47. Peke (Maa on voimaa, 1985)
"Virallisen historiankirjoituksen" mukaan Maa on voimaa -albumi oli vastaveto Lauralle-levyn popimmalle, vakuuttavampiin myyntilukuihin johtaneelle linjalle. Tosiasiassa myös Lauralle sisältää omituisempaa, akustisvoittoista materiaalia, ja Maa on voimaa on nähtävä enemmänkin jatkeena tälle osastolle, ryyditettynä räväkämmillä rockpaloilla. Levy on kuitenkin edeltäjäänsä tasavahvempi kokonaisuus, yhtenäisempi, tunnelmaltaan ainutlaatuinen ja kaiken kaikkiaan yksi Röyhkän parhaita.
Maa on voimaa sisältää jonkinlaisen temaattisen johtoajatuksen, joskin epämääräisen sellaisen: monet kappaleet liikkuvat pohjoisen karussa luonnossa ja ovat jotensakin mystisesti värittyneitä. Myös lapsuudesta puhutaan paljon, ja tämäkin aihepiiri nivoutuu Röyhkällä yleensä mystisiin ja yliluonnollisiin kokemuksiin. Levyn etukannessa nähdään arkistokuva menneiden aikojen pikkupojasta kuraisen pellon laidalla, takaselkämystä taas koristaa topografinen kartta jostain Lapin kolkasta. Tällaisen albumin avausraidaksi sopii mitä erinomaisimmin "Peke", näennäisesti pelkkä introbiisi, joka kasvaa kestokuuntelussa paljon merkityksellisemmäksi. Tämän lienee tiedostanut artisti itsekin, joka on soittanut sitä vielä vuoden 2008 soolokeikoillaan.
Peke onkin Röyhkän tuotannossa melko harvinainen puhdas soolobiisi. Tosin levynkannen niukka informaatio ei sataprosenttisesti vahvista tätä oletusta, mutta kun kappaleen instrumentaatioksi riittävät simppeli kitaranrämpytys ja rytmi, joka kuulostaa käsin ja jaloin tuotetulta, voinee epäillä asian olevan näin. Kappale on miksattukin aika demomaiseksi, makuuhuoneessa soitetun kuuloiseksi, laulun ollessa pinnassa. Itse asiassa Peke tuo mieleen jotkin toisen kotimaisen legendan, Tuomari Nurmion, tekemiset: biisin konsepti muistuttaa miehen Luuta ja nahkaa -soololevyä, ja nurinkäännetyn oloisessa kompissa on jotain samaa Lasten mehuhetki -albumin kanssa. Yksinkertaisuudessaankin Peke on musiikillisesti erittäin toimiva esitys: Röyhkän ilmeikäs laulu kannattelee säkeistöjä, ja kertosäkeessä taputuksiksi muuttuva komppi ja harvemmiksi iskuiksi hidastuva kitarointi tuovat tarvittavaa dynamiikkaa. Ja sitten on tietysti teksti, joka piirtää levyn muiden keskeisten biisien tapaan vahvaa tunnelmaa sinänsä melko viitteellisen tarinan ympärille.
Pinnalta kappale kertoo kahdesta pojasta, jotka lähtevät seikkailemaan maaseutumaisessa ympäristössä ja päätyvät viettämään yön myrskyltä suojassa majassa. Tarinan ajankohta on kesäloman alku, "pyhä kesäkuu", sinänsä klassinen viitekehys lapsuuden mullistavimmille kokemuksille. Peke on kertojan toveri, jonka merkitystä ei avata kovin pitkälle. Hänen roolinsa liittyy ennen kaikkea tarinaan, jonka hän majassa valvottaessa kertoo. Maja on laho, ja pahaenteinen rankkasade hakkaa sen kattoa; valmiiksi tiheän tunnelman vallitessa Peke kertoo ennustajasta, "vanhasta juoppohullusta", joka sekosi ja "seinän läpi ampui haulikolla aaveita". Kertojaa tarina tuntuu kovasti kiehtovan, ja hieman kryptisesti hän toteaa: "Minä tajusin / jonain päivänä me seurataan sen jälkiä." Lopussa jokivarren maantieltä kuuluvat autojen äänet palauttavat parivaljakon tai ainakin kuulijan arkitodellisuuteen.
Teksti ei ole niitä helpoimpia analysoida, mutta selvästi se kytkeytyy hyvin tunnettuun kirjalliseen aihelmaan, "lapsuuden loppuun". Ollaan vihkiytymässä asioihin, joista viaton pikkulapsi ei mitään tiedä. Alun lause "joki tulvi rannoille" voisi viitata tällaiseen vertauskuvalliseen patojen murtumiseen. Näin ennustajan voisi tulkita edustavan aikuisuuden saloja, jotka lapsen näkökulmasta saattavat olla niin käsittämättömiä, että vertautuvat suoraan hulluuteen. Peke on ehkä kertojaa askeleen pidemmällä matkalla tähän suuntaan.
Tällainen saattaa kuitenkin mennä jo ylitulkinnan puolelle, sillä Peke on ennen kaikkea tunnelmapala, merkillinen pysäytyskuva tai muisto, jonka merkitys on kertojan alitajunnassa. Tällaista tekstiä ei tarvitse avata kuulijalle suoraan, mutta tunnelman pitää tietysti olla vahva. Kappaleen intiimiys palvelee tätä tarkoitusta, ja näkisin intensiteettiä lisääviksi tekijöiksi myös laulusuorituksen pienet omituisuudet, kuten välillä aika epäselvän lausumisen ja ennen kaikkea kohdassa "nähtiin metsänreunan risukkoa hämärää" mieleenpainuvasti laahaavan laulun. Biisin on epäilemättä tarkoituskin olla aika kummallinen. Albumilla se vaihtuu saumattomasti nimibiisin raskaaseen rokkaukseen, mikä luo erinomaisen kontrastin, mutta yksittäin kuunneltunakin Peke on pieni mestariteos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti