Tämä teksti on vanhasta blogistani ja julkaistu alun perin 29.9.2009.
Rikas monen sukupolven tarina, osa 4
Otsikon luonnehdinta on kustannusyhtiö Otavan nettisivuilta ja kuvaa menestyskirjailija Kjell Westön uutta romaania Älä käy yöhön yksin. Odottelen sitä parhaillaan tulevaksi postissa, en siis ainakaan vielä kirjoita tästä opuksesta. Tutustuessani kirjan ennakkotietoihin tulin kuitenkin miettineeksi sitä romaanikirjallisuuden peruskategoriaa, jota valtaosa Westönkin tuotannosta edustaa. Hän on jo tätä ennen julkaissut kolme paksua Helsingin suomenruotsalaisiin piireihin sijoittuvaa romaania, joissa kaikissa edetään pari-kolme sukupolvea lähihistoriaa. Finlandian saanut suurmenestys Missä kuljimme kerran sijoittuu sotien välisiin aikoihin, muut taas väljästi ottaen 60-90 -luvuille. Ja ihan sitä samaa näyttää uutuuskin taas olevan.
Westön kirjat ovat helppolukuisia, vaikka niiden kieli onkin kriitikoidenkin makuun riittävän hienostunutta ja postmodernismin oppitunnit omaksuttu ainakin siltä osin, että kronologiaa on kevyesti rikottu ja kertoja tiedostaa kertojuutensa. Ne vetoavat lukijaan myös paljolla seksillä, hankalilla ihmissuhteilla, valtapeleillä, päihteillä ja rockmusiikilla. Suomessa tämäntyyppisiä on itse asiassa kirjoitettu yllättävän vähän - jos meillä joku ryhtyy sukusaagan pariin, sijoittuu se yleensä edelleen jonnekin torpparikysymyksen ja Lapuan liikkeen puolivälin keskipaikkeille. Westön 20- ja 30-luvun kuvauksetkin sen sijaan ovat puolillaan jazzia, seksiä ja dekadenssia. No, hänhän on Helsingin suomenruotsalainen ja siten osa viitekehystä, jolla on perinteitä kansainvälisyydestä. Vastaavia romaaneja löytyykin ennen kaikkea angloamerikkalaiselta kentältä.
Mitään kattavaa luetteloa edes itse lukemistani en yritä esittää. Mainitsen muutaman mieleen tulevan, jotka sattuvat olemaan brittikamaa kaikki: Jonathan Coen romaanipari Konnien klubi ja Suljettu piiri, Trainspotting-mies Irvine Welshin Liima, toisen skotin, scifijutuistaan paremmin tunnetun Iain Banksin Crow Road. Teokset ovat keskenään erilaisia - eikä niistä yksikään itse asiassa edusta aivan yhtä laajakaarista epiikkaa kuin Westön tiiliskivet - mutta seksi, päihteet, rockmusiikki ja kuvattava aikakausi täsmäävät.
Yleensä tällaisissa romaaneissa käsitellään jonkin suppean ystäväpiirin vaiheita lapsuudesta tai ehkä murrosiästä aikuisuuteen. Yksi porukasta nousee näkökulmahenkilöksi, usein kertojaksi (Welshillä tosin kaikki saavat sanansijaa). Päähenkilöt ovat miespuolisia, kaiketi siksi, että mainitut kirjailijatkin ovat. Tietysti myös pidempään kehissä pysyviä naishahmoja täytyy olla. Pikkukaupunki näyttäisi olevan luontevin ympäristö ainakin tarinan alkuosalle - mitä Westöhön tulee, varsinkin suomenruotsalainen Helsinki voidaan varmastikin luokitella pikkukaupungiksi.
Tunnistan itsekin tällaisen romaaniasetelman viehätyksen: olen monta kertaa aikuisiällä, fantasiajutut jätettyäni, suunnitellut vastaavan kirjoittamista. Jotain aivan perustavanlaatuisella tavalla vetoavaa tässä genressä täytyy olla. Ehkä syynä on, että se perustuu sen kaltaisiin kokemuksiin, joita ihmisillä oikeastikin on, mutta yrittää kurottaa ruohonjuuritasolta kohti suurempaa kuvaa, hahmotella kokonaisnäkymää jonkin sukupolven elämästä, sen avainkokemuksista ja kipupisteistä. Se ei siis tunnu tylsältä arkirealismilta, koska vaikka kirjailija kuvaisikin nuhruisen teiniseksin ja koulukiusaamisen kaltaisia ankeita asioita, itse kokonaisuus lopulta ylevöittää lukijan omankin elämän. Olettaen siis, että hän jakaa samoja kokemuksia kirjailijan kanssa.
Miksi aina tuo kaveriporukka-asetelma? Siksikö vain, että toimivassa romaanissa täytyy olla tiettyä pysyvyyttä henkilöissä, vaikka todellisuudessa monen lähipiirin koostumus vaihtuu ikävuosien 15 ja 35 välillä useasti? Siksikin, mutta suppean perushenkilögallerian avulla kirjailija voi myös luoda arkkityyppejä käsiteltävän sukupolven edustajista. Esimerkkiromaanini kertovat väljästi siitä sukupolvesta, joka sijoittuu suurten ikäluokkien ja oman polveni väliin. Sen arkkityyppejä ovat mm. bisnesmaailman menestyjä, taiteellinen haihattelija, "itsensä etsijä", jne. Kertojathan ovat itse yleensä aina jonkinlaisia väliinputoajia, eivät häikäilemättömiä pyrkyreitä mutta eivät itsetuhoisia drop-outtejakaan. He ikään kuin katselevat sivusta maailman menoa, heidän tehtävänsä on kronikoida se, mitä tapahtui.
Ja tällaiseksihan kirjailijan toki pitäisikin roolinsa yhteiskunnassa kokea, osallistujien paikka on politiikan tai kansalaisaktivismin puolella.
Ainakin Suomessa kirjallisuuskritiikki säästää antautumuksellisimmat kehunsa teoksille, jotka ovat lähtökohdiltaan kirjallisia, joita on tarkasteltava nimenomaan taideluomuksina, ei todenmakuisina kuvauksina tämän maailman asioista. Tässä voi haistaa sen ikuisen ristiriidan, että jos taiteen oletetaan kertovan meille jotain olennaista, niin mikä sitten on olennaista - näyttää miten asiat ovat olleet ja ovat nyt, vai tuottaa jokin transsendenttinen elämys, joka sitten elähdyttää lukijaa ja auttaa tätä tulemaan toimeen todellisuuden kanssa? Tätä kysymystä ei voi eikä tarvitse ratkaista lopullisesti; sen nyt kuitenkin voisin sanoa, että epämääräinen, huonosti kohdennettu taideproosa ei mitään transendenssiä sisällä, mutta erittäin hyvin kirjoitettu todenmakuinen kuvaus voi ainakin auttaa lukijaa määrittelemään oman paikkansa maailmassa.
Eli lopulta taidan olla Westön puolella, vaikka lähiviikot vasta näyttävät, onko hän nyt kirjoittanut saman romaanin jo yhden kerran liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti