sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Presidentinvaaleista

Vaalien ensimmäinen kierros on siis käyty. Vasemmistolainen voi tuskin puhua onnistumisesta, mutta paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Sikaporvari Niinistö ei saanut likimainkaan niin suurta ääniosuutta kuin vielä kuukausi, pari sitten veikkailtiin. Toisella kierroksella hän joutuu kohtaamaan sen ainoan porvariehdokkaan, jonka taakse vasemmistokin voi hyvillä mielin asettua.

Vasemmistolaisten on nyt aika siirtyä Pekka Haaviston taakse. Kun presidentillä ei juurikaan ole valtaoikeuksia, on vaalissa kyse lähinnä symboliikasta. Ja se symbolinen ulottuvuus on Niinistön ja Haaviston taistossa niin vahvasti läsnä, ettei sitä voi millään itsepetoksella ohittaa. Toinen on jäykkä valta- ja rahaeliitin edustaja, toinen aidosti idealistinen ihmisten ymmärtäjä. Toinen on miljoonakampanjansa rahoituksen yritysjohtajakavereiltaan saanut setämies, toinen pienen budjetin kansanjohtaja, jonka yllätyssuosio perustuu siihen, että jengi tykkää siitä.

Tyhjää ääntä tai kotiin jäämistä ei muuten lasketa. Tämänhetkisessä asetelmassa tällaiset äänet ovat ääniä Niinistölle. 20 prosenttiyksikön takamatkalta lähtevä Haavisto tarvitsee jokaisen äänestäjän, jota Niinistö ei miellytä.

Kyllä nyt on ihan oikeasti aika muuttaa tämä maa. Tarvitaan paljon enemmän humaaniutta, kykyä ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä ja heidän tarpeitaan, avarakatseista näkemystä hyvinvoivan kansanosan edunvalvonnan sijaan. Ehkä Haavisto ei pysty tekemään presidenttinä kaikkea sitä konkreettista, mitä nämä isot tavoitteet edellyttävät, mutta esimerkin näyttäminen on tärkeää sekin. Haaviston voittaessa tämä maa muuttuisi yhdessä illassa aika toisennäköiseksi paikaksi. Valoisammaksi. Toivorikkaammaksi. Energisemmäksi.

Niinistö taas ei näytä lainkaan siltä, että sitä edes kiinnostaisi tämä tehtävä. Olisikohan aika iskeä sille villasukat jalkaan ja joku yhteiskunnallinen neljän tähden elokuva dvd-soittimeen ja pistää Jenni keittämään vähän reilun kaupan kahvia.

Nämä arvojohtajahommat voisi sen sijaan delegoida niille, joita ne näyttävät kinnostavan. Haavistolle siis.

Vasemmistolainen, joka ei äänestä Haavistoa toisella kierroksella, on tyhmä vasemmistolainen. Meillä on nyt ainutlaatuinen tilaisuus näyttää kasvottomalle rahavallalle keskisormea ja todistaa, että tässä maassa asuu ajattelevia ja tuntevia ihmisiä.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Siitä, miksi Frontside Ollie on hyvä biisi

Olen 33-vuotias. Skeittaavat nuoret ovat monesti ärsyttäneet minua Kampintorilla ja Kiasman edustalla. Robinin Frontside Ollie on mielestäni todella hyvä popbiisi.

Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa keskiviikkona, siitä on nyt kolme päivää. En tiedä skeittauksesta mitään, vasta tämän biisin myötä tiedän nyt, että "frontside ollie" on joku skeittitemppu. En tietenkään vieläkään tiedä, millainen tai minkä näköinen. Eipä kiinnostakaan tietää, ei se ole olennaista.

Sen tiedän Frontside Olliesta, että sen on tehnyt kaksi varsin halveksittua tyyppiä, Aikakoneen Maki ja Jimi Pääkallo. Sen laulaa 13-vuotias turkulaishemmo. Se on tietysti härski popvedätys, jota kaikkien hyvän musiikin kuuntelijoiden pitää vihata.

Ja miksi pitäisi? Ehkä on ihan ymmärrettävää, että ala-asteen loppuluokilla oleville suunnatun musiikin tekee joku muu kuin heidän ikätoverinsa. Robinin kohderyhmä on 10-12 -vuotiaissa. Sen ikäisenä kuuntelin itse mitä tahansa, mikä sattui tarttumaan radiosta korvaan. Siinä iässä musiikinkuuntelija on avoimillaan, ei ole mitään käsitystä genreistä. Juuri sen ikäisiin kannattaa vaikuttaa.

Frontside Ollie on tietysti ensinnäkin ihan sairaan tarttuva biisi. Se on vaivauduttu säveltämään ihan oikeasti. Se menee aivan klassisen kaavan mukaan: a-osa, kertsi, c-osa, kertsi... Se on vähän rock ja tosi paljon pop. Takiainen. Se soi päässä ensi yön unissasikin.

Olennaisempaa: Se on tunnussävel tulevaisuuden tasa-arvoisille aikuisille. Biisin kertoja ihastuu tyttöön, joka kumoaa sukupuoliroolit tekemällä tyylipuhtaan skeittitempun pojilta lainaamallaan laudalla. Pojat luulivat pääsevänsä itse guruilemaan. Mielestäni Frontside Ollie on upea iskusävelmä tasa-arvoisen 2010-luvun Suomen nuorisolle.

Lisäksi se noudattaa monia spectoriaanisen pophitin hyveitä: popin pitää kertoa teinejä kiinnostavista asioista, mutta yleishattarasta saa heti kiinnostavampaa, kun sitä maustaa konkretialla ja arkielämällä. Tätähän esim. Justin Bieberin taustavoimat eivät ole tajunneet.

Frontside Ollie on parasta uutta musiikkia mitä olen toistaiseksi tänä vuonna kuullut.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Kaunokirjallisesta debyytistä

Otsikossa mainittu virstanpylväs tuli tietyssä mielessä saavutettua näin uuden vuoden lupaavaksi aluksi. Tietyssä mielessä sikäli, että onhan minulta julkaistu kaksi novellia Usva-verkkolehdessä (usvazine.net, "Niin oli kirjoitett" numerossa 2/10 ja "Tähdenlento" numerossa 4/10), mutta nyt pääsin ihan fyysisten kansien väliin. Ja aihe - no, kuten useimmat tämän lukijat tietänevät, se aihehan on Paavo Väyrynen.

Suunnitelmiini ei varsinaisesti ole missään vaiheessa kuulunut Väyrysen käsitteleminen kaunokirjallisessa tuotannossani. Ei minulla oikeastaan ole hänestä mitään kovin kiinnostavaa sanottavaa tai sellaisia mielipiteitä, joita kenellä tahansa tavallisella suomalaisella ei voisi kuvitella olevan. Tietysti Väyrynen taipuu hyvin baari- ja facebook-huumorin aiheeksi, ja juuri tällaisen huumorin kohtalokas karkaaminen käsistä johti nyt puheena olevaan teokseen, Juri Nummelinin toimittamaan novelliantologiaan On Suurten Muinaisten aika, josta löytyy myös novellini Varjo Väyrysen yllä.

Muutamassa tunnissa ideoitu ja muutamassa viikossa alusta loppuun synnytetty opus on saanut pientä mediahuomiota parin lehtijutun verran, ja julkaisubileissä Lepakkomies-baarissa oli väkeä kunnioitettavasti. Ainakin genreväki tuntui innostuvan Väyrynen meets Cthulhu -ideasta välittömästi. Kai kyse on siitä, että pian käytävien presidentienvaalien ehdokkaista juuri Väykkä taipuu uskottavasti fabulointiin niin ankarasta vallanhimosta, että se ajaa jopa tekemään sopimuksen muinaisten pahojen voimien kanssa.

Humoristista novellia kirjoittaessa oleellista on myös loputon hämmentävien sitaattien valikoima, joka Väyrysen nimiin on luotettavahkoissa lähteissä laitettu. Timo Soinin väitetään olevan nykypolitiikan kävelevä fraasisanakirja, mutta mitään niin pysäyttävää kuin "Voiko vitutukseen kuolla?" tai "Minä olen Jumalan valittu johtamaan Suomen kansaa" hän ei tule koskaan sanomaan.

Suurten Muinaisten ajan olemassaolo ei siis lopulta ole mikään ihme. En pitäisi ihmeenä sitäkään, jos siitä tulisi ainakin harrastajapiireissä jonkin sortin kulttiteos. Tuntuu erikoiselta aloittaa virallinen kaunokirjallinen uransa tällaisissa merkeissä, kun on viimeisen parin vuoden aikana uhrannut luovaa energiaansa lähinnä romanttis-modernistiseen runouteen ja tunteelliseen aikalaisproosaan. Voisin tietysti heittää tähän pokerinaamalla jotain sellaista, että oma novellini kuvaa idealistisen nuoren miehen musertumisen ja alkoholisoitumisen politiikan raadollisten realiteettien alle, mutta paskan marjat. Korkattuani viinipullon ja aseteltuani lasin käden ulottuville työpisteestäni pidin yksinkertaisesti hauskaa tämän tekstin parissa. Pateettisia liioitteluja ja lennokkaita kielikuvia sai kerrankin käyttää luvan kanssa.

Totta puhuen osallistuminen tähän projektiin noudattelee kyllä eräitä itselleni kriitikon ja taiteilijan toimialalla asettamiani ohjenuoria. Ensinnäkin pitää tietysti olla laaja-alainen ja ennakkoluuloton. Ihmisestä, myös taiteilijasta, on moneksi. Olisi typerää todeta, että minä teen tällaista juttua ja siksi tämä toinen juttu ei nyt oikein sovi profiiliini. Jos itse nauttii jonkin jutun kirjoittamisesta ja vieläpä lukemisesta jälkikäteen (eilen huomasin nauttivani suorastaan novellini ääneen lukemisestakin), kannatti se tehdä.

Toinen, ehkä kiinnostavampi pointti koskee käsityksiäni huumorin ja vakavuuden suhteesta. Hyvin monissa minkä tahansa taiteenalan parhaissa jutuissa ne sekoittuvat toisiinsa. Sekoitussuhde vaihtelee, ja Väyrys-novellissani on tietysti vain loraus vakavuutta huumorin seassa, mutta mielestäni siellä kuitenkin on sitä, eikä se muuten toimisikaan. Jos novellin ja etenkin sen loppuratkaisun lukee oikein, sieltä voi suorastaan aavistaa joitakin aitoja näkemyksiäni maamme politiikasta...

Todettakoon nyt vielä lopuksi muodon vuoksi, että oma ääneni näissä vaaleissa menee Arhinmäelle. Väyrystäkin voisin kuvitella äänestäväni Niinistöä vastaan. Todennäköisesti hänen johtamassaan valtakunnassa ainakin naurettaisiin enemmän, eikä presidentillä todellista valtaa ole.

On Suurten Muinaisten aika -teoksen on kustantanut turkulainen Turbator, ja sitä voi tilata esimerkiksi Turun Sarjakuvakaupasta: http://www.sarjakuvakauppa.fi/on-suurten-muinaisten-aika.html.