36. Sukellan taivaalle (Maa on voimaa, 1985)
"Sukellan taivaalle" on niitä Röyhkä-biisejä, joiden hienoutta ei oikein voi perustella syvälliselläkään analyysillä. Kappaleen vähäeleisyys ja sijainti emoalbuminsa toiseksi viimeisenä raitana tuntuisivat kertovan, että se on miehelle itselleenkin ollut lähinnä albumintäytettä. Jotain kiehtovaa biisissä kuitenkin on: omiin suosikkeihini se on lukeutunut vuosikaudet.
Tyypillisesti tekstiä pohtiessa on erotettava toisistaan pintataso, tarinan taso, ja sen varsinainen merkitys. Tällä kertaa pintatasolta löytyy kertojan roolista pienkonetta lentävä tyyppi, aivan kuten varhaisemmassa "Andien lentäjä" -helmessä. Lentomatka ei ole aivan rutiininomainen: "En mä piittaa ohjeista enkä tutkalaitteista / jotka seuraavat mua maasta / Radio on pois kytketty, poikki kaikki yhteydet / Katselen kun viimeistä kertaa aurinko laskee." Aika suoraan sanotaan, että lennon tarkoitus on itsetuho.
Miksi sitten näin? Mitään tavanomaista syytä ei ilmoiteta. Ei puhuta minkäänlaisesta henkilökohtaisesta kriisistä tai edes vihjata sellaiseen. Sen sijaan avain tuntuu taas löytyvän juuri Maa on voimaa -albumille erityisen tyypillisestä totuuden etsinnästä ja sivistys/luonto -vastakkainasettelusta. Teksti sijoittuu jonnekin pohjoiseen: "Tuntureiden keskeltä lennän järven jään päälle / Kunpa voisin laskeutua noin puhtaalle maalle." Puhtaus on tässä avainkäsite. Se on pohjoisen luonnon itsestäänselvä ominaisuus. Mutta lentokone on sivistyksen tuote, ja kertoja on kahlehdittu siihen. Jään puhtaus turmeltuu, jos sille laskeudutaan. Lentäessään tunturimaisemassa kertoja on luonnon keskellä, silti koneessaan siitä peruuttamattomasti eristyksissä. Hän irtisanoutuu sivistyksen tunnusmerkeistä - tutkalaitteista ja radiosta - mutta voi saavuttaa kaipaamansa luontoyhteyden vain tuhoutumalla itse, mikä näyttääkin olevan hänen tarkoituksensa. Myöhemmin tekstissä vielä alleviivataan urbaania kuhinaa, jonka kertoja on jättänyt taakseen löytääkseen suuremman totuuden: "Tähän aikaan illasta on jo kadulla vilskettä / Yksi puuttuu joukosta, nyt hän tietää jo kaiken."
Jälleen on viitattava "Maa on voimaa" -biisiin, jonka aseman yhtenä Röyhkän tuotannon kaikkein keskeisimmistä avainteksteistä olen oikeastaan käsittänyt vasta tämän blogin myötä. Samasta etsinnästähän sekin kertoo, mutta etsintä ei koskaan voi onnistua täysin. Tuossa kappaleessa totuutta ei löydykään; Sukellan taivaalle taas vihjaa, että sen voi kyllä löytää, mutta ei tässä maailmassa eikä tässä elämässä.
Musiikillisesti kappale on äärimmäisen minimalistinen. Se rakentuu akustiselle riffille, joka sekin muistuttaa kovasti riisuttua versiota Maa on voimaa-biisin vastaavasta. Tätä säestetään vain bassolla ja hienovaraisesti sudituilla rummuilla, poikkeuksena väliosa, jossa biisi pysähtyy täysin ja tekee tilaa lentokoneen ääntä mitä ilmeisimmin jäljittelevälle sähkökitaralle. Kaikua on käytetty huolella, kuten kappaleen maisemaan sopii. Röyhkä laulaa kuulaasti ja tunteella. Koko hoito on ohi alle kolmessa minuutissa.
http://www.youtube.com/watch?v=talQrtkDtvA
Näitä on ollut mielenkiintoista lukea. Omasta mielestäni Kauko on parasta mitä Suomesta (maailmasta?) on koskaan tullut, mutta kirjallisen lahjattomuuteni takia en juuri osaa analysoida mitään kappaleita näin syvällisesti. Toivottavasti jaksat saattaa listan loppuun saakka.
VastaaPoistaKiitos! Oma näkökulmani Kaukoon muusikkona on aika sama. Kyllä lista ainakin jollain aikataululla valmistuu. Tähän mennessä olen tosin voinut vain julkaista uudelleen tekstejä vanhasta blogistani, mutta lähitulevaisuudessa joudun siirtymään uusien kirjoittamiseen, mikä voi kyllä hidastaa (kun kirjoitettavaa on niin maan perkeleesti muutenkin).
VastaaPoista