kautta niin raskaasti kuin suinkin. (Varhaisia b-puolia niputtava The Masterplan onkin parempi kokoelma.)

Oasiksen tarina ei ole vailla vertailukohtia rockin historiassa, mutta äärimmäisyyksissään se on myös ainutlaatuinen. Kuinka moni muu yhtye on pystynyt pitämään yllä maailmanlaajuista suosiota toistakymmentä vuotta ihan sen voimalla, että teki joskus ihan alussa hienoa musiikkia? Ynnätään tähän vielä Gallagherin veljesten yhdessä muodostama räjähdetynnyri, niin ihmehän se on, ettei bändi hajonnut omaan mahdottomuuteensa viimeistään vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Vaan lopulta se sitten hajosi. Viimeiset vuodet eivät musiikillisesti olleet bändin paskimpia; Don't Believe The Truth (2005) sisältää Oasiksen 2000-luvun parhaan biisin The Importance Of Being Idle, ja sitä seurannut Dig Out Your Soul tuntui ainakin ilmestyessään svengaavan kohtuullisesti (vaikea sanoa enää, kun levyä ei ole tullut kuunneltua muutamaan vuoteen). Oli silti selvää, ettei Oasis tulisi koskaan enää nousemaan yleisen epäkiinnostavuuden suosta. Mitä odotuksia siis oli lupa langettaa lopullisen oloisesti riitaantuneiden Gallagherien erillisille projekteille? Eipä juuri mitään.

Liamin tapauksessa ennakkokutina osoittautui perustelluksi: Beady Eye on jo bändinnimenä poikkeuksellisen ankea, ja vaikkei kokoonpanon keväinen esikoislevy nyt ihan täyttä tuubaa ollutkaan, en varmaan sitäkään tule enää koskaan kuuntelemaan. Liam ei tietystikään ole säveltäjälahjakkuus, Oasiksen loppupään levyjä ei ainakaan parantanut biisintekovastuun jakaminen hänelle ja yhtyeen statisteille. Liamilla tuskin on myöskään muuta musiikkimakuasioihin liittyvää katsantokantaa kuin se, että Beatles on vittu kovinta ja rokki on hienoa musaa. Liam on juuri sellainen näkkileipää pienellä voinokareella -tyyppi, jonka ainoa ase on aikaa sitten väljähtänyt karisma. Ei kukaan ole kuvitellut Liamia vaaralliseksi enää vuosiin. Pikemminkin hän tuo mieleen pubinnurkassa illasta iltaan omiaan jorisevan tyypin, jonka mielestä kaikki on "paskaa" - nykymusiikki, nykynuoret, nykytelevisio, nykyjalkapallo - paitsi ne pari asiaa, joihin hän on joskus ensimmäisiä munakarvoja kasvattaessaan leimautunut.

Olisi paha virhe kuvitella Noel samanlaiseksi tyypiksi. Hänkin tosin pitää Beatlesista ja kiroilee paljon, mutta minusta hän on aina vaikuttanut veljeensä verrattuna salaviisaalta älyköltä. Kenties työväenluokkainen tausta ja varhain kiveen hakattu imago ovat tehneet hänestä varovaisen tämän ilmaisemisessa, mutta haastatteluissa Noel on pääosin aidosti hauska siinä missä veljensä vain rasittava. Varhaistenkin Oasis-haastisten huippuhetkiä olivat ne, kun Noel alkoi vittuilla Liamille täydeltä laidalta tämän möläytettyä jotain typerää John Lennonista. Kerran pikkuveli pääsi sentään antamaan takaisin suureellisemmin ajattelevalle Noelille - Knebworthin megakeikoilla jälkimmäinen kuuluu hehkuttaneen mikkiin "Right here, right now, this is history!", mihin Liam näpäytti saman tien: "No it's not you cunt. This is Knebworth."

Oasiksen briljantin debyyttialbumin jälkeen Noel tuntuu jääneen sattumalta muotoutuneiden kahleidensa vangiksi. Asioita ei helpottanut nopeasti tehty ja epätasainen kakkosalbumi (What's The Story) Morning Glory, joka sisälsi joitakin loistavia kappaleita, mutta myös pari laiskahkoa balladia, jotka tulivat singauttaneeksi bändin maata kiertävälle radalle. Sitten tulivat kokaiini ja julkkistyttöystävät. Joskus vuosia myöhemmin Noel nähtävästi alkoi toipua menestyskrapulastaan, mutta ei vielä tässäkään vaiheessa osannut ajatella, että hänellä olisi musiikillista elämää ilman isommaksi tähdeksi miellettyä velipoikaansa.

Nyt oli pakko, ja voin vain harmitella, että vasta nyt. Reilun viikon kuuntelulla olen valmis julistamaan High Flying Birdsin levyn toiseksi parhaaksi, jolla Noel Gallagher on ollut mukana. Ei se ole ihan viiden tähden kuolematon klassikko, mutta se on selvästi parasta brittiläistä valtavirtarockia tänä vuonna. Coldplayn juuri ilmestyneellä Mylo Xylotolla ei varmasti tule olemaan mitään jakoa sitä vastaan. Toistaiseksi se on kuulostanut joka kuuntelulla onnistuneemmalta.

Noel on vapautunut tarpeesta rokata. Biisit ovat enimmäkseen Kinksin music hall -vaihetta muistuttavalla kompilla kulkevia tai klassisemmin melodispoppaavia keskitempoisia herkkupaloja, jotka on järjestään kuorrutettu vaivattoman tarttuvilla kertosäkeillä, haikeilla puhaltimilla, subliimeilla jousilla ja muulla kivasta musiikista mahtavaa tekevällä. Tanssittava AKA... What a Life! muistuttaa, että ennakkoluuloton Noel lauloi jo Oasiksen parin ensimmäisen levyn jälkeen Chemical Brothersin kaltaisten konejeesusten levyillä. Kuitenkin tuokin biisi on hieman surumielistä keski-ikäistyvän miehen emootiopoppia eikä mitään trendinhaistelua.

Koko touhua leimaa suhteellisuudentaju, rentous ja tietty maanläheinen pohdiskelevuus. Eihän Liamin rajoittunut laulutapa olisi voinut tällaisia fiiliksiä välittääkään. Oasiskin tarvitsi usein Noelin ääntä melodisemmilla biiseillä, mutta siinä missä takavuosien Noel tuppasi kuulostamaan laimennetulta Liamilta, on hän nyt jotenkin löytänyt oman äänensä. Viimeistään nyt on selvää, että paitsi kaikissa muissa suhteissa, on veljeksistä vanhempi parempi myös laulajana.

Levyltä voisi julkaista 7-8 singleä: Everybody's On The Run, The Death Of You And Me, Soldier Boys And Jesus Freaks, Stranded On The Wrong Beach... Anna High Flying Birdsille mahdollisuus. Saatat yllättyä.

Alla levyn ehkä paras biisi AKA... What a Life!


http://www.youtube.com/watch?v=lwHpLDgWonM

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti