40. Kevät (Tyttöjen ystävä, 1991)
"Kevät" on Kauko Röyhkän ns. hitureita. Se on melodinen, tarttuva, kertosäevetoinen kappale klassisesta aiheesta. Vuodenaikabiisit ovat Suomessa suosittuja kenties vuodenaikojen jyrkkien vaihteluiden takia, ja tästäkin aiheesta oli jo ennen Röyhkää tehty pari kuuluisaa tulkintaa samalla otsikolla, siis Tavaramarkkinoiden ja Sielun Veljien keskenään varsin erilaiset kappaleet. Kummassakaan näistä ei kevät näyttäydy likimainkaan niin positiivisena asiana kuin voisi olettaa, ja omat särmänsä Röyhkäkin on omaan, sinänsä leppoisempaan tulkintaansa sisällyttänyt.
Leppoisuus on kyllä vahvasti suhteellista, ottaen huomioon, että biisin kertosäkeessä kevättä kuvaillaan mm. näin: "Se tuntuu ilmassa, väkivaltaisena", "Se on tää paniikin tunne / ja se tulee joka kevät". Angstin kehyksenä toimii kuitenkin tarina jonnekin toukokuun alkupuolelle assosioituvasta illasta, joka vietetään humalaa ja naista metsästäen ja lopulta jatkoille eksyen. Kertojan asennetta leimaa tietty välinpitämättömyys kaikkea tätä kohtaan, ja jatkoille päästyä hän kumoaa isäntänä toimivan taiteilijan sanat "meistä pitää huolen kivat enkelit" tylyn ytimekkäästi: "Mä en usko." Kertoja miettii: "Toiset pelkää maailmansotaa / toiset taas ei ota kantaa / Toiset pelkää tautii jota kukaan ei pysty parantamaan." Tuollaisien pelkojen torjumiseen "kivat enkelit" tuntuvatkin heppoiselta aseelta. Kevät on perinteisesti elämän jatkumisen vuodenaika, mutta kertojan mielessä ovat kuolemaa tuottavat asiat.
Vielä yksi mahdollinen sisarteksti biisille on sitä vuorostaan joitakin vuosia myöhempi Radiopuhelimet-yhtyeen "Kevättä ilmassa", joka esittelee kevään seksuaalisesta hurmiosta paitsi jääneen kertojan; tälle koko vuodenaika on tullut elämän sijaan merkitsemään kuolemaa, väkivaltaa ja ahdistusta. Röyhkän hahmo ei ole vajonnut aivan yhtä syviin vesiin vaan tuntuu pikemminkin miettivän, mitä väliä pariutumisleikeillä ja humalan tavoittelulla on globaalin kurjuuden keskellä. Toisaalta hän kulkee joukon mukana ja osallistuu leikkiin. Toistuvassa lauseessa "Kevät / Nyt on taas kevät täällä" on lakonista sarkasmia tätä taustaa vasten.
Mutta ei ole kyse pelkästään siitä, että kevään huuma nähtäisiin mitättömäksi asiaksi verrattuna ihmiskunnan ongelmiin. Itse kevät on myös ongelma, "paniikin tunne". Kevät tuntuisi vaativan muutosta, mutta sen suunnasta tai edes toteutumisesta ei ole varmuutta. Pahaenteiset voimat vaanivat kepeämielisen hedonismin taustalla. Biisi on kirjoitettu epävarmassa maailmantilanteessa, sosialismin romahtamisen aikaan. Kevät voi olla myös ihmiskunnan kevät poliittisessa mielessä. Sarkastiseen valoon asettuu sekin, kun kivoihin enkeleihin ei ole luottamista.
Kaikki tämä kyynisyys on sitten puettu Röyhkän mittapuulla poikkeuksellisen isoksi tuotannoksi. On keskitempoisen jämäkkä rokkikomppi, simppelisti nakuttava kitaran rytmikuvio, wah-wah -ulvottelua, koskettimia, kaikua ja viimein outrossa stadionkokoisiksi paisuvia kitaroita, jotka tuntuvat suorastaan ennakoivan U2:n samoihin aikoihin ilmestynyttä Achtung Baby! -levyä ja sen myötä merkittävää osaa sittemmin julkaistusta keskitien menestysrockista. Röyhkä on karsinut laulustaan lähes kaikki mahdollisesti ärsyttävät piirteet ja panostaa sen sijaan aitoon tunneintensiteettiin. Megahittiä ei tullut, mutta tulipa keväästä kerrankin kappale, joka ei tyydy vain ylistämään kyseistä vuodenaikaa tai päinvastoin nyyhkimään sen ahdistavuutta.
http://www.youtube.com/watch?v=H0RlyO7Tbj4
maanantai 31. lokakuuta 2011
torstai 27. lokakuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 41, Steppaillen
41. Steppaillen (Steppaillen, 1980)
Vaikka kyseessä ei olekaan Röyhkän ensimmäinen julkaistu levytys, miehen debyyttialbumin nimikappaleena "Steppaillen" omaa silti jonkinlaista erityisarvoa johdantona Kaukon temaattiseen maailmaan. Ei olekaan yllättävää, että monille kokoelmillekin kierrätetty biisi tosiaan esittelee samantyyppisiä ajatuksia, joita Röyhkä on varioinut siitä lähtien. Ulkopuolisen osaahan tässäkin käsitellään, vaikkakin hieman poikkeuksellisessa muodossa.
Poikkeuksellinen miehen tuotannossa on myös kappaleen toteutus. Steppaillen soi näennäisen jatsahtavana renkutuksena, vaikka rakenteellisesti onkin puhdasta melodista poppia. Lucjan Czaplickin saksofoni soittaa biisin rennosti svengaavan koukun ja improvisoi soolontapaista väliosassa, mutta myös basso-rummut -osaston elastinen kepeys viittaa nostalgiajazzin suuntaan. Kitara on tässä jätetty melko huomaamattoman rytmi-instrumentin rooliin. Eihän kappale tietty oikeasti mitään jazzia ole. Homman yleinen kulmikkuus, nuorekkuus ja energisyys ovat silkkaa uutta aaltoa. Röyhkä itse taas ei sen paremmin äänialaltaan, maneereiltaan kuin laulumelodioiltakaan taivu vokaalijazziksi millään. Koko pseudojazz-virityksen pointti tuntuisi olevan hilpeä keskisormennäyttö punk-purismin suuntaan, mutta toisaalta Steppaillen imee vaivatta mukaansa ja tanssittaa, joten mikäpä siinä.
Kappaleen sanoitus rakentuu erikoiselle absurdistiselle kuviolle. Kertoja on pakotettu "steppailemaan", koska vaille tarkempaa luonnehdintaa jäävä "setä" on kuolemansa jälkeen tuonut hänelle taikakengät. Kovin positiivinen juttu tämä ei ole, sillä säkeistöt alkavat lauseella "tottua saan steppailemaan" ja kertosäkeessä todetaan, että "setä, ei ole hauskaa aina tanssia yksinään". Toisaaltahan steppailu on piristävällä tavalla koomista toimintaa, ja Röyhkän innostuneesti kiekuva laulusuorituskinpyörii ylipirteyden rajamailla. Steppailu on hauskaa, mutta hampaat irvessä -tyyliin.
Mitä tämä steppailu siis on? Tekstin muut elementit nivovat sen vääjäämättä tekoajankohdan nuorisokulttuureihin ja Röyhkän suhteeseen niihin. Tuo suhde on aina ulkopuolisen. Käydään läpi punkkarit, diskokinkut ja poliittiset nuoret. Nämä kaikki ivaavat kertojaa, mutta se ei steppailua pysäytä.
Teksti onkin tulkittava suoraviivaiseksi kuvaukseksi siitä, millaista on kulkea taiteilijana omia polkujaan. Yksinäistähän se on, mutta ei voi mitään, se on myös pakko. Itse steppailumotiivi selittynee Röyhkän alkuvaiheen imagolla. Hän lienee nähnyt itsensä klovniksi, joka tulee kuin huomaamatta paljastaneeksi vaiettuja totuuksia. Albumin kannessa nähdään monta Kaukoa, kaikilla pakotettu virne naamalla, ottamassa hupaisia asentoja. Takakannessa Röyhkä taas poseeraa arvokkaiden suurmiespatsasten lomassa teennäisen vakavana. Yletön ryppyotsaisuus - ei vähiten suomi-punkkiin pesiytynyt sellainen - oli nuorelle Röyhkälle se etummainen pilkan kohde.
Setä-motiivia tuskin kannattaa analysoida sen tarkemmin kuin että tarkoituksena on sanoa mission olevan vääjäämätön ja kyseenalaistamaton. Röyhkä antaa ymmärtää, ettei hän ole valinnut rooliaan vaan rooli hänet. Niin yksinkertaistahan se ei todellisuudessa ole, mutta jossain määrin mies on kai aidosti kokenut näin, koska on tuonut samantyyppisiä ajatuksia esiin läpi koko uransa.
Tämä on siis pelikentälle astuvan artistitulokkaan manifesti, joka on sisältönsä puolesta suurin piirtein pitänyt näihin päiviin asti. Tuskinpa Röyhkä on biisiä kirjoittaessaan ajatellut 30-vuotiseksi ja toivottavasti pidemmäksikin venyvää uraa. Teksti on tehty omaan aikaansa ja sisältää jo nostalgiseltakin tuntuvaa ainesta. Kukapa enää nykyään luokittelisi "poliittisia nuoria" mainitsemisen arvoiseksi nuorison alaryhmäksi. Hienosti kappale toimii silti nykyäänkin.
Vaikka kyseessä ei olekaan Röyhkän ensimmäinen julkaistu levytys, miehen debyyttialbumin nimikappaleena "Steppaillen" omaa silti jonkinlaista erityisarvoa johdantona Kaukon temaattiseen maailmaan. Ei olekaan yllättävää, että monille kokoelmillekin kierrätetty biisi tosiaan esittelee samantyyppisiä ajatuksia, joita Röyhkä on varioinut siitä lähtien. Ulkopuolisen osaahan tässäkin käsitellään, vaikkakin hieman poikkeuksellisessa muodossa.
Poikkeuksellinen miehen tuotannossa on myös kappaleen toteutus. Steppaillen soi näennäisen jatsahtavana renkutuksena, vaikka rakenteellisesti onkin puhdasta melodista poppia. Lucjan Czaplickin saksofoni soittaa biisin rennosti svengaavan koukun ja improvisoi soolontapaista väliosassa, mutta myös basso-rummut -osaston elastinen kepeys viittaa nostalgiajazzin suuntaan. Kitara on tässä jätetty melko huomaamattoman rytmi-instrumentin rooliin. Eihän kappale tietty oikeasti mitään jazzia ole. Homman yleinen kulmikkuus, nuorekkuus ja energisyys ovat silkkaa uutta aaltoa. Röyhkä itse taas ei sen paremmin äänialaltaan, maneereiltaan kuin laulumelodioiltakaan taivu vokaalijazziksi millään. Koko pseudojazz-virityksen pointti tuntuisi olevan hilpeä keskisormennäyttö punk-purismin suuntaan, mutta toisaalta Steppaillen imee vaivatta mukaansa ja tanssittaa, joten mikäpä siinä.
Kappaleen sanoitus rakentuu erikoiselle absurdistiselle kuviolle. Kertoja on pakotettu "steppailemaan", koska vaille tarkempaa luonnehdintaa jäävä "setä" on kuolemansa jälkeen tuonut hänelle taikakengät. Kovin positiivinen juttu tämä ei ole, sillä säkeistöt alkavat lauseella "tottua saan steppailemaan" ja kertosäkeessä todetaan, että "setä, ei ole hauskaa aina tanssia yksinään". Toisaaltahan steppailu on piristävällä tavalla koomista toimintaa, ja Röyhkän innostuneesti kiekuva laulusuorituskinpyörii ylipirteyden rajamailla. Steppailu on hauskaa, mutta hampaat irvessä -tyyliin.
Mitä tämä steppailu siis on? Tekstin muut elementit nivovat sen vääjäämättä tekoajankohdan nuorisokulttuureihin ja Röyhkän suhteeseen niihin. Tuo suhde on aina ulkopuolisen. Käydään läpi punkkarit, diskokinkut ja poliittiset nuoret. Nämä kaikki ivaavat kertojaa, mutta se ei steppailua pysäytä.
Teksti onkin tulkittava suoraviivaiseksi kuvaukseksi siitä, millaista on kulkea taiteilijana omia polkujaan. Yksinäistähän se on, mutta ei voi mitään, se on myös pakko. Itse steppailumotiivi selittynee Röyhkän alkuvaiheen imagolla. Hän lienee nähnyt itsensä klovniksi, joka tulee kuin huomaamatta paljastaneeksi vaiettuja totuuksia. Albumin kannessa nähdään monta Kaukoa, kaikilla pakotettu virne naamalla, ottamassa hupaisia asentoja. Takakannessa Röyhkä taas poseeraa arvokkaiden suurmiespatsasten lomassa teennäisen vakavana. Yletön ryppyotsaisuus - ei vähiten suomi-punkkiin pesiytynyt sellainen - oli nuorelle Röyhkälle se etummainen pilkan kohde.
Setä-motiivia tuskin kannattaa analysoida sen tarkemmin kuin että tarkoituksena on sanoa mission olevan vääjäämätön ja kyseenalaistamaton. Röyhkä antaa ymmärtää, ettei hän ole valinnut rooliaan vaan rooli hänet. Niin yksinkertaistahan se ei todellisuudessa ole, mutta jossain määrin mies on kai aidosti kokenut näin, koska on tuonut samantyyppisiä ajatuksia esiin läpi koko uransa.
Tämä on siis pelikentälle astuvan artistitulokkaan manifesti, joka on sisältönsä puolesta suurin piirtein pitänyt näihin päiviin asti. Tuskinpa Röyhkä on biisiä kirjoittaessaan ajatellut 30-vuotiseksi ja toivottavasti pidemmäksikin venyvää uraa. Teksti on tehty omaan aikaansa ja sisältää jo nostalgiseltakin tuntuvaa ainesta. Kukapa enää nykyään luokittelisi "poliittisia nuoria" mainitsemisen arvoiseksi nuorison alaryhmäksi. Hienosti kappale toimii silti nykyäänkin.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Lahjakkaammasta herra Gallagherista
Eräs syksyn kovimmista levyistä tuli yllättävältä taholta. En tosiaankaan kohdistanut Noel Gallagherin High Flying Birds -projektin esikoiseen suuria odotuksia. Miksi olisin, ihmisenä joka ei luokittele itseään Oasis-faniksi - Definitely Maybe -esikoisen faniksi kyllä, mutta sen jälkeen tarjolla on ollut pettymystä pettymyksen perään ja vain satunnaisia hienoja hetkiä. Edes Oasiksen hittikooste Stop The Clocks ei välty hutilyönneiltä, vaikka sen kokoajat ovat yrittäneet painottaa revisionistisesti varhaisinta kautta niin raskaasti kuin suinkin. (Varhaisia b-puolia niputtava The Masterplan onkin parempi kokoelma.)
Oasiksen tarina ei ole vailla vertailukohtia rockin historiassa, mutta äärimmäisyyksissään se on myös ainutlaatuinen. Kuinka moni muu yhtye on pystynyt pitämään yllä maailmanlaajuista suosiota toistakymmentä vuotta ihan sen voimalla, että teki joskus ihan alussa hienoa musiikkia? Ynnätään tähän vielä Gallagherin veljesten yhdessä muodostama räjähdetynnyri, niin ihmehän se on, ettei bändi hajonnut omaan mahdottomuuteensa viimeistään vuosituhannen vaihteen paikkeilla.
Vaan lopulta se sitten hajosi. Viimeiset vuodet eivät musiikillisesti olleet bändin paskimpia; Don't Believe The Truth (2005) sisältää Oasiksen 2000-luvun parhaan biisin The Importance Of Being Idle, ja sitä seurannut Dig Out Your Soul tuntui ainakin ilmestyessään svengaavan kohtuullisesti (vaikea sanoa enää, kun levyä ei ole tullut kuunneltua muutamaan vuoteen). Oli silti selvää, ettei Oasis tulisi koskaan enää nousemaan yleisen epäkiinnostavuuden suosta. Mitä odotuksia siis oli lupa langettaa lopullisen oloisesti riitaantuneiden Gallagherien erillisille projekteille? Eipä juuri mitään.
Liamin tapauksessa ennakkokutina osoittautui perustelluksi: Beady Eye on jo bändinnimenä poikkeuksellisen ankea, ja vaikkei kokoonpanon keväinen esikoislevy nyt ihan täyttä tuubaa ollutkaan, en varmaan sitäkään tule enää koskaan kuuntelemaan. Liam ei tietystikään ole säveltäjälahjakkuus, Oasiksen loppupään levyjä ei ainakaan parantanut biisintekovastuun jakaminen hänelle ja yhtyeen statisteille. Liamilla tuskin on myöskään muuta musiikkimakuasioihin liittyvää katsantokantaa kuin se, että Beatles on vittu kovinta ja rokki on hienoa musaa. Liam on juuri sellainen näkkileipää pienellä voinokareella -tyyppi, jonka ainoa ase on aikaa sitten väljähtänyt karisma. Ei kukaan ole kuvitellut Liamia vaaralliseksi enää vuosiin. Pikemminkin hän tuo mieleen pubinnurkassa illasta iltaan omiaan jorisevan tyypin, jonka mielestä kaikki on "paskaa" - nykymusiikki, nykynuoret, nykytelevisio, nykyjalkapallo - paitsi ne pari asiaa, joihin hän on joskus ensimmäisiä munakarvoja kasvattaessaan leimautunut.
Olisi paha virhe kuvitella Noel samanlaiseksi tyypiksi. Hänkin tosin pitää Beatlesista ja kiroilee paljon, mutta minusta hän on aina vaikuttanut veljeensä verrattuna salaviisaalta älyköltä. Kenties työväenluokkainen tausta ja varhain kiveen hakattu imago ovat tehneet hänestä varovaisen tämän ilmaisemisessa, mutta haastatteluissa Noel on pääosin aidosti hauska siinä missä veljensä vain rasittava. Varhaistenkin Oasis-haastisten huippuhetkiä olivat ne, kun Noel alkoi vittuilla Liamille täydeltä laidalta tämän möläytettyä jotain typerää John Lennonista. Kerran pikkuveli pääsi sentään antamaan takaisin suureellisemmin ajattelevalle Noelille - Knebworthin megakeikoilla jälkimmäinen kuuluu hehkuttaneen mikkiin "Right here, right now, this is history!", mihin Liam näpäytti saman tien: "No it's not you cunt. This is Knebworth."
Oasiksen briljantin debyyttialbumin jälkeen Noel tuntuu jääneen sattumalta muotoutuneiden kahleidensa vangiksi. Asioita ei helpottanut nopeasti tehty ja epätasainen kakkosalbumi (What's The Story) Morning Glory, joka sisälsi joitakin loistavia kappaleita, mutta myös pari laiskahkoa balladia, jotka tulivat singauttaneeksi bändin maata kiertävälle radalle. Sitten tulivat kokaiini ja julkkistyttöystävät. Joskus vuosia myöhemmin Noel nähtävästi alkoi toipua menestyskrapulastaan, mutta ei vielä tässäkään vaiheessa osannut ajatella, että hänellä olisi musiikillista elämää ilman isommaksi tähdeksi miellettyä velipoikaansa.
Nyt oli pakko, ja voin vain harmitella, että vasta nyt. Reilun viikon kuuntelulla olen valmis julistamaan High Flying Birdsin levyn toiseksi parhaaksi, jolla Noel Gallagher on ollut mukana. Ei se ole ihan viiden tähden kuolematon klassikko, mutta se on selvästi parasta brittiläistä valtavirtarockia tänä vuonna. Coldplayn juuri ilmestyneellä Mylo Xylotolla ei varmasti tule olemaan mitään jakoa sitä vastaan. Toistaiseksi se on kuulostanut joka kuuntelulla onnistuneemmalta.
Noel on vapautunut tarpeesta rokata. Biisit ovat enimmäkseen Kinksin music hall -vaihetta muistuttavalla kompilla kulkevia tai klassisemmin melodispoppaavia keskitempoisia herkkupaloja, jotka on järjestään kuorrutettu vaivattoman tarttuvilla kertosäkeillä, haikeilla puhaltimilla, subliimeilla jousilla ja muulla kivasta musiikista mahtavaa tekevällä. Tanssittava AKA... What a Life! muistuttaa, että ennakkoluuloton Noel lauloi jo Oasiksen parin ensimmäisen levyn jälkeen Chemical Brothersin kaltaisten konejeesusten levyillä. Kuitenkin tuokin biisi on hieman surumielistä keski-ikäistyvän miehen emootiopoppia eikä mitään trendinhaistelua.
Koko touhua leimaa suhteellisuudentaju, rentous ja tietty maanläheinen pohdiskelevuus. Eihän Liamin rajoittunut laulutapa olisi voinut tällaisia fiiliksiä välittääkään. Oasiskin tarvitsi usein Noelin ääntä melodisemmilla biiseillä, mutta siinä missä takavuosien Noel tuppasi kuulostamaan laimennetulta Liamilta, on hän nyt jotenkin löytänyt oman äänensä. Viimeistään nyt on selvää, että paitsi kaikissa muissa suhteissa, on veljeksistä vanhempi parempi myös laulajana.
Levyltä voisi julkaista 7-8 singleä: Everybody's On The Run, The Death Of You And Me, Soldier Boys And Jesus Freaks, Stranded On The Wrong Beach... Anna High Flying Birdsille mahdollisuus. Saatat yllättyä.
Alla levyn ehkä paras biisi AKA... What a Life!
http://www.youtube.com/watch?v=lwHpLDgWonM
Oasiksen tarina ei ole vailla vertailukohtia rockin historiassa, mutta äärimmäisyyksissään se on myös ainutlaatuinen. Kuinka moni muu yhtye on pystynyt pitämään yllä maailmanlaajuista suosiota toistakymmentä vuotta ihan sen voimalla, että teki joskus ihan alussa hienoa musiikkia? Ynnätään tähän vielä Gallagherin veljesten yhdessä muodostama räjähdetynnyri, niin ihmehän se on, ettei bändi hajonnut omaan mahdottomuuteensa viimeistään vuosituhannen vaihteen paikkeilla.
Vaan lopulta se sitten hajosi. Viimeiset vuodet eivät musiikillisesti olleet bändin paskimpia; Don't Believe The Truth (2005) sisältää Oasiksen 2000-luvun parhaan biisin The Importance Of Being Idle, ja sitä seurannut Dig Out Your Soul tuntui ainakin ilmestyessään svengaavan kohtuullisesti (vaikea sanoa enää, kun levyä ei ole tullut kuunneltua muutamaan vuoteen). Oli silti selvää, ettei Oasis tulisi koskaan enää nousemaan yleisen epäkiinnostavuuden suosta. Mitä odotuksia siis oli lupa langettaa lopullisen oloisesti riitaantuneiden Gallagherien erillisille projekteille? Eipä juuri mitään.
Liamin tapauksessa ennakkokutina osoittautui perustelluksi: Beady Eye on jo bändinnimenä poikkeuksellisen ankea, ja vaikkei kokoonpanon keväinen esikoislevy nyt ihan täyttä tuubaa ollutkaan, en varmaan sitäkään tule enää koskaan kuuntelemaan. Liam ei tietystikään ole säveltäjälahjakkuus, Oasiksen loppupään levyjä ei ainakaan parantanut biisintekovastuun jakaminen hänelle ja yhtyeen statisteille. Liamilla tuskin on myöskään muuta musiikkimakuasioihin liittyvää katsantokantaa kuin se, että Beatles on vittu kovinta ja rokki on hienoa musaa. Liam on juuri sellainen näkkileipää pienellä voinokareella -tyyppi, jonka ainoa ase on aikaa sitten väljähtänyt karisma. Ei kukaan ole kuvitellut Liamia vaaralliseksi enää vuosiin. Pikemminkin hän tuo mieleen pubinnurkassa illasta iltaan omiaan jorisevan tyypin, jonka mielestä kaikki on "paskaa" - nykymusiikki, nykynuoret, nykytelevisio, nykyjalkapallo - paitsi ne pari asiaa, joihin hän on joskus ensimmäisiä munakarvoja kasvattaessaan leimautunut.
Olisi paha virhe kuvitella Noel samanlaiseksi tyypiksi. Hänkin tosin pitää Beatlesista ja kiroilee paljon, mutta minusta hän on aina vaikuttanut veljeensä verrattuna salaviisaalta älyköltä. Kenties työväenluokkainen tausta ja varhain kiveen hakattu imago ovat tehneet hänestä varovaisen tämän ilmaisemisessa, mutta haastatteluissa Noel on pääosin aidosti hauska siinä missä veljensä vain rasittava. Varhaistenkin Oasis-haastisten huippuhetkiä olivat ne, kun Noel alkoi vittuilla Liamille täydeltä laidalta tämän möläytettyä jotain typerää John Lennonista. Kerran pikkuveli pääsi sentään antamaan takaisin suureellisemmin ajattelevalle Noelille - Knebworthin megakeikoilla jälkimmäinen kuuluu hehkuttaneen mikkiin "Right here, right now, this is history!", mihin Liam näpäytti saman tien: "No it's not you cunt. This is Knebworth."
Oasiksen briljantin debyyttialbumin jälkeen Noel tuntuu jääneen sattumalta muotoutuneiden kahleidensa vangiksi. Asioita ei helpottanut nopeasti tehty ja epätasainen kakkosalbumi (What's The Story) Morning Glory, joka sisälsi joitakin loistavia kappaleita, mutta myös pari laiskahkoa balladia, jotka tulivat singauttaneeksi bändin maata kiertävälle radalle. Sitten tulivat kokaiini ja julkkistyttöystävät. Joskus vuosia myöhemmin Noel nähtävästi alkoi toipua menestyskrapulastaan, mutta ei vielä tässäkään vaiheessa osannut ajatella, että hänellä olisi musiikillista elämää ilman isommaksi tähdeksi miellettyä velipoikaansa.
Nyt oli pakko, ja voin vain harmitella, että vasta nyt. Reilun viikon kuuntelulla olen valmis julistamaan High Flying Birdsin levyn toiseksi parhaaksi, jolla Noel Gallagher on ollut mukana. Ei se ole ihan viiden tähden kuolematon klassikko, mutta se on selvästi parasta brittiläistä valtavirtarockia tänä vuonna. Coldplayn juuri ilmestyneellä Mylo Xylotolla ei varmasti tule olemaan mitään jakoa sitä vastaan. Toistaiseksi se on kuulostanut joka kuuntelulla onnistuneemmalta.
Noel on vapautunut tarpeesta rokata. Biisit ovat enimmäkseen Kinksin music hall -vaihetta muistuttavalla kompilla kulkevia tai klassisemmin melodispoppaavia keskitempoisia herkkupaloja, jotka on järjestään kuorrutettu vaivattoman tarttuvilla kertosäkeillä, haikeilla puhaltimilla, subliimeilla jousilla ja muulla kivasta musiikista mahtavaa tekevällä. Tanssittava AKA... What a Life! muistuttaa, että ennakkoluuloton Noel lauloi jo Oasiksen parin ensimmäisen levyn jälkeen Chemical Brothersin kaltaisten konejeesusten levyillä. Kuitenkin tuokin biisi on hieman surumielistä keski-ikäistyvän miehen emootiopoppia eikä mitään trendinhaistelua.
Koko touhua leimaa suhteellisuudentaju, rentous ja tietty maanläheinen pohdiskelevuus. Eihän Liamin rajoittunut laulutapa olisi voinut tällaisia fiiliksiä välittääkään. Oasiskin tarvitsi usein Noelin ääntä melodisemmilla biiseillä, mutta siinä missä takavuosien Noel tuppasi kuulostamaan laimennetulta Liamilta, on hän nyt jotenkin löytänyt oman äänensä. Viimeistään nyt on selvää, että paitsi kaikissa muissa suhteissa, on veljeksistä vanhempi parempi myös laulajana.
Levyltä voisi julkaista 7-8 singleä: Everybody's On The Run, The Death Of You And Me, Soldier Boys And Jesus Freaks, Stranded On The Wrong Beach... Anna High Flying Birdsille mahdollisuus. Saatat yllättyä.
Alla levyn ehkä paras biisi AKA... What a Life!
http://www.youtube.com/watch?v=lwHpLDgWonM
Kauko Röyhkän top 50: 42, Shangri-la
42. Shangri-la (Elämä ja kuolema, 2005)
On aika ottaa ensimmäistä kertaa käsittelyyn Kauko Röyhkän 2000-luvun tuotantoa edustava kappale. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että kovin montaa sellaista ei ole tulossa. Röyhkä teki yksinkertaisesti 80-luvulla ja 90-luvun alussa parempaa musiikkia ja kiinnostavampia tekstejä kuin sittemmin. Vaikka esimerkiksi tämänvuotinen Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levy on erinomainen, ei sekään yllä Nartun huippuaikojen piinkovalle tasolle.
Elämä ja kuolema taas on levynä Röyhkän heikoimpia, mutta yksi todellinen mestariteos siltä löytyy. "Shangri-la" herätti huomiota jo siitä yllättävästä syystä, että sen musiikillinen ilmiasu oli Röyhkän tuotannossa jotain täysin uutta. Kappale rakentuu kokonaan simppelille rokkikompille särökitarariffeineen; tämän päälle Röyhkä lähinnä puhuu säkeistöt, ja melodisempi kertosäe sisältää vain kappaleen nimen toistelua. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta soiton draivi on melkoinen, ja Röyhkän antautumuksellinen tulkinta vihjaa, että biisillä on ollut hänelle merkitystä. Teksti onkin miehen moniulotteisimpia.
Shangri-lalla tarkoitetaan populaarikulttuurissa yleensä paratiisinomaista paikkaa, idylliä. Sellaista biisissä etsitäänkin. Mutta paratiisi ei merkitse mitään, ellei ole helvettiä. Ensin pitää määritellä se tila, josta halutaan pois: sen vastakohta on shangri-la.
Röyhkää ei tunneta hengellisistä pohdinnoistaan, joten tekstin Uuteen Testamenttiin viittaava aloitus yllättää: "Ei ihminen elä pelkästään leivästä, sanottiin jo pyhässä tekstissä / Jeesus kävi Martan ja Marian luona, Martta vain touhusi / mutta Maria halusi kuulla mitä Jeesuksella oli sanottavanaan: / Shangri-la."
Kyseessähän on tunnettu raamatunkohta, jonka sanoma lienee se, ettei ihmisen tule olla pelkästään ajallisissa asioissa kiinni. On jotain niitä olennaisempaa. Martta ja Maria ovat myös arkkityyppejä, rationaalinen käytännön ihminen ja haihatteleva runoilijatyyppi. Röyhkän kertojahahmo on näitä jälkimmäisiä: "Minun oli nälkä mutten halunnut leipää / Minun oli jano mutten kaivannut vettä / Halusin jotain muuta / unta, lumousta, tuoksua joka lähti Marian korvasta." Nimenomaan tämä mystinen tuoksu määrittyy kertojan etsimäksi asiaksi. Se rinnastuu pelastukseen, josta Jeesus puhui, mutta tässä on tietysti kyse erilaisesta pelastuksesta.
Tarkemmin sanottuna kyse on, ainakin joskaan ei pelkästään, naisesta. Tai rakkaudesta. Parisuhteiden maailmaan teksti paalutetaan heti seuraavaksi: "Onko se edes kouluja käynyt, sanottiin / onko se minkään näköinen / Raivasin tieni märkien lehvien läpi / tunsin monia tuoksuja jotka saivat minut epäilemään suuntaa." Kertoja etsii oikeaa naista ja hänen kriteerinsä ovat erilaiset kuin ympäristöllä, joka arvostaisi elämänkumppanissa yleisesti hyväksyttyjä kriteerejä: menestyvä ja edustava. Kertoja seikkailee röyhkämäiseen tapaan väärien naisten parissa ja näiden harhautettavana symbolisessa viidakossa.
Kertojalle yritetään vakuuttaa, ettei hänen tavoittelemaansa ole edes olemassa: "Ihmeitä kyllä tapahtuu muttei koskaan täällä / Palava pensas kyllä puhuu muttei koskaan täällä / Ota siis lusikka kauniiseen käteen, poika!" Kertojan kielto on tyly: "En ottanut." (Tämä yksittäinen, poikkeuksellisen nenäkkäästi äännetty lause kuuluu muuten kaikkien aikojen Röyhkä-suosikkihetkieni terävimpään kärkeen.)
Tässä maalaillaan kuvaa ahtaasta keskiluokkaisesta elämänpiiristä jälleen raamatullisten viittauksien keinoin. Syntyy mielikuva pikkukaupunkielämästä, jossa kirkossa pitää tietenkin käydä, mutta oikea usko olisi jo paheksuttavaa. Sama käännettynä parisuhteeseen: sellainen pitää olla, mutta todellinen rakkaus olisi kiellettyä äärimmäisyyksiin menemistä.
Seuraavissa säkeistöissä teksti etenee vaikeammin tulkittavaan suuntaan. Kuvataan kertojan etsintäretkeä: hän tapaa "miehen joka halusi miljoonia" ja "naisen joka kärsi pienistä rinnoistaan." Hän löytää autiotalon seinältä kirjoitusta ja näkee tv:stä elokuvan, joka tuntuu kertovan etsitystä paratiisista, syrjäisestä laaksosta, joka on "säästynyt suuressa sodassa".
Teksti laajenee yleiseksi kertomukseksi ihmisistä, jotka haluavat jotain vaikeasti saavutettavaa. Rivien välissä Röyhkä tuntuu sanovan, ettei näistä unelmista kannata luopua kyynisten, latistavien kommentoijien takia. Mutta samalla on selvää, ettei miljoonien puute tai pienet rinnat kenenkään elämää lopullisesti pilaa. Pitää vain nähdä näiden konkreettisten haaveiden taakse. Sieltä löytyy jotain vaikeammin määriteltävää, kenties sisäinen rauha tai jotain muuta yhtä itämaan viisaat -henkistä.
Tässä vaiheessa käy selväksi, ettei kertojankaan haave oikeasta rakkaudesta ole muuta kuin tätä samaa mystisen jonkin kaipuuta. Kenties hänelle rakkaus tai nainen on se konkreettinen, tilapäinen todellisen tarpeen ilmentymä. Tämän tajuttuaan kertoja löytää laaksonsa ja voi todeta: "Ensimmäistä kertaa mulla ei ollut kiire pois." Siis kiire etsimään jotain uutta, koska mikään jo saavutettu ei voi ikinä täyttää tarpeita. Länsimaisen modernin ihmisen syndrooma.
Lopussa palataan taas Raamattu-rinnastukseen: "Jeesus kävi Martan ja Marian luona / Martta vain touhusi, mutta Jeesus halusi kuunnella kun Maria sanoi hiljaa hänen korvaansa yhden sanan: Shangri-la." Puhuja ja kuuntelija ovat vaihtaneet osia. Myönnettäköön, etten ihan tarkkaan pysty hahmottamaan, mistä tässä auktoriteettiasemasta luopumisessa on kyse. Mutta hahmona Jeesus edustaa jotakuta, jolla on tieto hallussaan, tieto ja tie. Röyhkä siis kyseenalaistaa tässä mahdollisuuden siihen, että kenelläkään voisi olla tuollaista tietoa. Jokaisen pitää löytää oma sisäinen rauhansa omalla tavallaan. Eikä Jeesuskaan ehkä ollut vain kaikkea sitä, mitä keskiluokkaiset mielet ovat väittäneet hänen olleen.
Shangri-la on tyypillinen Röyhkä-teksti sikäli, että siinä korostetaan yksilön omien ratkaisujen tärkeyttä vastakohtana laumamentaliteetille. Se menee kuitenkin syvemmälle kuin miehen tyypillisin "säälittävää keskinkertaisuutta" -piikittely. Kyse ei ole vain siitä, että yksilöllisyys on esteettisesti tyylikkäämpää. Se voi olla myös ainoa kestävä tapa tavoitella jotain onneksi kutsuttua. Tietyllä tasolla teksti puhuu myös hektisestä kulutusyhteiskunnasta, jonka ulkopuolelle totuuden ja onnen etsijän on asetuttava.
Biisi rullaa sähäkämmin kuin useimmat vanhemman Röyhkän rokkivedot, ja puhelaulun dynamiikka toimii hämmästyttävän hyvin. Mistään räppäämisestä ei ole kyse, vaan Röyhkä kuulostaa lähinnä siltä kuin lukisi esseetä muistiinpanoista. Eihän tämä läpi menisi vähemmän karismaattiselta vokalistilta. Mukana on myös kivoja mausteita, kuten lähinnä kuulokkeilla kuunnellessa erottuvat rähisevät taustalaulut.
http://www.youtube.com/watch?v=l1XJ4RNMOqY
On aika ottaa ensimmäistä kertaa käsittelyyn Kauko Röyhkän 2000-luvun tuotantoa edustava kappale. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että kovin montaa sellaista ei ole tulossa. Röyhkä teki yksinkertaisesti 80-luvulla ja 90-luvun alussa parempaa musiikkia ja kiinnostavampia tekstejä kuin sittemmin. Vaikka esimerkiksi tämänvuotinen Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levy on erinomainen, ei sekään yllä Nartun huippuaikojen piinkovalle tasolle.
Elämä ja kuolema taas on levynä Röyhkän heikoimpia, mutta yksi todellinen mestariteos siltä löytyy. "Shangri-la" herätti huomiota jo siitä yllättävästä syystä, että sen musiikillinen ilmiasu oli Röyhkän tuotannossa jotain täysin uutta. Kappale rakentuu kokonaan simppelille rokkikompille särökitarariffeineen; tämän päälle Röyhkä lähinnä puhuu säkeistöt, ja melodisempi kertosäe sisältää vain kappaleen nimen toistelua. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta soiton draivi on melkoinen, ja Röyhkän antautumuksellinen tulkinta vihjaa, että biisillä on ollut hänelle merkitystä. Teksti onkin miehen moniulotteisimpia.
Shangri-lalla tarkoitetaan populaarikulttuurissa yleensä paratiisinomaista paikkaa, idylliä. Sellaista biisissä etsitäänkin. Mutta paratiisi ei merkitse mitään, ellei ole helvettiä. Ensin pitää määritellä se tila, josta halutaan pois: sen vastakohta on shangri-la.
Röyhkää ei tunneta hengellisistä pohdinnoistaan, joten tekstin Uuteen Testamenttiin viittaava aloitus yllättää: "Ei ihminen elä pelkästään leivästä, sanottiin jo pyhässä tekstissä / Jeesus kävi Martan ja Marian luona, Martta vain touhusi / mutta Maria halusi kuulla mitä Jeesuksella oli sanottavanaan: / Shangri-la."
Kyseessähän on tunnettu raamatunkohta, jonka sanoma lienee se, ettei ihmisen tule olla pelkästään ajallisissa asioissa kiinni. On jotain niitä olennaisempaa. Martta ja Maria ovat myös arkkityyppejä, rationaalinen käytännön ihminen ja haihatteleva runoilijatyyppi. Röyhkän kertojahahmo on näitä jälkimmäisiä: "Minun oli nälkä mutten halunnut leipää / Minun oli jano mutten kaivannut vettä / Halusin jotain muuta / unta, lumousta, tuoksua joka lähti Marian korvasta." Nimenomaan tämä mystinen tuoksu määrittyy kertojan etsimäksi asiaksi. Se rinnastuu pelastukseen, josta Jeesus puhui, mutta tässä on tietysti kyse erilaisesta pelastuksesta.
Tarkemmin sanottuna kyse on, ainakin joskaan ei pelkästään, naisesta. Tai rakkaudesta. Parisuhteiden maailmaan teksti paalutetaan heti seuraavaksi: "Onko se edes kouluja käynyt, sanottiin / onko se minkään näköinen / Raivasin tieni märkien lehvien läpi / tunsin monia tuoksuja jotka saivat minut epäilemään suuntaa." Kertoja etsii oikeaa naista ja hänen kriteerinsä ovat erilaiset kuin ympäristöllä, joka arvostaisi elämänkumppanissa yleisesti hyväksyttyjä kriteerejä: menestyvä ja edustava. Kertoja seikkailee röyhkämäiseen tapaan väärien naisten parissa ja näiden harhautettavana symbolisessa viidakossa.
Kertojalle yritetään vakuuttaa, ettei hänen tavoittelemaansa ole edes olemassa: "Ihmeitä kyllä tapahtuu muttei koskaan täällä / Palava pensas kyllä puhuu muttei koskaan täällä / Ota siis lusikka kauniiseen käteen, poika!" Kertojan kielto on tyly: "En ottanut." (Tämä yksittäinen, poikkeuksellisen nenäkkäästi äännetty lause kuuluu muuten kaikkien aikojen Röyhkä-suosikkihetkieni terävimpään kärkeen.)
Tässä maalaillaan kuvaa ahtaasta keskiluokkaisesta elämänpiiristä jälleen raamatullisten viittauksien keinoin. Syntyy mielikuva pikkukaupunkielämästä, jossa kirkossa pitää tietenkin käydä, mutta oikea usko olisi jo paheksuttavaa. Sama käännettynä parisuhteeseen: sellainen pitää olla, mutta todellinen rakkaus olisi kiellettyä äärimmäisyyksiin menemistä.
Seuraavissa säkeistöissä teksti etenee vaikeammin tulkittavaan suuntaan. Kuvataan kertojan etsintäretkeä: hän tapaa "miehen joka halusi miljoonia" ja "naisen joka kärsi pienistä rinnoistaan." Hän löytää autiotalon seinältä kirjoitusta ja näkee tv:stä elokuvan, joka tuntuu kertovan etsitystä paratiisista, syrjäisestä laaksosta, joka on "säästynyt suuressa sodassa".
Teksti laajenee yleiseksi kertomukseksi ihmisistä, jotka haluavat jotain vaikeasti saavutettavaa. Rivien välissä Röyhkä tuntuu sanovan, ettei näistä unelmista kannata luopua kyynisten, latistavien kommentoijien takia. Mutta samalla on selvää, ettei miljoonien puute tai pienet rinnat kenenkään elämää lopullisesti pilaa. Pitää vain nähdä näiden konkreettisten haaveiden taakse. Sieltä löytyy jotain vaikeammin määriteltävää, kenties sisäinen rauha tai jotain muuta yhtä itämaan viisaat -henkistä.
Tässä vaiheessa käy selväksi, ettei kertojankaan haave oikeasta rakkaudesta ole muuta kuin tätä samaa mystisen jonkin kaipuuta. Kenties hänelle rakkaus tai nainen on se konkreettinen, tilapäinen todellisen tarpeen ilmentymä. Tämän tajuttuaan kertoja löytää laaksonsa ja voi todeta: "Ensimmäistä kertaa mulla ei ollut kiire pois." Siis kiire etsimään jotain uutta, koska mikään jo saavutettu ei voi ikinä täyttää tarpeita. Länsimaisen modernin ihmisen syndrooma.
Lopussa palataan taas Raamattu-rinnastukseen: "Jeesus kävi Martan ja Marian luona / Martta vain touhusi, mutta Jeesus halusi kuunnella kun Maria sanoi hiljaa hänen korvaansa yhden sanan: Shangri-la." Puhuja ja kuuntelija ovat vaihtaneet osia. Myönnettäköön, etten ihan tarkkaan pysty hahmottamaan, mistä tässä auktoriteettiasemasta luopumisessa on kyse. Mutta hahmona Jeesus edustaa jotakuta, jolla on tieto hallussaan, tieto ja tie. Röyhkä siis kyseenalaistaa tässä mahdollisuuden siihen, että kenelläkään voisi olla tuollaista tietoa. Jokaisen pitää löytää oma sisäinen rauhansa omalla tavallaan. Eikä Jeesuskaan ehkä ollut vain kaikkea sitä, mitä keskiluokkaiset mielet ovat väittäneet hänen olleen.
Shangri-la on tyypillinen Röyhkä-teksti sikäli, että siinä korostetaan yksilön omien ratkaisujen tärkeyttä vastakohtana laumamentaliteetille. Se menee kuitenkin syvemmälle kuin miehen tyypillisin "säälittävää keskinkertaisuutta" -piikittely. Kyse ei ole vain siitä, että yksilöllisyys on esteettisesti tyylikkäämpää. Se voi olla myös ainoa kestävä tapa tavoitella jotain onneksi kutsuttua. Tietyllä tasolla teksti puhuu myös hektisestä kulutusyhteiskunnasta, jonka ulkopuolelle totuuden ja onnen etsijän on asetuttava.
Biisi rullaa sähäkämmin kuin useimmat vanhemman Röyhkän rokkivedot, ja puhelaulun dynamiikka toimii hämmästyttävän hyvin. Mistään räppäämisestä ei ole kyse, vaan Röyhkä kuulostaa lähinnä siltä kuin lukisi esseetä muistiinpanoista. Eihän tämä läpi menisi vähemmän karismaattiselta vokalistilta. Mukana on myös kivoja mausteita, kuten lähinnä kuulokkeilla kuunnellessa erottuvat rähisevät taustalaulut.
http://www.youtube.com/watch?v=l1XJ4RNMOqY
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 43, Menneisyyden taikaa etsimässä
43. Menneisyyden taikaa etsimässä (Maa on voimaa, 1985)
Tämä mantramainen balladi sopii luontevasti emoalbuminsa mystisiin ja luonnonläheisiin tunnelmiin. Musiikilliset ainekset ovat yhtä vähäeleisiä kuin aiemmin käsitellyssä "Pekessä", mutta tästä poiketen "Menneisyyden taikaa etsimässä" ei kuulosta karun kulmikkaalta, vaan pehmeältä ja unenomaiselta. Instrumentaatio rakentuu Riku Mattilan neljän minuutin ajan samana toistuvaan hypnoottiseen, utuiseen kitarakuvioon ja lyömäsoittimiin, jotka vaikuttaisivat olevan käsin soitettuja. Perusrytmin päälle on soitettu miksauksessa taustalle jäävää, ravaavalta hevoselta kuulostavaa rytmiä. Vaikutelma ei ole sankarihevin tyyliin sotaan laukkaavat uljaat ratsut, vaan enemmänkin seesteinen ratsastusretki pastoraali-idyllissä.
Biisiä hallitsee ehdottomasti Röyhkän laulu, joka noudattelee niin ikään simppeliä, toisteista melodiaa. Kertosäkeessä sitä varioidaan vain hieman. Röyhkän laulu on tässä biisissä pehmeimmillään.
Teksti on harvinaisen hankala tulkita. Tokkopa sitä on suunniteltukaan palapeliksi, joka pitäisi ratkaista. Mystisen romantiikan tai romanttisen mystiikan maailmaan Röyhkä tässä kuitenkin sukeltaa. Avainlauseita ovat niin tekstin alussa kuin lopussakin toistuva "Joku hienon hieno liikkuu / joku hengittää" sekä kertosäkeen "Kuljen kuljen etsimässä menneisyyden taikaa / Kuljen kuljen etsimässä kuvantakaista." Tätä taikaa määritellään näin: "Sitä taikaa ei voi nähdä vaan aavistaa / sitä saattaa olla metsä, sade latvoissa" sekä "Sitä saattaa olla taivas joka kohtaa maan / sitä saattaa olla nauru pojan kasvoilla". Taian vaikutuksia kuvataan näin: "Joka vanhan taian löytää / se saa kyvyn pienentyä / Joka vanhan taian löytää / voi olla kuin kääpiö eksyksissä."
Mikään mieleen tuleva tulkintavaihtoehto taialle ei saa kaikkia palasia loksahtamaan paikoilleen, ja juuri siksi tekstin tekisi mieli antaa pysyä mysteerinä. Menneisyyden taika voisi olla esimerkiksi kyky luovuuteen, joka romantiikan aikana ja myöhemminkin on nähty salaperäisenä. Tämän ajattelutavan mukaan inspiraatio voisi hyvinkin syntyä kuvatun kaltaisista sinänsä triviaaleista elämyksistä. Tai kenties kyse on jostakin eeppisestä elämän ja maailman luonteen oivaltamisesta. Kyky pienentyä tai "kuin kääpiö eksyksissä" sotivat kuitenkin molempia tulkintoja vastaan.
Kappaleen kertoja nyt kuitenkin etsii tätä taikaa, ja toteaa, että "se on seurannut mua kauan, se on lähellä". Etsimistä harjoitetaan monessa muussakin levyn biisissä, mukaan lukien tietysti nimikappale "Maa on voimaa". Tuossakin tekstissä etsinnän kohde tuntuisi samansuuntaiselta kuin tässä. Tällaiset pyrinnöt tuntuvat melkoisen hippimäisiltä Röyhkän julkisuuskuvaan nähden, ja tästäkin tekstistä tulee automaattisesti hakeneeksi vihjeitä kyynisistä tausta-ajatuksista. Ehkä "kuin kääpiö eksyksissä" voisi olla sellainen, viitata kaiken maailman valaistumisen hakijoiden olevan peruuttamattomasti harhateillä. Mutta tällainen tuntuu jo melko kaukaa haetulta spekulaatiolta, ja lienee paras tyytyä toteamaan, että Röyhkässä on monia puolia ja myös kykyä runoilijan moniselitteisyyteen. Kuinka kaukana "Menneisyyden taikaa etsimässä" on kirjallis-esteettisesti A.W. Yrjänän filosofoinneista?
Ilmeisten tulkintojen puutteessa mieli alkaa hakea vapaita assosiaatioita. Itselleni vuosien takaisena Tolkien-fanina biisi on aina herättänyt mielikuvia Sormusten Herrasta, joskin pidän aivan mahdollisena, että Kauko itse nauraisi ajatukselle räkäisesti. Niin tai näin, tunnelmallinen ja kiehtova kappale on kyseessä, ja viimeisen säkeistön jälkeinen laulumelodian toistaminen viheltämällä on onnistunut tapa päättää se.
Tämä mantramainen balladi sopii luontevasti emoalbuminsa mystisiin ja luonnonläheisiin tunnelmiin. Musiikilliset ainekset ovat yhtä vähäeleisiä kuin aiemmin käsitellyssä "Pekessä", mutta tästä poiketen "Menneisyyden taikaa etsimässä" ei kuulosta karun kulmikkaalta, vaan pehmeältä ja unenomaiselta. Instrumentaatio rakentuu Riku Mattilan neljän minuutin ajan samana toistuvaan hypnoottiseen, utuiseen kitarakuvioon ja lyömäsoittimiin, jotka vaikuttaisivat olevan käsin soitettuja. Perusrytmin päälle on soitettu miksauksessa taustalle jäävää, ravaavalta hevoselta kuulostavaa rytmiä. Vaikutelma ei ole sankarihevin tyyliin sotaan laukkaavat uljaat ratsut, vaan enemmänkin seesteinen ratsastusretki pastoraali-idyllissä.
Biisiä hallitsee ehdottomasti Röyhkän laulu, joka noudattelee niin ikään simppeliä, toisteista melodiaa. Kertosäkeessä sitä varioidaan vain hieman. Röyhkän laulu on tässä biisissä pehmeimmillään.
Teksti on harvinaisen hankala tulkita. Tokkopa sitä on suunniteltukaan palapeliksi, joka pitäisi ratkaista. Mystisen romantiikan tai romanttisen mystiikan maailmaan Röyhkä tässä kuitenkin sukeltaa. Avainlauseita ovat niin tekstin alussa kuin lopussakin toistuva "Joku hienon hieno liikkuu / joku hengittää" sekä kertosäkeen "Kuljen kuljen etsimässä menneisyyden taikaa / Kuljen kuljen etsimässä kuvantakaista." Tätä taikaa määritellään näin: "Sitä taikaa ei voi nähdä vaan aavistaa / sitä saattaa olla metsä, sade latvoissa" sekä "Sitä saattaa olla taivas joka kohtaa maan / sitä saattaa olla nauru pojan kasvoilla". Taian vaikutuksia kuvataan näin: "Joka vanhan taian löytää / se saa kyvyn pienentyä / Joka vanhan taian löytää / voi olla kuin kääpiö eksyksissä."
Mikään mieleen tuleva tulkintavaihtoehto taialle ei saa kaikkia palasia loksahtamaan paikoilleen, ja juuri siksi tekstin tekisi mieli antaa pysyä mysteerinä. Menneisyyden taika voisi olla esimerkiksi kyky luovuuteen, joka romantiikan aikana ja myöhemminkin on nähty salaperäisenä. Tämän ajattelutavan mukaan inspiraatio voisi hyvinkin syntyä kuvatun kaltaisista sinänsä triviaaleista elämyksistä. Tai kenties kyse on jostakin eeppisestä elämän ja maailman luonteen oivaltamisesta. Kyky pienentyä tai "kuin kääpiö eksyksissä" sotivat kuitenkin molempia tulkintoja vastaan.
Kappaleen kertoja nyt kuitenkin etsii tätä taikaa, ja toteaa, että "se on seurannut mua kauan, se on lähellä". Etsimistä harjoitetaan monessa muussakin levyn biisissä, mukaan lukien tietysti nimikappale "Maa on voimaa". Tuossakin tekstissä etsinnän kohde tuntuisi samansuuntaiselta kuin tässä. Tällaiset pyrinnöt tuntuvat melkoisen hippimäisiltä Röyhkän julkisuuskuvaan nähden, ja tästäkin tekstistä tulee automaattisesti hakeneeksi vihjeitä kyynisistä tausta-ajatuksista. Ehkä "kuin kääpiö eksyksissä" voisi olla sellainen, viitata kaiken maailman valaistumisen hakijoiden olevan peruuttamattomasti harhateillä. Mutta tällainen tuntuu jo melko kaukaa haetulta spekulaatiolta, ja lienee paras tyytyä toteamaan, että Röyhkässä on monia puolia ja myös kykyä runoilijan moniselitteisyyteen. Kuinka kaukana "Menneisyyden taikaa etsimässä" on kirjallis-esteettisesti A.W. Yrjänän filosofoinneista?
Ilmeisten tulkintojen puutteessa mieli alkaa hakea vapaita assosiaatioita. Itselleni vuosien takaisena Tolkien-fanina biisi on aina herättänyt mielikuvia Sormusten Herrasta, joskin pidän aivan mahdollisena, että Kauko itse nauraisi ajatukselle räkäisesti. Niin tai näin, tunnelmallinen ja kiehtova kappale on kyseessä, ja viimeisen säkeistön jälkeinen laulumelodian toistaminen viheltämällä on onnistunut tapa päättää se.
tiistai 18. lokakuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 44, Pois valoista
44. Pois valoista (Paha maa, 1987)
Vuorossa on listan ensimmäinen kunnon rokkibiisi. Vielä tässäkään vaiheessa Narttu ei tosin vedä kitaroita särölle, sen sijaan "Pois valoista" -kappaleen draivi perustuu Heikki Tikan lihaksikkaasti svengaavaan rumputyöskentelyyn ja Tommi Vikstenin vinkuviin ja vonkuviin kitaraliikkeihin, jotka välillä taipuvat silkaksi psykedeliaksi. Biisin peruskomppi pysyy koko neljän minuutin ajan samana, vaikka lopussa vähän jamitellaan ja improvisoidaan.
Tämä onkin sopivaa, sillä Pois valoista on eräänlainen matkabiisi. Se kertoo klassisesta rockaiheesta, lähtemisestä. Yleensä lähteminen on rockissa mystinen välttämättömyys, jolle ei ole konkreettisia syitä. Itse asiassa lähteminen on metafyysinen idea, ei sen niin väliä ole, mistä lähdetään tai kenen luota.
Teksti on laadittu toisessa persoonassa siten, että Röyhkä puhuttelee lähtijää, jota ei sen tarkemmin yksilöidä. Tilanne näyttää olevan se, että lähtö on jo tapahtunut. Röyhkän kertoja ei kuitenkaan asetu selvästi erilleen päähenkilöstä, vaan kyse saattaa olla myös tämän omasta tilanneanalyysistä; arvioidaan mitä ollaan menetetty ja mitä jatkossa on tiedossa. Näennäisesti on menetetty paljon, silti vaikuttaa selvältä, että ratkaisu oli ainoa oikea.
Pois valoista on myös sukua esimerkiksi kappaleelle "Maa on voimaa", jossa halutaan pohjoiseen luonnon mystistä mahtia etsimään. Tässäkin lähdetään pois urbaanista ympäristöstä, bileiden ja naisten keskeltä. Suunta on "pois kehätieltä, ulos lääninrajalta", kohti pimeitä kyliä, joissa asenne tekstin päähenkilöön on epäluuloinen: "kukaan ei pyydä sua yöksi". Teksti ei varsinaisesti selvitä, mitä päähenkilö sieltä etsii. Kenties ei mitään, tai mitä tahansa muuta kuin urbaanin elämän pelejä. "Voit olla pelle tai muu otus / Voit olla naikkosille hyvä sijoitus", kuvataan hahmon elämää kaupungissa. Mutta kaupungissakaan kukaan ei jää lopulta kaipaamaan häntä, kun lähtö on kerran tapahtunut. Kaupungissa riittää ihmisiä muutenkin. Kenties päähenkilö on voinut täyttää jonkin roolin, mutta sen voi täyttää moni muukin.
Niinpä on syytä etsiä omaa todellista itseään paikasta, jossa sitä ei pääse pakoon. Erillisyys, yksilöllisyys ovat välttämättömyyksiä, hinnalla millä hyvänsä. "Joo, niin kuin aloitit sun on parempi myös päättää / joo, niin kuin aloitit, se on oikein", Röyhkä laulaa. Ei kompromisseja.
Vähintään yhtä paljon kuin konkreettinen road movie, teksti on (jälleen kerran) vertauskuvallinen kertomus joukosta erottautumisesta, miksei taiteilijaidentiteetin etsinnästäkin. Helposti voi ajatella tämänkin biisin kääntyvän Röyhkän tilitykseksi omista elämänvalinnoistaan.
Vielä yhden lisätason intensiiviseen, rokkaavaan kappaleeseen tuo Kaukon nenäkkään oloinen laulusoundi. Vähintään lievää sarkasmia äänessä on havaittavissa. Kenties se kohdistuu tekstin päähenkilön aiempaan, urbaaniin minään ja elinympäristöön. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Maa on voimaa -biisin kertojakaan löydä pohjoisesta etsimäänsä. Yritykset rimpuilla ja pyristellä pois valoista voivat nekin valua hukkaan, mutta yrittää täytyy.
http://www.youtube.com/watch?v=pGzCyiWa5eA
Vuorossa on listan ensimmäinen kunnon rokkibiisi. Vielä tässäkään vaiheessa Narttu ei tosin vedä kitaroita särölle, sen sijaan "Pois valoista" -kappaleen draivi perustuu Heikki Tikan lihaksikkaasti svengaavaan rumputyöskentelyyn ja Tommi Vikstenin vinkuviin ja vonkuviin kitaraliikkeihin, jotka välillä taipuvat silkaksi psykedeliaksi. Biisin peruskomppi pysyy koko neljän minuutin ajan samana, vaikka lopussa vähän jamitellaan ja improvisoidaan.
Tämä onkin sopivaa, sillä Pois valoista on eräänlainen matkabiisi. Se kertoo klassisesta rockaiheesta, lähtemisestä. Yleensä lähteminen on rockissa mystinen välttämättömyys, jolle ei ole konkreettisia syitä. Itse asiassa lähteminen on metafyysinen idea, ei sen niin väliä ole, mistä lähdetään tai kenen luota.
Teksti on laadittu toisessa persoonassa siten, että Röyhkä puhuttelee lähtijää, jota ei sen tarkemmin yksilöidä. Tilanne näyttää olevan se, että lähtö on jo tapahtunut. Röyhkän kertoja ei kuitenkaan asetu selvästi erilleen päähenkilöstä, vaan kyse saattaa olla myös tämän omasta tilanneanalyysistä; arvioidaan mitä ollaan menetetty ja mitä jatkossa on tiedossa. Näennäisesti on menetetty paljon, silti vaikuttaa selvältä, että ratkaisu oli ainoa oikea.
Pois valoista on myös sukua esimerkiksi kappaleelle "Maa on voimaa", jossa halutaan pohjoiseen luonnon mystistä mahtia etsimään. Tässäkin lähdetään pois urbaanista ympäristöstä, bileiden ja naisten keskeltä. Suunta on "pois kehätieltä, ulos lääninrajalta", kohti pimeitä kyliä, joissa asenne tekstin päähenkilöön on epäluuloinen: "kukaan ei pyydä sua yöksi". Teksti ei varsinaisesti selvitä, mitä päähenkilö sieltä etsii. Kenties ei mitään, tai mitä tahansa muuta kuin urbaanin elämän pelejä. "Voit olla pelle tai muu otus / Voit olla naikkosille hyvä sijoitus", kuvataan hahmon elämää kaupungissa. Mutta kaupungissakaan kukaan ei jää lopulta kaipaamaan häntä, kun lähtö on kerran tapahtunut. Kaupungissa riittää ihmisiä muutenkin. Kenties päähenkilö on voinut täyttää jonkin roolin, mutta sen voi täyttää moni muukin.
Niinpä on syytä etsiä omaa todellista itseään paikasta, jossa sitä ei pääse pakoon. Erillisyys, yksilöllisyys ovat välttämättömyyksiä, hinnalla millä hyvänsä. "Joo, niin kuin aloitit sun on parempi myös päättää / joo, niin kuin aloitit, se on oikein", Röyhkä laulaa. Ei kompromisseja.
Vähintään yhtä paljon kuin konkreettinen road movie, teksti on (jälleen kerran) vertauskuvallinen kertomus joukosta erottautumisesta, miksei taiteilijaidentiteetin etsinnästäkin. Helposti voi ajatella tämänkin biisin kääntyvän Röyhkän tilitykseksi omista elämänvalinnoistaan.
Vielä yhden lisätason intensiiviseen, rokkaavaan kappaleeseen tuo Kaukon nenäkkään oloinen laulusoundi. Vähintään lievää sarkasmia äänessä on havaittavissa. Kenties se kohdistuu tekstin päähenkilön aiempaan, urbaaniin minään ja elinympäristöön. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Maa on voimaa -biisin kertojakaan löydä pohjoisesta etsimäänsä. Yritykset rimpuilla ja pyristellä pois valoista voivat nekin valua hukkaan, mutta yrittää täytyy.
http://www.youtube.com/watch?v=pGzCyiWa5eA
maanantai 17. lokakuuta 2011
Työväenlauluista
Projekti alkoi viime vapun alla: olin järjestämässä kotonani perinteiset vappubileet, ja aloin kasata niiden soundtrackiksi soittolistaa. Juhlapäivän kunniaksi annoin sille otsikon Työväenlaulut, mutta vaikka mukaan päätyikin jotain Punaorvon valaa ja tuollaista, tiesin kyllä, etteivät vieraani (tai edes minä itse) haluaisi kuunnella puoluepoliittista paatosta koko iltaa. Tuntui silti aiheelliselta valikoida musiikit jonkin hatarasti määritellyn kansanomaisuuden ja pienen ihmisen asialla olemisen pohjalta. Mukaan päätyi Springsteeniä, Poguesia, paljon paljon kantria, suomiräppiä, eri genrejen viinanjuontibiisejä Irwinia myöten. Soittolistan tietty bilehenkisyys johtui sen alkuperäisestä tarkoituksesta, mutta juhlahumun hälvettyä aloin pohtia työväenlaulun käsitettä laajemminkin.
Sittemmin olen kartuttanut listaa noin 400 biisin mittaiseksi, ja kartutan edelleen. Viimeisimmät mukaan päässeet näyttävät olevan Righteous Brothersia, Noel Gallagheria ja Viikatetta. Siinäpä kirjoa kerrakseen. Joutuisin kieltämättä itsekin tiukille, jos juuri noille kolmelle pitäisi määritellä jokin yhdistävä tekijä.
Ehkä hapuilisin vastaukseeni jotain elämän perusasioiden käsittelemistä sydämeenkäyvällä ja suoralla tavalla. Tämä erottaa työväenlauluni ns. taiteellisemmasta populaarimusiikista, sellaisesta joka kätkeytyy muotonsa sisään ja vaikuttaa kuulijasta suljetulta talolta, johon ei pääse sisään. Tuollainenkin musiikki voi olla aivan yhtä hienoa, koska sitkeän yrittämisen tuloksena saatava palkinto maistuu tietysti hyvältä. Kuuntelen itse paljon niin helppoa kuin vaikeaakin musiikkia. Mutta jos minun pitäisi valita itselleni aidosti rakkaita juttuja, henkilökohtaisella tasolla läheisiä, sellaisia joista tiedän osaavani jotain sanoa, osuisivat valintani enimmäkseen näiden työväenlaulujen kategoriaan.
Tämä pätee makutottumuksiini muutenkin: kirjallisuuden sarallakaan en tuppaa innostumaan kokeellisista romaaneista, joissa muoto on kaikki kaikessa (enkä toisaalta myöskään usvaisesta, todellisuudesta etäällä viihtyvästä fantasiasta). Pidän tarinoista, ihmiskohtaloista, konkretiasta ja kouraisevista tunteista. Kieli on tietysti oleellisen tärkeä väline kaiken tällaisen välittämiseen, mutta niinhän työväenlaulunkin pitää olla musiikillisesti imevä ja kulutusta kestävä. Arttu Wiskari voi kertoa suomalaisesta kokemuksesta vaikka kuinka tarkkaan, mutta tekee yksinkertaisesti liian huonoa musiikkia minun soittolistalleni.
Työväenlaulun käsite on kyllä ongelmallinen. Sillä on ensinnäkin raskas historiallinen painolasti taakkanaan. Käsitteen uudelleenmäärittely on luultavasti yhdelle blogistille ylivoimainen urakka, jos tarkoitus siis olisi saada joku muukin levittämään työväenlaulun ilosanomaa. Toinen ongelma liittyy työväki-sanaan. Se voi tuntua monesta kahlitsevalta ja anakronistiseltakin. Tärkein peruste käyttää sitä on se, että käsite "työväenlaulu" on jo olemassa, mutta vastaa nykyisellään vielä huonommin sisältöään kuin minun versiossani. Mitä ihmeen sanottavaa 70-luvun alun parikymppisillä opiskelijakommareilla voisi nykypäivän tavalliselle ihmiselle olla? Työväki on minulle kaupan kassoja, taksikuskeja, lähihoitajia, perustason toimistoduunareita. Yhteiskunnan asiat saattavat koskettaa heitä ainakin omakohtaiselle tasolle tullessaan, mutta pääsääntöisesti he eivät ole puoluepoliittisia. Suurimman osan aikaa heitä mietityttävät esimerkiksi ihmissuhdeongelmat, päihteiden saatavuus ja seuraukset, kaikki se onnen ja onnettomuuden ympärillä tapahtuva ristiveto, jonka armoilla täällä eletään. Sellaisista asioista työväenlaulunkin tulee kertoa, ja siksi esimerkiksi Chisu tekee työväenlauluja.
Työväenlaulut-soittolista:
http://open.spotify.com/user/vastapaavi/playlist/5y56v6PC7a78URGYCEVlTp
Sittemmin olen kartuttanut listaa noin 400 biisin mittaiseksi, ja kartutan edelleen. Viimeisimmät mukaan päässeet näyttävät olevan Righteous Brothersia, Noel Gallagheria ja Viikatetta. Siinäpä kirjoa kerrakseen. Joutuisin kieltämättä itsekin tiukille, jos juuri noille kolmelle pitäisi määritellä jokin yhdistävä tekijä.
Ehkä hapuilisin vastaukseeni jotain elämän perusasioiden käsittelemistä sydämeenkäyvällä ja suoralla tavalla. Tämä erottaa työväenlauluni ns. taiteellisemmasta populaarimusiikista, sellaisesta joka kätkeytyy muotonsa sisään ja vaikuttaa kuulijasta suljetulta talolta, johon ei pääse sisään. Tuollainenkin musiikki voi olla aivan yhtä hienoa, koska sitkeän yrittämisen tuloksena saatava palkinto maistuu tietysti hyvältä. Kuuntelen itse paljon niin helppoa kuin vaikeaakin musiikkia. Mutta jos minun pitäisi valita itselleni aidosti rakkaita juttuja, henkilökohtaisella tasolla läheisiä, sellaisia joista tiedän osaavani jotain sanoa, osuisivat valintani enimmäkseen näiden työväenlaulujen kategoriaan.
Tämä pätee makutottumuksiini muutenkin: kirjallisuuden sarallakaan en tuppaa innostumaan kokeellisista romaaneista, joissa muoto on kaikki kaikessa (enkä toisaalta myöskään usvaisesta, todellisuudesta etäällä viihtyvästä fantasiasta). Pidän tarinoista, ihmiskohtaloista, konkretiasta ja kouraisevista tunteista. Kieli on tietysti oleellisen tärkeä väline kaiken tällaisen välittämiseen, mutta niinhän työväenlaulunkin pitää olla musiikillisesti imevä ja kulutusta kestävä. Arttu Wiskari voi kertoa suomalaisesta kokemuksesta vaikka kuinka tarkkaan, mutta tekee yksinkertaisesti liian huonoa musiikkia minun soittolistalleni.
Työväenlaulun käsite on kyllä ongelmallinen. Sillä on ensinnäkin raskas historiallinen painolasti taakkanaan. Käsitteen uudelleenmäärittely on luultavasti yhdelle blogistille ylivoimainen urakka, jos tarkoitus siis olisi saada joku muukin levittämään työväenlaulun ilosanomaa. Toinen ongelma liittyy työväki-sanaan. Se voi tuntua monesta kahlitsevalta ja anakronistiseltakin. Tärkein peruste käyttää sitä on se, että käsite "työväenlaulu" on jo olemassa, mutta vastaa nykyisellään vielä huonommin sisältöään kuin minun versiossani. Mitä ihmeen sanottavaa 70-luvun alun parikymppisillä opiskelijakommareilla voisi nykypäivän tavalliselle ihmiselle olla? Työväki on minulle kaupan kassoja, taksikuskeja, lähihoitajia, perustason toimistoduunareita. Yhteiskunnan asiat saattavat koskettaa heitä ainakin omakohtaiselle tasolle tullessaan, mutta pääsääntöisesti he eivät ole puoluepoliittisia. Suurimman osan aikaa heitä mietityttävät esimerkiksi ihmissuhdeongelmat, päihteiden saatavuus ja seuraukset, kaikki se onnen ja onnettomuuden ympärillä tapahtuva ristiveto, jonka armoilla täällä eletään. Sellaisista asioista työväenlaulunkin tulee kertoa, ja siksi esimerkiksi Chisu tekee työväenlauluja.
Työväenlaulut-soittolista:
http://open.spotify.com/user/vastapaavi/playlist/5y56v6PC7a78URGYCEVlTp
torstai 13. lokakuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 45, Huippumies
45. Huippumies (Mieluummin vanha kuin aikuinen, 1987)
Kauko Röyhkä on levyttänyt joitakin pääasiassa rockmuusikon elämää tarkastelevia kappaleita, joiden näkökulma tuppaa olemaan Suomen olosuhteisiin sovitetun realistinen. Tätä ainesta ei "Huippumiehestäkään" puutu, mutta biisissä tuntuu olevan myös filosofisempi taso, jota ei niinkään löydy vaikkapa uusimman levyn "Hotelli"-kappaleesta.
Tämäkin kappale edustaa Röyhkän 80-luvun lopulla harrastamaa akustista, "hienostunutta" suuntausta. Tommi Vikstenin melodinen kitarointi on biisin hallitseva musiikillinen elementti, ja Röyhkä käyttää äänensä pehmeämpiä sävyjä. Rytmiikka poikkeaa suoraviivaisesta rock'n'rollista, taas tulee todistetuksi Heikki Tikan elintärkeä rooli Narttu-soundissa. Kappaletta leimaa monen saman aikakauden tekeleen tapaan myös hieman kaiutettu, avara soundi, joka poikkeaa selvästi nyky-Röyhkän suosimasta livemäisemmästä meiningistä. Huippumies ei ole selkeän kertosäevetoinen kappale, vaan perustuu ikään kuin tasavertaisille a- ja b-osille, vaikka soiton dynamiikka luokin jälkimmäisiin jonkinlaista kliimaksin tuntua.
Teksti kuvaa yhden hetken muusikon arjesta: keikkabussiin on tunkeutunut ei-toivottu vieras, otsikon "huippumies", jolla on paljon kerrottavaa omista maineteoistaan. Erityisesti tietty naisista: "Tämä mies on nähnyt kaiken, napannut monet huippunaiset", biisi alkaa. Mutta mies ei ole naisilleen aina hyväksi: "Hänen takiaan kuulu filmitähti sekosi / joutui työttömäksi." Mies tuntee tietysti kaikki: "Ja hän tuntee stadin seurapiirit / tavannut kaikki mannekiinit."
Vaikka kuvausta on sävyttänyt heti alusta alkaen hymähtelevä ironia, jota Röyhkän "la-la-la" -adlibit alleviivaavat, nimenomaan b-osat toimivat biisin dialogissa näkökulmahenkilön eli muusikon puheenvuoroina. Niissä huippumiehelle vittuillaan suoraan: "Kun se irvistää niin paljastuvat huonot hampaat", "Mutta hänestä ei löydy palaakaan uponneen laivan arvokkuutta / Nyt hän kyllästyttää meidät tuolla tylsimyksen jauhannallaan / jättäis rauhaan."
Tämän jälkimmäisen b-osan jälkeinen instrumentaalibreikki on rakennettu biisin taitekohdaksi. Huvittavalla tavalla jonkin vesilinnun ääntä muistuttavat taustalaulut tuntuvat tekevän pilaa huippumiehen jaaritusten kustannuksella, ja Viksten vetää kauniin kitarasoolon. Tästä siirrytään kolmijakoisen kappaleen viimeiseen a- ja b-pariin, joka vie tekstin syvämietteisemmälle tasolle: "Ison joen massa virtaa / alittaa kolme kaarisiltaa / Tämä kaikki on vain totta / mikä lie hetki, tyhjä kohta / Auton perässä on huippumies, höpisee hiljaa itseksensä / Auton lasissa on kärpänen, se räpistelee, kuolee jos ei pääse täältä." Tähän ja instrumentaalilopukkeeseen biisi sitten päättyy.
Huippumies on ihan musiikillisesti esimerkki tämän aikakauden Nartun kyvyistä hiotuimmillaan, mutta tekstikin nousee merkityksellisemmäksi kuin arkipäiväinen pintataso antaisi olettaa. Tai ei ehkä niin, että teksti kätkisi poikkeuksellisen nerokkaita ajatuksia, vaan että siinä on osattu kuvata tilanne tavalla, joka herättää sen eloon ja saa miettimään tavanomaisimpienkin kokemusten potentiaalia nousta esteettiseksi elämykseksi. Röyhkä tuo biisin taustamotiivin suorasanaisesti esiin viimeisessä säkeistössä: "Tämä kaikki on vain totta / mikä lie hetki, tyhjä kohta." "Tyhjä kohta" on ilmaus, joka hieman muunneltuna esiintyy muuallakin Röyhkän tuotannossa. Se tarkoittanee hetkeä, jolla ei itsessään ole mitään merkitystä, ennen kuin lauluntekijä tekee siitä biisin ja luo merkityksen. Tai jollei merkitystä niin ainakin kuvauksen, joka ikuistaa sen hetken.
Biisin toinen taso on siis simppeli, nimihenkilöön kohdistuva sarkasmi. Se on herkullisesti toteutettu: "huippumies" on terminä käännettävissä ironian klassisimpien sääntöjen mukaisesti päälaelleen, joka taas saa pohtimaan, millaisia huippumiehen huippunaiset todellisuudessa ovat. Tekstin mielenkiintoisin kielikuva on "uponneen laivan arvokkuus", joka huippumieheltä puuttuu. Tämä ei ole mikään saarikoski, joka on tuhoutunut, mutta sentään jättänyt jälkeensä merkittävän tuotannon, hylyn jota sukeltajat tulevat vielä etsimään. Tämä on vain lässyttävä juoppo.
Biisin lopussa huippumies rinnastetaan auton sisäpuolella räpistelevään kärpäseen, jota uhkaa kuolema, ellei ulospääsyä löydy. Mistä huippumiehen sitten pitäisi päästä ulos? Kaiketi alkoholismin ja elämäntyylinsä yleisen päämäärättömyyden vankilasta. Pakosta olla joku muu kuin itsensä, etsiä hyväksyntää itseään maineikkaampien parista. Biisi on osuva muotokuva rock-kiertolaisille tutusta hahmosta.
Kauko Röyhkä on levyttänyt joitakin pääasiassa rockmuusikon elämää tarkastelevia kappaleita, joiden näkökulma tuppaa olemaan Suomen olosuhteisiin sovitetun realistinen. Tätä ainesta ei "Huippumiehestäkään" puutu, mutta biisissä tuntuu olevan myös filosofisempi taso, jota ei niinkään löydy vaikkapa uusimman levyn "Hotelli"-kappaleesta.
Tämäkin kappale edustaa Röyhkän 80-luvun lopulla harrastamaa akustista, "hienostunutta" suuntausta. Tommi Vikstenin melodinen kitarointi on biisin hallitseva musiikillinen elementti, ja Röyhkä käyttää äänensä pehmeämpiä sävyjä. Rytmiikka poikkeaa suoraviivaisesta rock'n'rollista, taas tulee todistetuksi Heikki Tikan elintärkeä rooli Narttu-soundissa. Kappaletta leimaa monen saman aikakauden tekeleen tapaan myös hieman kaiutettu, avara soundi, joka poikkeaa selvästi nyky-Röyhkän suosimasta livemäisemmästä meiningistä. Huippumies ei ole selkeän kertosäevetoinen kappale, vaan perustuu ikään kuin tasavertaisille a- ja b-osille, vaikka soiton dynamiikka luokin jälkimmäisiin jonkinlaista kliimaksin tuntua.
Teksti kuvaa yhden hetken muusikon arjesta: keikkabussiin on tunkeutunut ei-toivottu vieras, otsikon "huippumies", jolla on paljon kerrottavaa omista maineteoistaan. Erityisesti tietty naisista: "Tämä mies on nähnyt kaiken, napannut monet huippunaiset", biisi alkaa. Mutta mies ei ole naisilleen aina hyväksi: "Hänen takiaan kuulu filmitähti sekosi / joutui työttömäksi." Mies tuntee tietysti kaikki: "Ja hän tuntee stadin seurapiirit / tavannut kaikki mannekiinit."
Vaikka kuvausta on sävyttänyt heti alusta alkaen hymähtelevä ironia, jota Röyhkän "la-la-la" -adlibit alleviivaavat, nimenomaan b-osat toimivat biisin dialogissa näkökulmahenkilön eli muusikon puheenvuoroina. Niissä huippumiehelle vittuillaan suoraan: "Kun se irvistää niin paljastuvat huonot hampaat", "Mutta hänestä ei löydy palaakaan uponneen laivan arvokkuutta / Nyt hän kyllästyttää meidät tuolla tylsimyksen jauhannallaan / jättäis rauhaan."
Tämän jälkimmäisen b-osan jälkeinen instrumentaalibreikki on rakennettu biisin taitekohdaksi. Huvittavalla tavalla jonkin vesilinnun ääntä muistuttavat taustalaulut tuntuvat tekevän pilaa huippumiehen jaaritusten kustannuksella, ja Viksten vetää kauniin kitarasoolon. Tästä siirrytään kolmijakoisen kappaleen viimeiseen a- ja b-pariin, joka vie tekstin syvämietteisemmälle tasolle: "Ison joen massa virtaa / alittaa kolme kaarisiltaa / Tämä kaikki on vain totta / mikä lie hetki, tyhjä kohta / Auton perässä on huippumies, höpisee hiljaa itseksensä / Auton lasissa on kärpänen, se räpistelee, kuolee jos ei pääse täältä." Tähän ja instrumentaalilopukkeeseen biisi sitten päättyy.
Huippumies on ihan musiikillisesti esimerkki tämän aikakauden Nartun kyvyistä hiotuimmillaan, mutta tekstikin nousee merkityksellisemmäksi kuin arkipäiväinen pintataso antaisi olettaa. Tai ei ehkä niin, että teksti kätkisi poikkeuksellisen nerokkaita ajatuksia, vaan että siinä on osattu kuvata tilanne tavalla, joka herättää sen eloon ja saa miettimään tavanomaisimpienkin kokemusten potentiaalia nousta esteettiseksi elämykseksi. Röyhkä tuo biisin taustamotiivin suorasanaisesti esiin viimeisessä säkeistössä: "Tämä kaikki on vain totta / mikä lie hetki, tyhjä kohta." "Tyhjä kohta" on ilmaus, joka hieman muunneltuna esiintyy muuallakin Röyhkän tuotannossa. Se tarkoittanee hetkeä, jolla ei itsessään ole mitään merkitystä, ennen kuin lauluntekijä tekee siitä biisin ja luo merkityksen. Tai jollei merkitystä niin ainakin kuvauksen, joka ikuistaa sen hetken.
Biisin toinen taso on siis simppeli, nimihenkilöön kohdistuva sarkasmi. Se on herkullisesti toteutettu: "huippumies" on terminä käännettävissä ironian klassisimpien sääntöjen mukaisesti päälaelleen, joka taas saa pohtimaan, millaisia huippumiehen huippunaiset todellisuudessa ovat. Tekstin mielenkiintoisin kielikuva on "uponneen laivan arvokkuus", joka huippumieheltä puuttuu. Tämä ei ole mikään saarikoski, joka on tuhoutunut, mutta sentään jättänyt jälkeensä merkittävän tuotannon, hylyn jota sukeltajat tulevat vielä etsimään. Tämä on vain lässyttävä juoppo.
Biisin lopussa huippumies rinnastetaan auton sisäpuolella räpistelevään kärpäseen, jota uhkaa kuolema, ellei ulospääsyä löydy. Mistä huippumiehen sitten pitäisi päästä ulos? Kaiketi alkoholismin ja elämäntyylinsä yleisen päämäärättömyyden vankilasta. Pakosta olla joku muu kuin itsensä, etsiä hyväksyntää itseään maineikkaampien parista. Biisi on osuva muotokuva rock-kiertolaisille tutusta hahmosta.
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 46, Vaeltava vitsaus
46. Vaeltava vitsaus (Tyttöjen ystävä, 1991)
"Vaeltava vitsaus" on kulkurin manifesti, jolla tuntuisi olevan paljonkin tekemistä Kauko Röyhkän taiteilijapersoonan ja tietyn aikakauden elämäntyylin kanssa. Toisaalta olisi erehdys pitää sen uhoa ja rempseyttä realistisena kuvauksena yhtään mistään. Pilke on vahvasti silmäkulmassa, ja toisaalta kappale viittailee myös juurettomuuden ja sitoutumattomuuden varjopuoliin.
Listan alkupää tuntuu syystä tai toisesta painottuvan Röyhkän musiikillisesti vähäeleisempiin akustisiin biiseihin, joihin tämäkin kuuluu. Kappaleen ytimessä on hyvin yksinkertainen melodiakulku, joka saattaa olla soitettu akustisella kitaralla ja jollakin vibrafonin tapaisella instrumentilla. Tosin amatöörin voi olla vaikea korvakuulolta sanoa, mikä ääni biisissä lähtee mistäkin. Jossain pitäisi krediittien mukaan olla banjokin, mutta en ole varma missä. Rytmielementtinä toimivat lähinnä kevyesti suditut rummut, vaikka kertosäkeen kitarointi ja taustalaulu tuovatkin mukaan rockimman elementin. Poplaulun kaavalle rakentuva biisi myös kasvaa sovitukseltaan hienovaraisesti loppua kohti, mutta pysyy yleistunnelmaltaan kuitenkin melko rennon leppoisana.
Vaeltava viisaus on takavuosikymmenien tunnettu kokoelma suurten ajattelijoiden lausahduksia. Olettavasti kappaleen nimi on silti lähinnä pikkupiruileva heitto establishmentin suuntaan. Tekstin kertoja on kyllä kuuluisa jostain syystä, mutta ei varmaankaan henkevistä aforismeista. "Kaikki tuntee minut", hän aloittaa suoraan asiasta. "Niin mä senkun menen ja koputan oveen, ei väliä kenen oveen / Kohta ollaan sinut, ne hyväksyy minut ja adoptoi minut." Tämä yleisesti rakastettu tyyppi ei kaipaa mitään miehiltä eikä naisilta, mutta "silti ne kyllä pyytää mut pöytäänsä syömään ja jotkut vielä sänkyynsä".
Kakkossäkeistössä tarkennetaan, mitä kertojalta halutaan. "Tyttö tahtoo minut ja lapsen ja minut / Lapsi tahtoo isän / Isäntä tahtoo vävyn ja emäntä pojan." Kertoja ei ole mukautuvainen. "Mä en tahdo ketään / siksi lähden vetään." Hän puolustelee tekojaan: "En mä niitä petä tai halveksi ketään / mut sitä ne ei ymmärrä / En mieti miksi mä sen teen..."
Kolmas säkeistö selvittää kertojan suhdetta muihin ihmisiin: "Mulle on aivan sama / onko joku viisas tai tyhmä tai homo / ovela taikka heikko / kaunis taikka ruma tai köyhä tai rikas / tai onko jollain luonnetta / katson hänen huonettaan / kävelen huoneen läpi ja ovesta ulos, ovesta aina ulos / milloinkaan ei tunnu et kannattais jäädä kun tie lähtee vierestä."
Nähdäkseni Vaeltava vitsaus kertoo ennen kaikkea kyvyttömyydestä sitoutua monellakin tasolla. Ilmeiset kohdat tekstissä nivovat sen ennen kaikkea parisuhteisiin, ainakin kestävämpiin parisuhteisiin, joilla on tapana johtaa keskiluokkaisen elämän tunnusmerkkeihin. Toisaalta kertoja ei rajaa sanomaansa vain tällaisiin suhteisiin, vaan suoraan sanotaan, että kyse on muustakin kuin rakkaudesta tai erotiikasta - suhteista ihmisiin yleensä. Kertojan ongelma on tunne, että kaikki tahtovat häneltä jotain, mutta tilanne ei ole tasapainossa, koska hän itse ei tahdo mitään vastineeksi. Tekstissä nähdään suhteet ihmisten välillä kaupankäyntinä. Ajatus ei ole uusi, mutta Röyhkän näkökulma on henkilökohtainen verrattuna vaikka Gang of Fourin teoretisointeihin aiheesta.
Biisiä ei voi kuitenkaan tulkita niin yksiselitteisesti, että se olisi vapaan sielun kritiikkiä itsensä kahlitsevaa muuta ihmiskuntaa kohtaan. Kertoja ei ole tehnyt valintaansa oma-aloitteisesti, ja tilanne on ongelma hänellekin. Kertojasta käytetään useita negatiivisesti sävyttyneitä ilmauksia. Jo biisin otsikko ironisuudessaankin määrittää hänen olevan "pain in the ass" sille ihmiskunnan enemmistölle, jonka ajattelutapa on toinen. Kertoja joutuu puolustelemaan motiivejaan, mutta "sitä ne ei ymmärrä", hänet tuomitaan huonoksi ihmiseksi, vaikka hänen oma näkemyksensä toimistaan on toinen.
Sitten on vielä kertosäe: "Mentiin taas ja oltiin taas ja mentiin harhaan / Mentiin taas ja oltiin taas ja saatiin parhaat noppalukemat / Mä pelaan vaikken voita oikeastaan." Biisin lopussa "oikeastaan" korvataan jyrkemmällä ilmaisulla "koskaan". Peli sopii vertauskuvalliseksi ihmissuhteen vastineeksi siinä missä kaupankäyntikin ja edustaa samaa kyynistä ajattelutapaa. Peli on esimerkiksi kumppanin etsimistä yöelämästä, jota lausahdus "mentiin taas ja oltiin taas" tuntuisi tarkoittavan. Kertojasta tuntuu, ettei hän voita tässä pelissä, vaikka saakin parhaat noppalukemat eli pääsee aina jonkun sänkyyn. Tämä voi johtua siitä, että hän tulee väistämättä tuottaneeksi pettymyksen muille ihmisille eikä saa ymmärrystä osakseen.
Muiden ihmisten huonoudesta tai tylsyydestä tilanne ei johdu. Kolmannessa säkeistössä tämä tehdään selväksi. Jääminen on aina mahdotonta, koska lähteminen on aina mahdollista. Näin itse ongelman analyysissä ei sinänsä päästä puusta pitkälle, ja tekstin muoto onkin sulkeutuva ympyrä. Juuri tämä kaiken vääjäämätön toistuminen tuo tekstiin tiettyä epätoivoisuutta. Eräs sen pohjasävy on myös klassinen "minulla pitäisi mennä hyvin, mutta ei mene". Kertoja on menestynyt ja suosittu ja pilluakin lohkeaa (tai jotain muuta; vihjaahan kertoja, että homoudellakaan ei ole väliä uusia ihmisiä kohdattaessa). Silti tilanne ahdistaa.
Montaa muuta Röyhkä-biisiä selvemmin Vaeltava vitsaus kuuluu singer-songwriter -traditioon. Se on siis ensimmäisen persoonan tilitys vaikeasta elämäntilanteesta. Ratkaisua ei biisissä löydy, koska sitä ei löydy todellisuudessakaan. On toki turha spekuloida kappaleen yhteyksillä Röyhkän omaan elämään, mutta tämäntyyppistä illuusiota ainakin yritetään rakentaa.
Jälleen sovituksen pienillä yksityiskohdilla saadaan biisiin kosolti lisäsävyjä, kuten edellä kuvattiin. Ja jälleen tärkeimpiin elementteihin voi nostaa Kaukon laulusuorituksen, joka on tässä kappaleessa enimmäkseen pehmeä, mutta sisältää kaikenlaisia pieniä tunteenilmauksia. Mainittakoon satiirisen liioiteltu hempeys ja vokaalinvenytys säkeessä "lapsi tahtoo isään", tarkoituksena tietenkin ilmaista kuulijalle, kuinka kaukana tällainen perheidylli on kertojan maailmasta. Tai kolmannen säkeistön avaus "Mulle on aivan sama", joka jo lauseena on klassisinta Röyhkää, ja jonka kaltaiset olankohautukset mies esittää aina voittamattoman nokkavasti. Tuohon pieneen lausahdukseen tiivistyy monta olennaista asiaa Röyhkän koko artistipersoonasta.
"Vaeltava vitsaus" on kulkurin manifesti, jolla tuntuisi olevan paljonkin tekemistä Kauko Röyhkän taiteilijapersoonan ja tietyn aikakauden elämäntyylin kanssa. Toisaalta olisi erehdys pitää sen uhoa ja rempseyttä realistisena kuvauksena yhtään mistään. Pilke on vahvasti silmäkulmassa, ja toisaalta kappale viittailee myös juurettomuuden ja sitoutumattomuuden varjopuoliin.
Listan alkupää tuntuu syystä tai toisesta painottuvan Röyhkän musiikillisesti vähäeleisempiin akustisiin biiseihin, joihin tämäkin kuuluu. Kappaleen ytimessä on hyvin yksinkertainen melodiakulku, joka saattaa olla soitettu akustisella kitaralla ja jollakin vibrafonin tapaisella instrumentilla. Tosin amatöörin voi olla vaikea korvakuulolta sanoa, mikä ääni biisissä lähtee mistäkin. Jossain pitäisi krediittien mukaan olla banjokin, mutta en ole varma missä. Rytmielementtinä toimivat lähinnä kevyesti suditut rummut, vaikka kertosäkeen kitarointi ja taustalaulu tuovatkin mukaan rockimman elementin. Poplaulun kaavalle rakentuva biisi myös kasvaa sovitukseltaan hienovaraisesti loppua kohti, mutta pysyy yleistunnelmaltaan kuitenkin melko rennon leppoisana.
Vaeltava viisaus on takavuosikymmenien tunnettu kokoelma suurten ajattelijoiden lausahduksia. Olettavasti kappaleen nimi on silti lähinnä pikkupiruileva heitto establishmentin suuntaan. Tekstin kertoja on kyllä kuuluisa jostain syystä, mutta ei varmaankaan henkevistä aforismeista. "Kaikki tuntee minut", hän aloittaa suoraan asiasta. "Niin mä senkun menen ja koputan oveen, ei väliä kenen oveen / Kohta ollaan sinut, ne hyväksyy minut ja adoptoi minut." Tämä yleisesti rakastettu tyyppi ei kaipaa mitään miehiltä eikä naisilta, mutta "silti ne kyllä pyytää mut pöytäänsä syömään ja jotkut vielä sänkyynsä".
Kakkossäkeistössä tarkennetaan, mitä kertojalta halutaan. "Tyttö tahtoo minut ja lapsen ja minut / Lapsi tahtoo isän / Isäntä tahtoo vävyn ja emäntä pojan." Kertoja ei ole mukautuvainen. "Mä en tahdo ketään / siksi lähden vetään." Hän puolustelee tekojaan: "En mä niitä petä tai halveksi ketään / mut sitä ne ei ymmärrä / En mieti miksi mä sen teen..."
Kolmas säkeistö selvittää kertojan suhdetta muihin ihmisiin: "Mulle on aivan sama / onko joku viisas tai tyhmä tai homo / ovela taikka heikko / kaunis taikka ruma tai köyhä tai rikas / tai onko jollain luonnetta / katson hänen huonettaan / kävelen huoneen läpi ja ovesta ulos, ovesta aina ulos / milloinkaan ei tunnu et kannattais jäädä kun tie lähtee vierestä."
Nähdäkseni Vaeltava vitsaus kertoo ennen kaikkea kyvyttömyydestä sitoutua monellakin tasolla. Ilmeiset kohdat tekstissä nivovat sen ennen kaikkea parisuhteisiin, ainakin kestävämpiin parisuhteisiin, joilla on tapana johtaa keskiluokkaisen elämän tunnusmerkkeihin. Toisaalta kertoja ei rajaa sanomaansa vain tällaisiin suhteisiin, vaan suoraan sanotaan, että kyse on muustakin kuin rakkaudesta tai erotiikasta - suhteista ihmisiin yleensä. Kertojan ongelma on tunne, että kaikki tahtovat häneltä jotain, mutta tilanne ei ole tasapainossa, koska hän itse ei tahdo mitään vastineeksi. Tekstissä nähdään suhteet ihmisten välillä kaupankäyntinä. Ajatus ei ole uusi, mutta Röyhkän näkökulma on henkilökohtainen verrattuna vaikka Gang of Fourin teoretisointeihin aiheesta.
Biisiä ei voi kuitenkaan tulkita niin yksiselitteisesti, että se olisi vapaan sielun kritiikkiä itsensä kahlitsevaa muuta ihmiskuntaa kohtaan. Kertoja ei ole tehnyt valintaansa oma-aloitteisesti, ja tilanne on ongelma hänellekin. Kertojasta käytetään useita negatiivisesti sävyttyneitä ilmauksia. Jo biisin otsikko ironisuudessaankin määrittää hänen olevan "pain in the ass" sille ihmiskunnan enemmistölle, jonka ajattelutapa on toinen. Kertoja joutuu puolustelemaan motiivejaan, mutta "sitä ne ei ymmärrä", hänet tuomitaan huonoksi ihmiseksi, vaikka hänen oma näkemyksensä toimistaan on toinen.
Sitten on vielä kertosäe: "Mentiin taas ja oltiin taas ja mentiin harhaan / Mentiin taas ja oltiin taas ja saatiin parhaat noppalukemat / Mä pelaan vaikken voita oikeastaan." Biisin lopussa "oikeastaan" korvataan jyrkemmällä ilmaisulla "koskaan". Peli sopii vertauskuvalliseksi ihmissuhteen vastineeksi siinä missä kaupankäyntikin ja edustaa samaa kyynistä ajattelutapaa. Peli on esimerkiksi kumppanin etsimistä yöelämästä, jota lausahdus "mentiin taas ja oltiin taas" tuntuisi tarkoittavan. Kertojasta tuntuu, ettei hän voita tässä pelissä, vaikka saakin parhaat noppalukemat eli pääsee aina jonkun sänkyyn. Tämä voi johtua siitä, että hän tulee väistämättä tuottaneeksi pettymyksen muille ihmisille eikä saa ymmärrystä osakseen.
Muiden ihmisten huonoudesta tai tylsyydestä tilanne ei johdu. Kolmannessa säkeistössä tämä tehdään selväksi. Jääminen on aina mahdotonta, koska lähteminen on aina mahdollista. Näin itse ongelman analyysissä ei sinänsä päästä puusta pitkälle, ja tekstin muoto onkin sulkeutuva ympyrä. Juuri tämä kaiken vääjäämätön toistuminen tuo tekstiin tiettyä epätoivoisuutta. Eräs sen pohjasävy on myös klassinen "minulla pitäisi mennä hyvin, mutta ei mene". Kertoja on menestynyt ja suosittu ja pilluakin lohkeaa (tai jotain muuta; vihjaahan kertoja, että homoudellakaan ei ole väliä uusia ihmisiä kohdattaessa). Silti tilanne ahdistaa.
Montaa muuta Röyhkä-biisiä selvemmin Vaeltava vitsaus kuuluu singer-songwriter -traditioon. Se on siis ensimmäisen persoonan tilitys vaikeasta elämäntilanteesta. Ratkaisua ei biisissä löydy, koska sitä ei löydy todellisuudessakaan. On toki turha spekuloida kappaleen yhteyksillä Röyhkän omaan elämään, mutta tämäntyyppistä illuusiota ainakin yritetään rakentaa.
Jälleen sovituksen pienillä yksityiskohdilla saadaan biisiin kosolti lisäsävyjä, kuten edellä kuvattiin. Ja jälleen tärkeimpiin elementteihin voi nostaa Kaukon laulusuorituksen, joka on tässä kappaleessa enimmäkseen pehmeä, mutta sisältää kaikenlaisia pieniä tunteenilmauksia. Mainittakoon satiirisen liioiteltu hempeys ja vokaalinvenytys säkeessä "lapsi tahtoo isään", tarkoituksena tietenkin ilmaista kuulijalle, kuinka kaukana tällainen perheidylli on kertojan maailmasta. Tai kolmannen säkeistön avaus "Mulle on aivan sama", joka jo lauseena on klassisinta Röyhkää, ja jonka kaltaiset olankohautukset mies esittää aina voittamattoman nokkavasti. Tuohon pieneen lausahdukseen tiivistyy monta olennaista asiaa Röyhkän koko artistipersoonasta.
maanantai 3. lokakuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 47, Peke
47. Peke (Maa on voimaa, 1985)
"Virallisen historiankirjoituksen" mukaan Maa on voimaa -albumi oli vastaveto Lauralle-levyn popimmalle, vakuuttavampiin myyntilukuihin johtaneelle linjalle. Tosiasiassa myös Lauralle sisältää omituisempaa, akustisvoittoista materiaalia, ja Maa on voimaa on nähtävä enemmänkin jatkeena tälle osastolle, ryyditettynä räväkämmillä rockpaloilla. Levy on kuitenkin edeltäjäänsä tasavahvempi kokonaisuus, yhtenäisempi, tunnelmaltaan ainutlaatuinen ja kaiken kaikkiaan yksi Röyhkän parhaita.
Maa on voimaa sisältää jonkinlaisen temaattisen johtoajatuksen, joskin epämääräisen sellaisen: monet kappaleet liikkuvat pohjoisen karussa luonnossa ja ovat jotensakin mystisesti värittyneitä. Myös lapsuudesta puhutaan paljon, ja tämäkin aihepiiri nivoutuu Röyhkällä yleensä mystisiin ja yliluonnollisiin kokemuksiin. Levyn etukannessa nähdään arkistokuva menneiden aikojen pikkupojasta kuraisen pellon laidalla, takaselkämystä taas koristaa topografinen kartta jostain Lapin kolkasta. Tällaisen albumin avausraidaksi sopii mitä erinomaisimmin "Peke", näennäisesti pelkkä introbiisi, joka kasvaa kestokuuntelussa paljon merkityksellisemmäksi. Tämän lienee tiedostanut artisti itsekin, joka on soittanut sitä vielä vuoden 2008 soolokeikoillaan.
Peke onkin Röyhkän tuotannossa melko harvinainen puhdas soolobiisi. Tosin levynkannen niukka informaatio ei sataprosenttisesti vahvista tätä oletusta, mutta kun kappaleen instrumentaatioksi riittävät simppeli kitaranrämpytys ja rytmi, joka kuulostaa käsin ja jaloin tuotetulta, voinee epäillä asian olevan näin. Kappale on miksattukin aika demomaiseksi, makuuhuoneessa soitetun kuuloiseksi, laulun ollessa pinnassa. Itse asiassa Peke tuo mieleen jotkin toisen kotimaisen legendan, Tuomari Nurmion, tekemiset: biisin konsepti muistuttaa miehen Luuta ja nahkaa -soololevyä, ja nurinkäännetyn oloisessa kompissa on jotain samaa Lasten mehuhetki -albumin kanssa. Yksinkertaisuudessaankin Peke on musiikillisesti erittäin toimiva esitys: Röyhkän ilmeikäs laulu kannattelee säkeistöjä, ja kertosäkeessä taputuksiksi muuttuva komppi ja harvemmiksi iskuiksi hidastuva kitarointi tuovat tarvittavaa dynamiikkaa. Ja sitten on tietysti teksti, joka piirtää levyn muiden keskeisten biisien tapaan vahvaa tunnelmaa sinänsä melko viitteellisen tarinan ympärille.
Pinnalta kappale kertoo kahdesta pojasta, jotka lähtevät seikkailemaan maaseutumaisessa ympäristössä ja päätyvät viettämään yön myrskyltä suojassa majassa. Tarinan ajankohta on kesäloman alku, "pyhä kesäkuu", sinänsä klassinen viitekehys lapsuuden mullistavimmille kokemuksille. Peke on kertojan toveri, jonka merkitystä ei avata kovin pitkälle. Hänen roolinsa liittyy ennen kaikkea tarinaan, jonka hän majassa valvottaessa kertoo. Maja on laho, ja pahaenteinen rankkasade hakkaa sen kattoa; valmiiksi tiheän tunnelman vallitessa Peke kertoo ennustajasta, "vanhasta juoppohullusta", joka sekosi ja "seinän läpi ampui haulikolla aaveita". Kertojaa tarina tuntuu kovasti kiehtovan, ja hieman kryptisesti hän toteaa: "Minä tajusin / jonain päivänä me seurataan sen jälkiä." Lopussa jokivarren maantieltä kuuluvat autojen äänet palauttavat parivaljakon tai ainakin kuulijan arkitodellisuuteen.
Teksti ei ole niitä helpoimpia analysoida, mutta selvästi se kytkeytyy hyvin tunnettuun kirjalliseen aihelmaan, "lapsuuden loppuun". Ollaan vihkiytymässä asioihin, joista viaton pikkulapsi ei mitään tiedä. Alun lause "joki tulvi rannoille" voisi viitata tällaiseen vertauskuvalliseen patojen murtumiseen. Näin ennustajan voisi tulkita edustavan aikuisuuden saloja, jotka lapsen näkökulmasta saattavat olla niin käsittämättömiä, että vertautuvat suoraan hulluuteen. Peke on ehkä kertojaa askeleen pidemmällä matkalla tähän suuntaan.
Tällainen saattaa kuitenkin mennä jo ylitulkinnan puolelle, sillä Peke on ennen kaikkea tunnelmapala, merkillinen pysäytyskuva tai muisto, jonka merkitys on kertojan alitajunnassa. Tällaista tekstiä ei tarvitse avata kuulijalle suoraan, mutta tunnelman pitää tietysti olla vahva. Kappaleen intiimiys palvelee tätä tarkoitusta, ja näkisin intensiteettiä lisääviksi tekijöiksi myös laulusuorituksen pienet omituisuudet, kuten välillä aika epäselvän lausumisen ja ennen kaikkea kohdassa "nähtiin metsänreunan risukkoa hämärää" mieleenpainuvasti laahaavan laulun. Biisin on epäilemättä tarkoituskin olla aika kummallinen. Albumilla se vaihtuu saumattomasti nimibiisin raskaaseen rokkaukseen, mikä luo erinomaisen kontrastin, mutta yksittäin kuunneltunakin Peke on pieni mestariteos.
"Virallisen historiankirjoituksen" mukaan Maa on voimaa -albumi oli vastaveto Lauralle-levyn popimmalle, vakuuttavampiin myyntilukuihin johtaneelle linjalle. Tosiasiassa myös Lauralle sisältää omituisempaa, akustisvoittoista materiaalia, ja Maa on voimaa on nähtävä enemmänkin jatkeena tälle osastolle, ryyditettynä räväkämmillä rockpaloilla. Levy on kuitenkin edeltäjäänsä tasavahvempi kokonaisuus, yhtenäisempi, tunnelmaltaan ainutlaatuinen ja kaiken kaikkiaan yksi Röyhkän parhaita.
Maa on voimaa sisältää jonkinlaisen temaattisen johtoajatuksen, joskin epämääräisen sellaisen: monet kappaleet liikkuvat pohjoisen karussa luonnossa ja ovat jotensakin mystisesti värittyneitä. Myös lapsuudesta puhutaan paljon, ja tämäkin aihepiiri nivoutuu Röyhkällä yleensä mystisiin ja yliluonnollisiin kokemuksiin. Levyn etukannessa nähdään arkistokuva menneiden aikojen pikkupojasta kuraisen pellon laidalla, takaselkämystä taas koristaa topografinen kartta jostain Lapin kolkasta. Tällaisen albumin avausraidaksi sopii mitä erinomaisimmin "Peke", näennäisesti pelkkä introbiisi, joka kasvaa kestokuuntelussa paljon merkityksellisemmäksi. Tämän lienee tiedostanut artisti itsekin, joka on soittanut sitä vielä vuoden 2008 soolokeikoillaan.
Peke onkin Röyhkän tuotannossa melko harvinainen puhdas soolobiisi. Tosin levynkannen niukka informaatio ei sataprosenttisesti vahvista tätä oletusta, mutta kun kappaleen instrumentaatioksi riittävät simppeli kitaranrämpytys ja rytmi, joka kuulostaa käsin ja jaloin tuotetulta, voinee epäillä asian olevan näin. Kappale on miksattukin aika demomaiseksi, makuuhuoneessa soitetun kuuloiseksi, laulun ollessa pinnassa. Itse asiassa Peke tuo mieleen jotkin toisen kotimaisen legendan, Tuomari Nurmion, tekemiset: biisin konsepti muistuttaa miehen Luuta ja nahkaa -soololevyä, ja nurinkäännetyn oloisessa kompissa on jotain samaa Lasten mehuhetki -albumin kanssa. Yksinkertaisuudessaankin Peke on musiikillisesti erittäin toimiva esitys: Röyhkän ilmeikäs laulu kannattelee säkeistöjä, ja kertosäkeessä taputuksiksi muuttuva komppi ja harvemmiksi iskuiksi hidastuva kitarointi tuovat tarvittavaa dynamiikkaa. Ja sitten on tietysti teksti, joka piirtää levyn muiden keskeisten biisien tapaan vahvaa tunnelmaa sinänsä melko viitteellisen tarinan ympärille.
Pinnalta kappale kertoo kahdesta pojasta, jotka lähtevät seikkailemaan maaseutumaisessa ympäristössä ja päätyvät viettämään yön myrskyltä suojassa majassa. Tarinan ajankohta on kesäloman alku, "pyhä kesäkuu", sinänsä klassinen viitekehys lapsuuden mullistavimmille kokemuksille. Peke on kertojan toveri, jonka merkitystä ei avata kovin pitkälle. Hänen roolinsa liittyy ennen kaikkea tarinaan, jonka hän majassa valvottaessa kertoo. Maja on laho, ja pahaenteinen rankkasade hakkaa sen kattoa; valmiiksi tiheän tunnelman vallitessa Peke kertoo ennustajasta, "vanhasta juoppohullusta", joka sekosi ja "seinän läpi ampui haulikolla aaveita". Kertojaa tarina tuntuu kovasti kiehtovan, ja hieman kryptisesti hän toteaa: "Minä tajusin / jonain päivänä me seurataan sen jälkiä." Lopussa jokivarren maantieltä kuuluvat autojen äänet palauttavat parivaljakon tai ainakin kuulijan arkitodellisuuteen.
Teksti ei ole niitä helpoimpia analysoida, mutta selvästi se kytkeytyy hyvin tunnettuun kirjalliseen aihelmaan, "lapsuuden loppuun". Ollaan vihkiytymässä asioihin, joista viaton pikkulapsi ei mitään tiedä. Alun lause "joki tulvi rannoille" voisi viitata tällaiseen vertauskuvalliseen patojen murtumiseen. Näin ennustajan voisi tulkita edustavan aikuisuuden saloja, jotka lapsen näkökulmasta saattavat olla niin käsittämättömiä, että vertautuvat suoraan hulluuteen. Peke on ehkä kertojaa askeleen pidemmällä matkalla tähän suuntaan.
Tällainen saattaa kuitenkin mennä jo ylitulkinnan puolelle, sillä Peke on ennen kaikkea tunnelmapala, merkillinen pysäytyskuva tai muisto, jonka merkitys on kertojan alitajunnassa. Tällaista tekstiä ei tarvitse avata kuulijalle suoraan, mutta tunnelman pitää tietysti olla vahva. Kappaleen intiimiys palvelee tätä tarkoitusta, ja näkisin intensiteettiä lisääviksi tekijöiksi myös laulusuorituksen pienet omituisuudet, kuten välillä aika epäselvän lausumisen ja ennen kaikkea kohdassa "nähtiin metsänreunan risukkoa hämärää" mieleenpainuvasti laahaavan laulun. Biisin on epäilemättä tarkoituskin olla aika kummallinen. Albumilla se vaihtuu saumattomasti nimibiisin raskaaseen rokkaukseen, mikä luo erinomaisen kontrastin, mutta yksittäin kuunneltunakin Peke on pieni mestariteos.
lauantai 1. lokakuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 48, Katolla
48. Katolla (Joko-tai, 1990)
Narttu oli tiensä päähän tullessaan ehtinyt käydä jo monta olomuotoa, alkuaikojen kolhohkosta new wavesta Joko-tai -levyn hienostuneeseen, muusikkomaiseen otteeseen. Tämä viimeiseksi Narttu-nimellä tehdyksi jäänyt albumi on ennen kaikkea ehjä kokonaisuus, jonka kappaleet muistuttavat toisiaan niin melodisesti kuin sovituksiltaan. Erillisiä kohokohtia on kuitenkin osoitettavissa, ja yli viisiminuuttinen "Katolla" on epäilemättä yksi niistä.
Nimenomaan Nartun loppuaikoina Röyhkä viljeli paljon tekstejä, jotka olivat luonteeltaan enemmän tunnelmakuvia kuin tarinoita. Katolla kuuluu tähän kategoriaan. Tekstissä vihjaillaan taustalta löytyvään tarinalliseen ainekseen, jota ei suoraan paljasteta; pintatasolla se on rakennettu muutaman still-kuvan sarjaksi, ja musiikki tukee näiden rakentamaa atmosfääriä.
Rakenteeltaan myös Katolla on perinteinen poplaulu, joka perustuu säkeistöjen ja kertosäkeen vaihtelulle. Hallitsevimmat elementit ovat Tommi Vikstenin melodisesti pulppuileva kitarointi ja Heikki Tikan elastiset lyömäsoittimet, Pekka Gröhnin taustalle soittaman yhden nuotin urun ikään kuin varmistaessa selustan. Soitannossa on paljon vaikutteita jazzista ja kitaroiden osalta myös folk-tyyleistä; Viksten tunnetaan roots-miehenä, mutta tässä tapauksessa hän soittaa enemmänkin folkrockin taiteellisemmalta laidalta, Tim Buckleyn ja Bert Janschin tapaisilta artisteilta, kuulostavia juttuja.
Kappale rakentuu perinteiseen tyyliin seesteisemmälle säkeistölle ja intensiivisemmälle kertosäkeelle, mutta jälkimmäinenkään ei hyödynnä voimarockin dynamiikkaa, vaan esimerkiksi rummut soittavat vapaamuotoisempaa komppia kuin myöhemmän Röyhkän levyillä ikinä. Röyhkä hyödyntää säkeistöissä tälle aikakaudelleen tyypillistä pehmeämpää laulutapaa, vaikka kertseissä ääni kiristyykin sopivasti epätoivoa ja turhautumista ilmentämään. Biisi päättyy puolentoista minuutin jamitteluosuuteen, joka jatkaa luontevasti aiemmin esiteltyjä musiikillisia teemoja ja kasvaa lopulta melkoiseen kliimaksiin.
Mistä teksti sitten kertoo? Perusasetelma on selvä: epämääräinen joukko teini-ikäisiä poikia, kertoja ja joitakin muita, istuu katolla. Setting on jonkinlainen lähiö tai maaseutupaikkakunta. Odotetaan tarkemmin määrittelemättömiä naisia, jotka ovat pettäneet pojat ennenkin eivätkä saavu tälläkään kertaa. Odotellessa havaitaan lähiöidyllille tyypilliset geneeriset hahmot, linnunlaulua kuunteleva "äiti" ja urheilusivuja lukeva "isä". Pojat ovat jonkinlaisia pahoja poikia, ainakin kertoja, joka toteaa suoraan: "Isä ei pidä minusta / minä teen hänen pojastansa puolihullun".
Biisin ilmapiiri on hermostunut, poikien tuskainen odotus asettuu kontrastiin ympäristön yleisen rauhan kanssa. Kaksi säkeistöistä alkaa lauseella "Tämä on pikkuisen omituista / että istumme katolla", mikä viittaa tilanteen poikkeuksellisuuteen ja myös siihen vaaraan, että omituinen käytös johtaa ympäristön silmätikuksi joutumiseen. Näin on saattanut jo käydä, sillä kertoja toteaa myös: "Joka toisessa asunnossa / joka toisessa talossa / Joku laittaa jo kirousta meitä kohti."
Keskeinen elementti on ajan hidas kuluminen, joka tulee kertosäkeistä suoraan esiin: kello on ensin kolmea vaille kahdentoista, sitten tasan ja lopulta kolmea yli. Naiset eivät tule, ja viimeisessä kerrossa todetaan: "Nyt on turha enää oottaa mitään ilmestystä / lähdetään meneen, lähtään kohta meneen / Jos me jäädään tänne kauemmaksi aikaa / meiltä vaaditaan selitystä." Ympäristön paine kasvaa, mutta sana "kohta" viittaa siihen, että naisia tekisi kuitenkin mieli jäädä vielä hetkeksi odottelemaan. Tästä siirrytään suoraan loppujamitteluun.
Tilanne on siis pinnalta katsoen arkinen: pojat odottelevat naisia, naiset eivät tule. Teksti sisältää kuitenkin surrealistisia aineksia ja epämääräisiä viittauksia, jotka houkuttelevat vertauskuvallisempaan tulkintaan tai ihan vaan yleisesti sekoittavat pakkaa. Miksi pojat ovat katolla? Katto on epätodennäköinen paikka treffeille, mutta ympäristön tarkkailuun mitä mainioin. Konkreettisesti teksti koostuukin naisten poissaolosta ja monen muun elementin läsnäolosta: lähiön tylsän elämän. Pojat hahmoina määrittyvät ulkopuolisiksi, mikä on tietysti se klassisin Röyhkä-teema. Nämä taitavat olla juuri niitä samoja poikia, jotka haluavat paskasta kaupungista pois.
Entäs naiset sitten? Tuskinpa kyse on konkreettisista, olemassaolevista naisista. Ajatus poikalauman ja naisporukan kollektiivisista treffeistä ei tunnu realistiselta. Nämä naiset edustavat kaikkea sitä, mitä lähiössä ei voi saada - ehkä kaikkea sitä, mistä on luettu kirjoista, mitä on nähty elokuvissa. Petetyn lupauksen tematiikka tulee tästä, kirjoissa annettiin ymmärtää että elämä voisi olla jotain muuta kuin se lähiössä on. Naiset ovat se puuttuva pala, joka tarvitaan ennen kuin lähiön voi jättää taakseen, vaikka inhorealistisemmalla tasolla saman paikan voisi ottaa vaikka ylioppilastutkinto.
Teksti kertookin poispääsyn tarpeesta ja mahdottomuudesta. Kannattaa kiinnittää huomiota esim. säkeisiin "ketään ei ole ajelulla / enää ei tule junia / enää ei ole tasangolla autoletkaa". Lopussa ollaan lähdössä, mutta vasta kohta. Ainahan sieltä paskasta kaupungista pääsee joskus pois, mutta tätä aihepiiriä käsittelevissä kappaleissaan Röyhkä onkin erikoistunut kuvaamaan sitä tunnetilaa, jonka voi kokea vain arviolta 16-vuotias: kahden vuoden päästä voi häipyä, mutta kaksi vuota on siinä iässä yhtä kuin ei milloinkaan. Siihen asti: "Sama varjo on kivikossa / talon varjo".
Katolla on Röyhkän hienoimpia nuoruuskuvauksia, ja sitä paitsi loistava kappale, jollaisia mies ei ole enää pahemmin tehnyt löydettyään rokkarin itsessään.
Narttu oli tiensä päähän tullessaan ehtinyt käydä jo monta olomuotoa, alkuaikojen kolhohkosta new wavesta Joko-tai -levyn hienostuneeseen, muusikkomaiseen otteeseen. Tämä viimeiseksi Narttu-nimellä tehdyksi jäänyt albumi on ennen kaikkea ehjä kokonaisuus, jonka kappaleet muistuttavat toisiaan niin melodisesti kuin sovituksiltaan. Erillisiä kohokohtia on kuitenkin osoitettavissa, ja yli viisiminuuttinen "Katolla" on epäilemättä yksi niistä.
Nimenomaan Nartun loppuaikoina Röyhkä viljeli paljon tekstejä, jotka olivat luonteeltaan enemmän tunnelmakuvia kuin tarinoita. Katolla kuuluu tähän kategoriaan. Tekstissä vihjaillaan taustalta löytyvään tarinalliseen ainekseen, jota ei suoraan paljasteta; pintatasolla se on rakennettu muutaman still-kuvan sarjaksi, ja musiikki tukee näiden rakentamaa atmosfääriä.
Rakenteeltaan myös Katolla on perinteinen poplaulu, joka perustuu säkeistöjen ja kertosäkeen vaihtelulle. Hallitsevimmat elementit ovat Tommi Vikstenin melodisesti pulppuileva kitarointi ja Heikki Tikan elastiset lyömäsoittimet, Pekka Gröhnin taustalle soittaman yhden nuotin urun ikään kuin varmistaessa selustan. Soitannossa on paljon vaikutteita jazzista ja kitaroiden osalta myös folk-tyyleistä; Viksten tunnetaan roots-miehenä, mutta tässä tapauksessa hän soittaa enemmänkin folkrockin taiteellisemmalta laidalta, Tim Buckleyn ja Bert Janschin tapaisilta artisteilta, kuulostavia juttuja.
Kappale rakentuu perinteiseen tyyliin seesteisemmälle säkeistölle ja intensiivisemmälle kertosäkeelle, mutta jälkimmäinenkään ei hyödynnä voimarockin dynamiikkaa, vaan esimerkiksi rummut soittavat vapaamuotoisempaa komppia kuin myöhemmän Röyhkän levyillä ikinä. Röyhkä hyödyntää säkeistöissä tälle aikakaudelleen tyypillistä pehmeämpää laulutapaa, vaikka kertseissä ääni kiristyykin sopivasti epätoivoa ja turhautumista ilmentämään. Biisi päättyy puolentoista minuutin jamitteluosuuteen, joka jatkaa luontevasti aiemmin esiteltyjä musiikillisia teemoja ja kasvaa lopulta melkoiseen kliimaksiin.
Mistä teksti sitten kertoo? Perusasetelma on selvä: epämääräinen joukko teini-ikäisiä poikia, kertoja ja joitakin muita, istuu katolla. Setting on jonkinlainen lähiö tai maaseutupaikkakunta. Odotetaan tarkemmin määrittelemättömiä naisia, jotka ovat pettäneet pojat ennenkin eivätkä saavu tälläkään kertaa. Odotellessa havaitaan lähiöidyllille tyypilliset geneeriset hahmot, linnunlaulua kuunteleva "äiti" ja urheilusivuja lukeva "isä". Pojat ovat jonkinlaisia pahoja poikia, ainakin kertoja, joka toteaa suoraan: "Isä ei pidä minusta / minä teen hänen pojastansa puolihullun".
Biisin ilmapiiri on hermostunut, poikien tuskainen odotus asettuu kontrastiin ympäristön yleisen rauhan kanssa. Kaksi säkeistöistä alkaa lauseella "Tämä on pikkuisen omituista / että istumme katolla", mikä viittaa tilanteen poikkeuksellisuuteen ja myös siihen vaaraan, että omituinen käytös johtaa ympäristön silmätikuksi joutumiseen. Näin on saattanut jo käydä, sillä kertoja toteaa myös: "Joka toisessa asunnossa / joka toisessa talossa / Joku laittaa jo kirousta meitä kohti."
Keskeinen elementti on ajan hidas kuluminen, joka tulee kertosäkeistä suoraan esiin: kello on ensin kolmea vaille kahdentoista, sitten tasan ja lopulta kolmea yli. Naiset eivät tule, ja viimeisessä kerrossa todetaan: "Nyt on turha enää oottaa mitään ilmestystä / lähdetään meneen, lähtään kohta meneen / Jos me jäädään tänne kauemmaksi aikaa / meiltä vaaditaan selitystä." Ympäristön paine kasvaa, mutta sana "kohta" viittaa siihen, että naisia tekisi kuitenkin mieli jäädä vielä hetkeksi odottelemaan. Tästä siirrytään suoraan loppujamitteluun.
Tilanne on siis pinnalta katsoen arkinen: pojat odottelevat naisia, naiset eivät tule. Teksti sisältää kuitenkin surrealistisia aineksia ja epämääräisiä viittauksia, jotka houkuttelevat vertauskuvallisempaan tulkintaan tai ihan vaan yleisesti sekoittavat pakkaa. Miksi pojat ovat katolla? Katto on epätodennäköinen paikka treffeille, mutta ympäristön tarkkailuun mitä mainioin. Konkreettisesti teksti koostuukin naisten poissaolosta ja monen muun elementin läsnäolosta: lähiön tylsän elämän. Pojat hahmoina määrittyvät ulkopuolisiksi, mikä on tietysti se klassisin Röyhkä-teema. Nämä taitavat olla juuri niitä samoja poikia, jotka haluavat paskasta kaupungista pois.
Entäs naiset sitten? Tuskinpa kyse on konkreettisista, olemassaolevista naisista. Ajatus poikalauman ja naisporukan kollektiivisista treffeistä ei tunnu realistiselta. Nämä naiset edustavat kaikkea sitä, mitä lähiössä ei voi saada - ehkä kaikkea sitä, mistä on luettu kirjoista, mitä on nähty elokuvissa. Petetyn lupauksen tematiikka tulee tästä, kirjoissa annettiin ymmärtää että elämä voisi olla jotain muuta kuin se lähiössä on. Naiset ovat se puuttuva pala, joka tarvitaan ennen kuin lähiön voi jättää taakseen, vaikka inhorealistisemmalla tasolla saman paikan voisi ottaa vaikka ylioppilastutkinto.
Teksti kertookin poispääsyn tarpeesta ja mahdottomuudesta. Kannattaa kiinnittää huomiota esim. säkeisiin "ketään ei ole ajelulla / enää ei tule junia / enää ei ole tasangolla autoletkaa". Lopussa ollaan lähdössä, mutta vasta kohta. Ainahan sieltä paskasta kaupungista pääsee joskus pois, mutta tätä aihepiiriä käsittelevissä kappaleissaan Röyhkä onkin erikoistunut kuvaamaan sitä tunnetilaa, jonka voi kokea vain arviolta 16-vuotias: kahden vuoden päästä voi häipyä, mutta kaksi vuota on siinä iässä yhtä kuin ei milloinkaan. Siihen asti: "Sama varjo on kivikossa / talon varjo".
Katolla on Röyhkän hienoimpia nuoruuskuvauksia, ja sitä paitsi loistava kappale, jollaisia mies ei ole enää pahemmin tehnyt löydettyään rokkarin itsessään.
Kauko Röyhkän top 50: 49, Yhdeltä viimeistään pois go-go
49. Yhdeltä viimeistään pois go-go (Steppaillen, 1980)
Ulkopuolisuus eri muodoissaan lienee voimakkaimmin Kauko Röyhkän koko tuotannon lävistävä teema, ja se tulee esiin jo miehen esikoisalbumilla useammassakin biisissä. Paitsi maailmaan yleensä, kokee nuori Röyhkä ulkopuolisuutta myös suhteessa Suomen tuolloiseen musiikkielämään. 80-luvun taitteessa punkin jälkimainingit, niin sanottu uusi aalto, määrittivät rockin kenttää Suomessakin. Röyhkä ei millään muotoa ollut suorassa oppositiossa punkiin nähden - jossain yhteydessä hän totesi sen avanneen hänen kaltaisilleen omituisemmillekin kavereille tien edes jonkinlaiseen hyväksyntään - mutta yhtä lailla oli selvää, ettei punkin melko konformistinen ja rajoittunut ominaisluonne viehättänyt nuorta toisinajattelijaa.
Steppaillen-debyytin biiseistä tätä aihepiiriä käsittelee ennen kaikkea "Yhdeltä viimeistään pois go-go", sinänsä simppelin tarttuva renkutus, jonka tärkein arvo on sen pisteliäästä hauskuudesta huolimatta siinä häikäilemättömässä, öh, röyhkeydessä jolla Kauko hyökkää sunnuntaipunkkareita vastaan. Jo varhaisessa vaiheessa tuli selväksi, ettei Röyhkä halua olla mukava mies.
Kaksi- ja puoliminuuttinen kappale rakentuu jälleen kerran Heikki Tikan ja Riku Mattilan varaan. Tikka soittaa svengaavaa komppia bongorumpu-tyylisillä perkussioilla Mattilan äärimmäisen pelkistetyllä tavalla funkin kitarakuvion toimiessa kappaleen mieleenpainuvimpana musiikillisena elementtinä. Yleissoinnin ilmavuus jättää tilaa myös Röyhkän tässä vaiheessa vielä itse soittamalle pomppivalle bassolle, joka on miksattu säkeistöissä pintaan hyvinkin post punk -tyylisesti.
Luonnollisesti pääosassa on kuitenkin laulu, joka artistilta itseltään taittuu tavanomaisen ilmeikkäästi. Kuten monilla muillakin varhaiskauden klassikoilla, äänensävy ilmentää koko toiminnan ilkikurisuutta vähintään samassa määrin kuin itse teksti. Näitä sävyjä on hieman hankala kuvailla sanoin; voisi ehkä luonnehtia, että laulutyyli liikkuu akselilla väsyneen kyyninen (säkeistöt) - teennäisen innostunut (kertosäe).
Tekstissä on runsaasti toistoa. Itse asiassa kaikki säkeistöt ovat mallia "Mitä sä teet, mitä sä oot / Kitara karjuu ja go go go go / Apua kaipaat, apua kaipaat", jossa ainoastaan kursivoitu kohta vaihtuu säkeistöstä toiseen. Kaksi ensimmäistä kertosäettä esittävät imperatiivin uuden aallon bailaajille: "Täällä täytyy kapinoida / täällä täytyy rokata / Parkuville sankareille säihkysilmin pokata / Jee, ja yhdeltä viimeistään pois", ohjeistaa ensimmäinen, kun taas toinen kuuluu: "Täällä täytyy vapautua / täällä täytyy sekoilla / taantumuksen panssareita paukutella lekoilla / Jee, ja yhdeltä viimeistään pois."
Teksti sijoittuu siis rokkikeikalle. Sen ironia perustuu varsin simppeliin havaintoon: huolimatta kaikesta rockin (ja eritoten punkin) vallankumousretoriikasta tätä toimintaa harjoitetaan tiukasti yhteiskunnan säätelemissä puitteissa. Kotiin mennään, kun klubin on aika sulkea (tai kun on äidille luvattu). Punk välittömine jälkilöylyineen oli niitä aikakausia populaarimusiikin historiassa, jolloin tämä totuus yritettiin säännönmukaisesti kyseenalaistaa. Myös suomalainen rockmusiikki oli täynnä suurta puhetta nuorista sankareista, "meistä" ja "niistä". Röyhkä kuittaa sankaruuden "etovaksi tungokseksi" ja "käteväksi känniksi", tuomitsee näennäisen yksilölliset punkkarit laumasieluiksi, jotka palvovat säihkysilmin "parkuvia sankareita". On muuten mielenkiintoista, kuinka teksti käyttää punkin otaksuttua meluisuutta ja epämusikaalisuutta lyömäaseena. Röyhkä oli tässä vaiheessa itsekin kaikkea muuta kuin muusikkotyyppi, mutta hänen estetiikkansa on selvästi kehittynyt eri suuntaan, ja itsetarkoituksellinen rankkuuden tavoittelu on tietysti ärsyttänyt miestä, joka ei ole ikinä suvainnut ilmeisiä ratkaisuja.
Biisin päättävä viimeinen kertosäe on tekstin vaikeatulkintaisin osa: "Täältä sataa rakkautta / veljiä ja siskoja / Sähköt poikki, raitsikat, nyt vaihdetaankin kiskoja / jee, ja yhdeltä viimeistään kotiin." Käytetty sanasto tuntuisi viittaavan punkin sijasta hippimeininkiin, toisaalta Suomessa nämä vastakulttuurit sekoittuivat varsinkin retoriikan tasolla toisiinsa Pelle Miljoonan tapaisten hahmojen ansiosta. Ja onko "raitsikka" viittaus Problems?in "Raitsikka oon" -biisiin?
Niin tai näin, Yhdeltä viimeistään pois go-go on näppärä aikalaissatiiri,joka todistaa terveestä kuvainraastajan asenteesta. Se on myös eräs viimeisiä esimerkkejä Röyhkästä, joka kirjoittaa pikemminkin rockyleisön edustajan kuin rockmuusikon näkökulmasta. Miehen tuotantoa on aina leimannut vahva subjektiivisuus, ja esimerkiksi hieman myöhempää suomirockin kehitysvaihetta analysoiva "80-luvun absurdismi" onkin jo enemmänkin "rocktähti muistelee" -tyyppinen ratkaisu.
Ulkopuolisuus eri muodoissaan lienee voimakkaimmin Kauko Röyhkän koko tuotannon lävistävä teema, ja se tulee esiin jo miehen esikoisalbumilla useammassakin biisissä. Paitsi maailmaan yleensä, kokee nuori Röyhkä ulkopuolisuutta myös suhteessa Suomen tuolloiseen musiikkielämään. 80-luvun taitteessa punkin jälkimainingit, niin sanottu uusi aalto, määrittivät rockin kenttää Suomessakin. Röyhkä ei millään muotoa ollut suorassa oppositiossa punkiin nähden - jossain yhteydessä hän totesi sen avanneen hänen kaltaisilleen omituisemmillekin kavereille tien edes jonkinlaiseen hyväksyntään - mutta yhtä lailla oli selvää, ettei punkin melko konformistinen ja rajoittunut ominaisluonne viehättänyt nuorta toisinajattelijaa.
Steppaillen-debyytin biiseistä tätä aihepiiriä käsittelee ennen kaikkea "Yhdeltä viimeistään pois go-go", sinänsä simppelin tarttuva renkutus, jonka tärkein arvo on sen pisteliäästä hauskuudesta huolimatta siinä häikäilemättömässä, öh, röyhkeydessä jolla Kauko hyökkää sunnuntaipunkkareita vastaan. Jo varhaisessa vaiheessa tuli selväksi, ettei Röyhkä halua olla mukava mies.
Kaksi- ja puoliminuuttinen kappale rakentuu jälleen kerran Heikki Tikan ja Riku Mattilan varaan. Tikka soittaa svengaavaa komppia bongorumpu-tyylisillä perkussioilla Mattilan äärimmäisen pelkistetyllä tavalla funkin kitarakuvion toimiessa kappaleen mieleenpainuvimpana musiikillisena elementtinä. Yleissoinnin ilmavuus jättää tilaa myös Röyhkän tässä vaiheessa vielä itse soittamalle pomppivalle bassolle, joka on miksattu säkeistöissä pintaan hyvinkin post punk -tyylisesti.
Luonnollisesti pääosassa on kuitenkin laulu, joka artistilta itseltään taittuu tavanomaisen ilmeikkäästi. Kuten monilla muillakin varhaiskauden klassikoilla, äänensävy ilmentää koko toiminnan ilkikurisuutta vähintään samassa määrin kuin itse teksti. Näitä sävyjä on hieman hankala kuvailla sanoin; voisi ehkä luonnehtia, että laulutyyli liikkuu akselilla väsyneen kyyninen (säkeistöt) - teennäisen innostunut (kertosäe).
Tekstissä on runsaasti toistoa. Itse asiassa kaikki säkeistöt ovat mallia "Mitä sä teet, mitä sä oot / Kitara karjuu ja go go go go / Apua kaipaat, apua kaipaat", jossa ainoastaan kursivoitu kohta vaihtuu säkeistöstä toiseen. Kaksi ensimmäistä kertosäettä esittävät imperatiivin uuden aallon bailaajille: "Täällä täytyy kapinoida / täällä täytyy rokata / Parkuville sankareille säihkysilmin pokata / Jee, ja yhdeltä viimeistään pois", ohjeistaa ensimmäinen, kun taas toinen kuuluu: "Täällä täytyy vapautua / täällä täytyy sekoilla / taantumuksen panssareita paukutella lekoilla / Jee, ja yhdeltä viimeistään pois."
Teksti sijoittuu siis rokkikeikalle. Sen ironia perustuu varsin simppeliin havaintoon: huolimatta kaikesta rockin (ja eritoten punkin) vallankumousretoriikasta tätä toimintaa harjoitetaan tiukasti yhteiskunnan säätelemissä puitteissa. Kotiin mennään, kun klubin on aika sulkea (tai kun on äidille luvattu). Punk välittömine jälkilöylyineen oli niitä aikakausia populaarimusiikin historiassa, jolloin tämä totuus yritettiin säännönmukaisesti kyseenalaistaa. Myös suomalainen rockmusiikki oli täynnä suurta puhetta nuorista sankareista, "meistä" ja "niistä". Röyhkä kuittaa sankaruuden "etovaksi tungokseksi" ja "käteväksi känniksi", tuomitsee näennäisen yksilölliset punkkarit laumasieluiksi, jotka palvovat säihkysilmin "parkuvia sankareita". On muuten mielenkiintoista, kuinka teksti käyttää punkin otaksuttua meluisuutta ja epämusikaalisuutta lyömäaseena. Röyhkä oli tässä vaiheessa itsekin kaikkea muuta kuin muusikkotyyppi, mutta hänen estetiikkansa on selvästi kehittynyt eri suuntaan, ja itsetarkoituksellinen rankkuuden tavoittelu on tietysti ärsyttänyt miestä, joka ei ole ikinä suvainnut ilmeisiä ratkaisuja.
Biisin päättävä viimeinen kertosäe on tekstin vaikeatulkintaisin osa: "Täältä sataa rakkautta / veljiä ja siskoja / Sähköt poikki, raitsikat, nyt vaihdetaankin kiskoja / jee, ja yhdeltä viimeistään kotiin." Käytetty sanasto tuntuisi viittaavan punkin sijasta hippimeininkiin, toisaalta Suomessa nämä vastakulttuurit sekoittuivat varsinkin retoriikan tasolla toisiinsa Pelle Miljoonan tapaisten hahmojen ansiosta. Ja onko "raitsikka" viittaus Problems?in "Raitsikka oon" -biisiin?
Niin tai näin, Yhdeltä viimeistään pois go-go on näppärä aikalaissatiiri,joka todistaa terveestä kuvainraastajan asenteesta. Se on myös eräs viimeisiä esimerkkejä Röyhkästä, joka kirjoittaa pikemminkin rockyleisön edustajan kuin rockmuusikon näkökulmasta. Miehen tuotantoa on aina leimannut vahva subjektiivisuus, ja esimerkiksi hieman myöhempää suomirockin kehitysvaihetta analysoiva "80-luvun absurdismi" onkin jo enemmänkin "rocktähti muistelee" -tyyppinen ratkaisu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)