Päätin alkaa kirjoittaa novelleja. Tässä ensimmäinen niistä. Se on harjoitustyö, ei omaperäinen, lähinnä roadtestaamista. Aion kuitenkin julkaista nämä kaikki blogissani. Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.
Horisontti
Vastaranta kajotti punaisena kuin taulussa. Kaupunkia pystyi katsomaan vain viistosti ja yksityiskohdat sivuuttaen. Istuin laakealle kivelle ja pistin tupakaksi. Junan lähtöön oli kaksitoista tuntia.
Talolta kuului ovien pauketta, porukat olivat vielä saaneet riidan aikaan. Äiti oli poukkoillut koko päivän seinältä ja komerolta toiselle ja ollut toimittavinaan tärkeitä asioita. Isä naureskeli sille, se teki saman virheen aina, ja nyt kun juna veisi minut, ne eroaisivat puolessa vuodessa. Olin tullut kotiin kahdeksan aikaan aamulla katuojalta toiselle suunnistellen. Äidillä oli silloin ollut itku lähellä. Se katsoi asioita vastakkaisesta suunnasta kuin minä, olkansa yli.
Joelta puhalsi kylmä tuuli, ei voinut olla kymmentä astetta enempää. Olin t-paidassa, ja teki mieli kietoa kädet vartalon ympäri lämmikkeeksi, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Kohta aurinko olisi jo horisontin tasalla ja kaupunki tulisi taas kunnolla näkyviin. Olin ajatellut katsoa sitä vielä viimeisen kerran, en halunnut ajatella että tulisin tänne koskaan enää. Tätä oli odotettu niin monta vuotta, että ne vuodet sulkivat kaiken kohtuullisuuden ja suvaitsevuuden pois.
Silloilta päin joku tuli moottoriveneellä kovaa ja keskellä jokea, vene oli kohdalla melkein samaan aikaan kuin ääni. Sitten se jo alkoikin jarruttaa ja näytti suunnistavan ökytaloille niemenkärjen takana. Toimitusjohtajaperheiden nuoriso piti kännissä hauskaa. Tumppasin tupakan ja sylkäisin veteen. Joki oli aina liikkeessä kohti merta. Sinne sylkenikin päätyisi, ja hukkuneiden ruumiit, kun moottorivene kerran keikahtaisi ympäri. Tänne ei jäänyt mitään. Äiti huuteli minua kuistilta. En olisi vastannut sille muutenkaan, mutta puhelimeni soi samalla. Kaivoin sen taskusta ja vastasin Helille. Moneen päivään en ollut puhunut sen kanssa kuin ärtyneillä tekstareilla. Se oli lähtenyt vetämään seurakunnan viimeistä kesäleiriä ja heti sen paluupäivän kuultuani olin marssinut lipputoimistoon ja varannut istumapaikan kahta päivää ennen leirin päättymistä.
Vieläkään se ei kuulostanut varsinaisesti leppyneeltä, mutta kuitenkin siltä, että halusi vielä ajatella tulevaisuutta meille. Se sanoi moneen otteeseen: sitten kun tulet käymään täällä. En lähtenyt korjaamaan. Mutta vähän ajan päästä minusta tuntui, että keskustelu oli yhtä jumissa kuin Heli täällä, ja kysyin siltä, miksei se itse muuttaisi minun perässäni, heti kun saisi järjestymään. Ehkä voisimme etsiä yhteisen asunnon. Se olisi uusi alku. Horisontti olisi siellä kauempana, joen tilalla meri ja meren takana ulkomaita. Seurakuntia ja kesäleirejä löytyisi varmaan sieltäkin.
Heli meni hiljaiseksi, ehkä se ei ollut ajatellut asiaa aiemmin. Sitten se alkoi selittää jotakin tiskaamisesta ja katkaisi puhelun melko hätäisesti. Moottorivene oli rantautunut ja äiti palannut sisälle: oli hiljaista lukuun ottamatta joen aina taustalla kuuluvaa melodiaa. Joskus tuntui, että siitä oli muistikuvia paljon varhaisemmalta ajalta kuin mistään ihmisistä tai tapahtumista. Porukat olivat saaneet talon valmiiksi syksyllä ja talvella synnyin minä. Sitten oli tullut lama, ja siihen talo oli melkein mennytkin, mutta ei kuitenkaan.
Sytytin uuden tupakan. Yleensä en ihmeemmin poltellut krapulapäivinä, nyt hermot vaativat sitä. Tuli ajateltua kaikenlaista. Jarin perhe oli muuttanut naapurista kesällä ennen kuin me molemmat aloitimme koulun. Ne olivat joutuneet myymään talonsa ja muuttamaan keskustaan vuokra-asuntoon. Porukat puhuivat siitä paljon ja vähän vahingoniloisesti. Mutta minä seisoin nurkan takana katselemassa, kun niiden viimeisiä kamoja lastattiin muuttoautoon ja kun Jarin isä meni ensin kuskin paikalle, Jari keskelle ja sen äiti pelkääjän paikalle. Puristin käsiäni nyrkkiin ja hengitin vasta, kun ovet lyötiin kiinni ja auto starttasi. Tiesin, että Jari menisi eri kouluun ja etten ehkä näkisi sitä enää koskaan.
Ohimennen olin nähnyt kuitenkin, vuosien päästä paikoissa, joita ei pentuna osannut kuvitella: kulmilla tai rantsussa notkumassa päissään, sitten Kellarissa tai Doriksessa, päissään. Humalassa se oli ollut kaikilla näillä kerroilla, mutta en osannut sen perusteella sanoa, kuinka hyvin sille maistui. Olin onnistunut välttämään sen aina. Sen elämä ei kiinnostanut minua enempää kuin tämä kaupunki muutenkaan.
Itsekin olin juonut viime vuosina paljon. Vain sillä tavoin pääsi paikkoihin, joita ei tuntenut etukäteen, nyt kun ei enää jaksanut satukirjoja. Pidin etäisyyksistä ja läheisyyksistä, siitä että keskustan jokaisen häppärin pystyi kiertämään saman illan aikana ja juomaan kaikki tarjolla olevat euron tuopit, siitä että kotimatka oli kuolinkamppailun mittainen eikä taksiin koskaan ollut rahaa. Pidin siitä laskuhumalaisesta selviytymistaistelusta kaikkina vuodenaikoina, kesäisin kun oli hämyistä ja petollisen kaunista ja syliin kutsuvaa, syksyisin kun oli märkää ja niljaista ja värikkäitä lehtiä kaikissa vaatteissa ja mutaa ja kuraa eteisen lattialla voitonmerkkinä, kun kaikki oli ohi. Ehkä silti pidin siitä eniten talvella, kun pakkasta oli kaksikymmentäviisi astetta ja toinen käsine oli hukkunut reissun päälle ja kättä yritti vetää mahdollisimman syvälle talvitakin hihaan, mutta kylmyys puri silti terävät hampaat siihen, puudutti ja poltti yhtä aikaa, ja hiljaiseksi jähmettynyt maailma rantatien molemmin puolin oli mustavalkoinen, kirkkaan kaunis ja tappava.
Houkutus oli aina käpertyä tienviereen ja kuolla, mutta matkat oli tehtävä loppuun ja paikoista oli päästävä pois sen sijaan, että niistä jäi runoilemaan.
Vesi oli sinistä ja kirkasta ja meille oli teroitettu jo päiväkodissa, että asuimme Suomen suurimman joen rannalla. Minä olin tutustunut siihen sinä kesänä joka oli ennen sitä kesää kun Jarin perhe muutti pois. Siinä rannan lähellä oli muurahaispesä ja Jari oli heittänyt sinne nyrkinkokoisen kiven, aiheuttanut pesässä kaaoksen. Se otti sitten kiven paljain käsin pois, esitteli sitä, tyhjän päälle tempaistuja muurahaisia hälisi joka puolella kiveä ja varmaankin ne myös pistivät Jaria, mutta se piti ilmeen pokerina ja tarjosi kiveä ja sanoi: “Sun vuoro.”
Minä katsoin pois ja yritin väistää ja ajattelin hetken niitä muurahaisia. Mutta sitten olinkin jo Jarin minua vahvemman kehon alla ja se raahasi minua veteen. Se oli matalaa rantavettä, mutta se painoi pääni veden alle ja pystyi pitämään sen siellä. Minun tajuntani alkoi täyttyä vedestä ja vetisistä ajatuksista ja unista, joita olin nähnyt viimeksi kehdossa. Mutta ruumiini oli eri mieltä ja alkoi yökkiä ja kakoa ja yhtäkkiä tajusin olevani taas rannalla ja oksensin kaiken pois, muiston, sielun, sisälmykset. Kun tokenin siitä, ei Jaria näkynyt enää missään.
Sytytin vielä tupakan ja mietin näitä asioita. Otin sitten puhelimen ja yritin soittaa Helille. Se ei vastannut. Mietin vähän lisää, polttelin ja katselin maata, rantaa, maan ja rannan elämää. Hidasta elämää. Nostin katseeni. Oli jo täysin pimeää. Oli mahdotonta sanoa, mistä pimeys koostui.
lauantai 26. marraskuuta 2011
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50, 36: Sukellan taivaalle
36. Sukellan taivaalle (Maa on voimaa, 1985)
"Sukellan taivaalle" on niitä Röyhkä-biisejä, joiden hienoutta ei oikein voi perustella syvälliselläkään analyysillä. Kappaleen vähäeleisyys ja sijainti emoalbuminsa toiseksi viimeisenä raitana tuntuisivat kertovan, että se on miehelle itselleenkin ollut lähinnä albumintäytettä. Jotain kiehtovaa biisissä kuitenkin on: omiin suosikkeihini se on lukeutunut vuosikaudet.
Tyypillisesti tekstiä pohtiessa on erotettava toisistaan pintataso, tarinan taso, ja sen varsinainen merkitys. Tällä kertaa pintatasolta löytyy kertojan roolista pienkonetta lentävä tyyppi, aivan kuten varhaisemmassa "Andien lentäjä" -helmessä. Lentomatka ei ole aivan rutiininomainen: "En mä piittaa ohjeista enkä tutkalaitteista / jotka seuraavat mua maasta / Radio on pois kytketty, poikki kaikki yhteydet / Katselen kun viimeistä kertaa aurinko laskee." Aika suoraan sanotaan, että lennon tarkoitus on itsetuho.
Miksi sitten näin? Mitään tavanomaista syytä ei ilmoiteta. Ei puhuta minkäänlaisesta henkilökohtaisesta kriisistä tai edes vihjata sellaiseen. Sen sijaan avain tuntuu taas löytyvän juuri Maa on voimaa -albumille erityisen tyypillisestä totuuden etsinnästä ja sivistys/luonto -vastakkainasettelusta. Teksti sijoittuu jonnekin pohjoiseen: "Tuntureiden keskeltä lennän järven jään päälle / Kunpa voisin laskeutua noin puhtaalle maalle." Puhtaus on tässä avainkäsite. Se on pohjoisen luonnon itsestäänselvä ominaisuus. Mutta lentokone on sivistyksen tuote, ja kertoja on kahlehdittu siihen. Jään puhtaus turmeltuu, jos sille laskeudutaan. Lentäessään tunturimaisemassa kertoja on luonnon keskellä, silti koneessaan siitä peruuttamattomasti eristyksissä. Hän irtisanoutuu sivistyksen tunnusmerkeistä - tutkalaitteista ja radiosta - mutta voi saavuttaa kaipaamansa luontoyhteyden vain tuhoutumalla itse, mikä näyttääkin olevan hänen tarkoituksensa. Myöhemmin tekstissä vielä alleviivataan urbaania kuhinaa, jonka kertoja on jättänyt taakseen löytääkseen suuremman totuuden: "Tähän aikaan illasta on jo kadulla vilskettä / Yksi puuttuu joukosta, nyt hän tietää jo kaiken."
Jälleen on viitattava "Maa on voimaa" -biisiin, jonka aseman yhtenä Röyhkän tuotannon kaikkein keskeisimmistä avainteksteistä olen oikeastaan käsittänyt vasta tämän blogin myötä. Samasta etsinnästähän sekin kertoo, mutta etsintä ei koskaan voi onnistua täysin. Tuossa kappaleessa totuutta ei löydykään; Sukellan taivaalle taas vihjaa, että sen voi kyllä löytää, mutta ei tässä maailmassa eikä tässä elämässä.
Musiikillisesti kappale on äärimmäisen minimalistinen. Se rakentuu akustiselle riffille, joka sekin muistuttaa kovasti riisuttua versiota Maa on voimaa-biisin vastaavasta. Tätä säestetään vain bassolla ja hienovaraisesti sudituilla rummuilla, poikkeuksena väliosa, jossa biisi pysähtyy täysin ja tekee tilaa lentokoneen ääntä mitä ilmeisimmin jäljittelevälle sähkökitaralle. Kaikua on käytetty huolella, kuten kappaleen maisemaan sopii. Röyhkä laulaa kuulaasti ja tunteella. Koko hoito on ohi alle kolmessa minuutissa.
http://www.youtube.com/watch?v=talQrtkDtvA
"Sukellan taivaalle" on niitä Röyhkä-biisejä, joiden hienoutta ei oikein voi perustella syvälliselläkään analyysillä. Kappaleen vähäeleisyys ja sijainti emoalbuminsa toiseksi viimeisenä raitana tuntuisivat kertovan, että se on miehelle itselleenkin ollut lähinnä albumintäytettä. Jotain kiehtovaa biisissä kuitenkin on: omiin suosikkeihini se on lukeutunut vuosikaudet.
Tyypillisesti tekstiä pohtiessa on erotettava toisistaan pintataso, tarinan taso, ja sen varsinainen merkitys. Tällä kertaa pintatasolta löytyy kertojan roolista pienkonetta lentävä tyyppi, aivan kuten varhaisemmassa "Andien lentäjä" -helmessä. Lentomatka ei ole aivan rutiininomainen: "En mä piittaa ohjeista enkä tutkalaitteista / jotka seuraavat mua maasta / Radio on pois kytketty, poikki kaikki yhteydet / Katselen kun viimeistä kertaa aurinko laskee." Aika suoraan sanotaan, että lennon tarkoitus on itsetuho.
Miksi sitten näin? Mitään tavanomaista syytä ei ilmoiteta. Ei puhuta minkäänlaisesta henkilökohtaisesta kriisistä tai edes vihjata sellaiseen. Sen sijaan avain tuntuu taas löytyvän juuri Maa on voimaa -albumille erityisen tyypillisestä totuuden etsinnästä ja sivistys/luonto -vastakkainasettelusta. Teksti sijoittuu jonnekin pohjoiseen: "Tuntureiden keskeltä lennän järven jään päälle / Kunpa voisin laskeutua noin puhtaalle maalle." Puhtaus on tässä avainkäsite. Se on pohjoisen luonnon itsestäänselvä ominaisuus. Mutta lentokone on sivistyksen tuote, ja kertoja on kahlehdittu siihen. Jään puhtaus turmeltuu, jos sille laskeudutaan. Lentäessään tunturimaisemassa kertoja on luonnon keskellä, silti koneessaan siitä peruuttamattomasti eristyksissä. Hän irtisanoutuu sivistyksen tunnusmerkeistä - tutkalaitteista ja radiosta - mutta voi saavuttaa kaipaamansa luontoyhteyden vain tuhoutumalla itse, mikä näyttääkin olevan hänen tarkoituksensa. Myöhemmin tekstissä vielä alleviivataan urbaania kuhinaa, jonka kertoja on jättänyt taakseen löytääkseen suuremman totuuden: "Tähän aikaan illasta on jo kadulla vilskettä / Yksi puuttuu joukosta, nyt hän tietää jo kaiken."
Jälleen on viitattava "Maa on voimaa" -biisiin, jonka aseman yhtenä Röyhkän tuotannon kaikkein keskeisimmistä avainteksteistä olen oikeastaan käsittänyt vasta tämän blogin myötä. Samasta etsinnästähän sekin kertoo, mutta etsintä ei koskaan voi onnistua täysin. Tuossa kappaleessa totuutta ei löydykään; Sukellan taivaalle taas vihjaa, että sen voi kyllä löytää, mutta ei tässä maailmassa eikä tässä elämässä.
Musiikillisesti kappale on äärimmäisen minimalistinen. Se rakentuu akustiselle riffille, joka sekin muistuttaa kovasti riisuttua versiota Maa on voimaa-biisin vastaavasta. Tätä säestetään vain bassolla ja hienovaraisesti sudituilla rummuilla, poikkeuksena väliosa, jossa biisi pysähtyy täysin ja tekee tilaa lentokoneen ääntä mitä ilmeisimmin jäljittelevälle sähkökitaralle. Kaikua on käytetty huolella, kuten kappaleen maisemaan sopii. Röyhkä laulaa kuulaasti ja tunteella. Koko hoito on ohi alle kolmessa minuutissa.
http://www.youtube.com/watch?v=talQrtkDtvA
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 37, Pikku enkeli
37. Pikku enkeli (Pikku enkeli, 1986)
Tämä kappale on paitsi yksi Kauko Röyhkän tunnetuimmista, myös varmasti yksi ristiriitaisimpia tunteita herättäneistä. Kertoohan se seksuaalisesti värittyneestä kiinnostuksesta 15-vuotiaaseen tyttöön. 80-luvulla maailma oli toisenlainen, voi olla että tänä päivänä tällaista biisiä ei enää tehtäisi. Nuoria tyttöjä on himoittu Röyhkän myöhemmässäkin tuotannossa, niin kirjoissa kuin levyillä, mutta kenties suuremmilta skandaaleilta välttyäkseen hän on sittemmin tyytynyt tekemään näistä turvallisen laillisesti parikymppisiä.
"Pikku enkeli" on tällä listalla ennen kaikkea musiikillisista ansioista. Se on loistava popsävellys, joka on toteutettu tyylipuhtaan klassisesti. Ilmavan kepeä melodia tuntuu suorastaan huutavan heliseviä kitaroita ja rautalankatyyppistä komppia, joiden varaan biisi perustuukin. Se tuntuu 60-lukulaiselta olematta millään muotoa mikään tyylilajipastissi. Röyhkän laulusuoritus taas on hänen hempeämmän rekisterinsä parhaita, vaikka aihemaailma saakin siirapin maistumaan hieman... sanoisiko härskiltä.
Tekstiäkään ei kyllä voi kuitata sen enempää pikkutuhmaksi fantasiaksi kuin helpoksi provokaatioksikaan. Näitäkin molempia se on, mutta samalla muutakin. Ensinnäkin juuri kappaleen musiikillinen retrohenkisyys panee epäilemään, että Röyhkä tässä nyökkäisi 60-luvun taitteen teinimusiikin suuntaan. Tuolloinhan jenkeissä tehtiin näitä "happy birthday sweet sixteen" -biisejä, joissa syntymäpäivän merkitys tietysti perustui siihen, että tyttöä saattoi nyt laillisesti panna. Tietysti voisi sanoa, että Kauko on tässä mennyt pykälän pidemmälle, joskaan ei ihan Jerry Lee Lewisin meininkeihin.
Toisaalta biisiä ei mielestäni voi kuunnella ottamatta huomioon sitä ilmeistä seikkaa, että suurin osa tarinasta tapahtuu kertojan mielikuvituksessa. Ihan alussahan hän tarkkailee koulumatkallaan ohi kulkevaa tyttöä ja toteaa, että "ajatus yksinäänkin tuo iloa". Kertoja tuntuu viettävän jonkinlaista erakkoelämää rahattomana ja joutilaana - naistakin tekisi mieli: "Tarvitsen rakastumista, mielen puhtautta." Niinpä hän sitten kuvittelee epätodennäköisen tavan tutustua näkemäänsä tyttöön, joka jostain syystä muka olisi vain ilmaantunut hänen asuntoonsa hänen itsensä poissaollessa. Sen verran kaukaa haettu skenaario, että selkeästi alleviivaa tilanteen kuvitteellisuutta.
Mitään konkreettista seksuaalista toimintaa henkilöiden välillä ei tekstissä kuvata. Kertojahan haluaakin "mielen puhtautta", viatonta romanssia riisuttuna kaikesta likaisesta. Tavallaan teksti haastaa kuulijan vastakkain omien ennakko-oletustensa kanssa. On selvää, että niitä likaisia ajatuksia syntyy kuulijan mielessä - mutta nimenomaan siellä. Tyttöhän ei kasva varsinaiseksi henkilöhahmoksi. Kun Röyhkä on muualla tuotannossaan rakentanut monitasoisia naiskuvia, tulee tämäkin nähdä tietoisena ratkaisuna. Ei kappale kerro tytöstä, vaan hieman tuuliajolle joutuneesta miehestä, joka haaveilee samanlaisista asioista kuin useimmat samassa tilanteessa olevat miehet. Kuvaus on vilpitön, vaikka Röyhkä samalla varmasti hieman naureskelee tälle miehelle.
Moni tietysti miettii, paljonko kertojassa on laulajaa itseään, onhan Röyhkä usein tietoisesti pönkittänyt imagoaan nuorten tyttöjen naurattajana. Tämä tosin on lähinnä keski-ikäistyvän Röyhkän maneeri. Pikku enkelin aikoihin hän oli itsekin vielä reilusti alle kolmenkymmenen. Tosin kertoja voisi kyllä olla muusikko, ja hänen odottamansa rahat vaikka Teosto-korvauksia. Vaan miten sitten pitäisi tulkita jo seuraavan levyn nimikappaleessa "Mieluummin vanha kuin aikuinen" tyttären vaihtaminen äitiin? Eiköhän kyse ole siitä, että Röyhkä on halunnut tuoda tarinankertojan otteella jotain uutta näkökulmaa popmusiikin iänikuisiin kliseisiin miesten ja naisten suhteista. Kyllähän nuoria tyttöjä on tietysti rockbiiseissä himoittu paljonkin, mutta jonkun Aerosmithin suoran toiminnan otteisiin nähden Pikku enkeli kuvaa mielenkiintoisemmalla tavalla jännitteisen tilanteen ja päähenkilön, joka on rock-kukoksi aivan liian passiivinen.
http://www.youtube.com/watch?v=FGLwxTX2OZM&feature=related
Tämä kappale on paitsi yksi Kauko Röyhkän tunnetuimmista, myös varmasti yksi ristiriitaisimpia tunteita herättäneistä. Kertoohan se seksuaalisesti värittyneestä kiinnostuksesta 15-vuotiaaseen tyttöön. 80-luvulla maailma oli toisenlainen, voi olla että tänä päivänä tällaista biisiä ei enää tehtäisi. Nuoria tyttöjä on himoittu Röyhkän myöhemmässäkin tuotannossa, niin kirjoissa kuin levyillä, mutta kenties suuremmilta skandaaleilta välttyäkseen hän on sittemmin tyytynyt tekemään näistä turvallisen laillisesti parikymppisiä.
"Pikku enkeli" on tällä listalla ennen kaikkea musiikillisista ansioista. Se on loistava popsävellys, joka on toteutettu tyylipuhtaan klassisesti. Ilmavan kepeä melodia tuntuu suorastaan huutavan heliseviä kitaroita ja rautalankatyyppistä komppia, joiden varaan biisi perustuukin. Se tuntuu 60-lukulaiselta olematta millään muotoa mikään tyylilajipastissi. Röyhkän laulusuoritus taas on hänen hempeämmän rekisterinsä parhaita, vaikka aihemaailma saakin siirapin maistumaan hieman... sanoisiko härskiltä.
Tekstiäkään ei kyllä voi kuitata sen enempää pikkutuhmaksi fantasiaksi kuin helpoksi provokaatioksikaan. Näitäkin molempia se on, mutta samalla muutakin. Ensinnäkin juuri kappaleen musiikillinen retrohenkisyys panee epäilemään, että Röyhkä tässä nyökkäisi 60-luvun taitteen teinimusiikin suuntaan. Tuolloinhan jenkeissä tehtiin näitä "happy birthday sweet sixteen" -biisejä, joissa syntymäpäivän merkitys tietysti perustui siihen, että tyttöä saattoi nyt laillisesti panna. Tietysti voisi sanoa, että Kauko on tässä mennyt pykälän pidemmälle, joskaan ei ihan Jerry Lee Lewisin meininkeihin.
Toisaalta biisiä ei mielestäni voi kuunnella ottamatta huomioon sitä ilmeistä seikkaa, että suurin osa tarinasta tapahtuu kertojan mielikuvituksessa. Ihan alussahan hän tarkkailee koulumatkallaan ohi kulkevaa tyttöä ja toteaa, että "ajatus yksinäänkin tuo iloa". Kertoja tuntuu viettävän jonkinlaista erakkoelämää rahattomana ja joutilaana - naistakin tekisi mieli: "Tarvitsen rakastumista, mielen puhtautta." Niinpä hän sitten kuvittelee epätodennäköisen tavan tutustua näkemäänsä tyttöön, joka jostain syystä muka olisi vain ilmaantunut hänen asuntoonsa hänen itsensä poissaollessa. Sen verran kaukaa haettu skenaario, että selkeästi alleviivaa tilanteen kuvitteellisuutta.
Mitään konkreettista seksuaalista toimintaa henkilöiden välillä ei tekstissä kuvata. Kertojahan haluaakin "mielen puhtautta", viatonta romanssia riisuttuna kaikesta likaisesta. Tavallaan teksti haastaa kuulijan vastakkain omien ennakko-oletustensa kanssa. On selvää, että niitä likaisia ajatuksia syntyy kuulijan mielessä - mutta nimenomaan siellä. Tyttöhän ei kasva varsinaiseksi henkilöhahmoksi. Kun Röyhkä on muualla tuotannossaan rakentanut monitasoisia naiskuvia, tulee tämäkin nähdä tietoisena ratkaisuna. Ei kappale kerro tytöstä, vaan hieman tuuliajolle joutuneesta miehestä, joka haaveilee samanlaisista asioista kuin useimmat samassa tilanteessa olevat miehet. Kuvaus on vilpitön, vaikka Röyhkä samalla varmasti hieman naureskelee tälle miehelle.
Moni tietysti miettii, paljonko kertojassa on laulajaa itseään, onhan Röyhkä usein tietoisesti pönkittänyt imagoaan nuorten tyttöjen naurattajana. Tämä tosin on lähinnä keski-ikäistyvän Röyhkän maneeri. Pikku enkelin aikoihin hän oli itsekin vielä reilusti alle kolmenkymmenen. Tosin kertoja voisi kyllä olla muusikko, ja hänen odottamansa rahat vaikka Teosto-korvauksia. Vaan miten sitten pitäisi tulkita jo seuraavan levyn nimikappaleessa "Mieluummin vanha kuin aikuinen" tyttären vaihtaminen äitiin? Eiköhän kyse ole siitä, että Röyhkä on halunnut tuoda tarinankertojan otteella jotain uutta näkökulmaa popmusiikin iänikuisiin kliseisiin miesten ja naisten suhteista. Kyllähän nuoria tyttöjä on tietysti rockbiiseissä himoittu paljonkin, mutta jonkun Aerosmithin suoran toiminnan otteisiin nähden Pikku enkeli kuvaa mielenkiintoisemmalla tavalla jännitteisen tilanteen ja päähenkilön, joka on rock-kukoksi aivan liian passiivinen.
http://www.youtube.com/watch?v=FGLwxTX2OZM&feature=related
tiistai 8. marraskuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 38, Pohjoinen taivas
38. Pohjoinen taivas (Jumalan lahja, 1993)
Jumalan lahja -levyn aikoihin Kauko Röyhkä lanseerasi ns. satanistisen vaiheensa. Mies puhui aiheesta haastatteluissa ja viittaili yhdessä jos toisessakin albumin kappaleessa demoneihin, Lilithiin, Crowleyhin ja mihin milloinkin. Kiekkoa tarkkaan kuunnellessa herää kyllä epäilys, että paholaisenpalvonta oli pelkkää pintakiiltoa. Tosiasiassa nämä kappaleet taitavat kertoa ihan muista aiheista, esimerkiksi seksistä. Siitä satanismivaiheen Röyhkä lauloi paljon suoremmin kuin koskaan ennen. Mikä lie asioita miehen alitajunnassa yhdistänyt. Vuotta myöhemmin hän kuittasi koko tripin toteamalla: "Kun tein sopimuksen pirun kanssa, luulin saavani rahaa, mutta sainkin vain seksiä."
Mikäs siinä, saahan seksistä tehdä biisejä. Jokusen muistan rockin historiaan perehtyessä kuulleenikin. Olennaisempaa ehkä on, että musiikillisesti Jumalan lahja on Röyhkän ehkä viimeisin todella nerokas levy, ainakin ennen tuota Riku Mattila -projektia. Mutta tämän kiekon sävellyksellinen raakamateriaali on vahvempaa. Levyllä soittava bändi on muuten pääpiirteissään sama kuin mitä Röyhkä hyödynsi 2000-luvun alkuun asti, joten sopii epäillä, että tason lerpahtaminen johtui pelkästään laiskuudesta tai jonkinnäköisestä perspektiiviharhasta.
"Pohjoinen taivas" on eittämättä Jumalan lahjan eräänlainen keskipiste. Se sijaitsee levyn puolivälin tienoilla, on sen pisin biisi (5.30) ja lainannut vielä nimensä kahdellekin tämän aikakauden Röyhkää paketoivalle kokoelmalle. Seksin ja mustan magian teemoja siinä yhdistellään tavalla, joka on levylle kovin luonteenomaista.
Biisin kertoja on itsensä pirun riivaama: hän on ottanut pirun "kyytiin", mutta "nyt se ei enää häivykään pois". Ollaan biisin nimestä päätellen jossain pohjoisessa, noituuden ja mystiikan maisemassa (sitähän se on Röyhkälle ollut aina, esimerkiksi "Maa on voimaa" -biisissä). Piru tanssii katolla, ja kertoja on yhtä aikaa kauhuissaan että jonkinlaisen pakonomaisen huuman vallassa: "Tuo on paha tanssi, häivy pois! / mutta älä ihan vielä..." Tämä piru määrittyy jo tekstin alussa Pan-maiseksi alkuvoimaiseksi seksijumalaksi: se tanssii "suuret sarvet päässä ja ilman kuteita", ja saa kertojankin riisumaan vaatteensa ja kiihottumaan. Tekstin lopussa hän on "ihan paljas, iso ja alaston" ja mystiset "ne", ilmeisesti jonkinlaiset pirun kätyrit, johdattelevat hänet metsään kalusta vetämällä.
Teksti on täynnä symboliikkaa, joka kertoo vieteille antautumisesta ja sivistyksen pintakiillon karistamisesta. Pirua luonnehditaan "hulluksi elukaksi", sillä on suuret sarvet päässä, mutta ei vaatteita, jotka ovat ihmisyyden ja sivistyksen tunnusmerkki. Kertojakin luopuu vaatteistaan, sanatarkasti "uniformusta", kenties siis kaikesta hänen yhteiskunnallista ja kulttuurista identiteettiään määrittävästä. Tilalle hän saa myyttisen seksuaalisen kyvykkyyden, jota hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Pelkoa ja vastentahtoisuuttakin hän tuntee seksuaalisuuttaan kohtaan. Mutta alitajunnan himoja ei ole pakeneminen. Metsä, johon hänet lopussa johdatetaan, edustaa juuri niitä.
Tässä ollaan taas klassisten Röyhkä-vastakkainasettelujen äärellä. On etelä, kaupunki, sivistys, valheellisuus, pinnallisuus, heikkous - ja pohjoinen, luonto, viettielämä, aitous, voima ja potenssi. Aiemmin Röyhkän kertojahahmot tosin ovat etsineet pohjoisesta totuutta ja ymmärrystä mittavan erektion sijaan. Tässä vaiheessa uraansa Röyhkä leikittelee ajatuksella, että totuus on seksuaalisuudessa tai laajemmin ymmärrettynä oman raadollisen ruumiillisuutensa hyväksymisessä. Okkultismi liittyy kuvioon vain hyvin hatarasti. Provokaatio selittyy sillä, että okkultismi ja musta magia toimivat luontevina vastavoimina sekä rationaaliselle järkiajattelulle että sievistelevälle ja tukahduttavalle kristillisyydelle, ja nämä molemmat aatesuunnat taas tukahduttavat ihmisen voiman.
Nietzchen klassista taideteoriaa mukaillen Röyhkä on siis ehdottomasti dionyysisen puolella, koko teksti argumentoi dionyysisen (jylhän, pelottavan, arvaamattoman, villin) paremmuutta apolloniseen (pikkunättiin, kontrolloituun, järjestelmälliseen) nähden. Sentään Röyhkä hyväksyy sen, ettei ihminen noin vain voi jättää yhteiskuntaa taakseen. Siksi hänen kertojansa suhtautuukin aluksi epäilevästi ja pelokkaasti. Näkisin biisin silti poikkeuksellisen suoraviivaisena aatteellisena ohjelmajulistuksena tämän ikuisen epäilijän tuotannossa.
Mielenkiintoista kyllä, musiikillisesti kappale on seesteinen, melodisesti tavallaan yleväkin. Se etenee keskitempoisella rokkikompilla, päälle Timo Vikkula soittaa perussähkökitaraa, wah-wah -riffiä ja väliosassa akustista. Urut luovat huomaamatonta äänimattoa ja yhdessä voimakkaan kaiun kanssa tekevät kappaleen avaran tunnelman. Biisi päättyy parin minuutin instrumentaalilopetukseen, joka oikeastaan vain jalostaa jo esiteltyjä musiikillisia teemoja.
Jossain mielessä musiikillinen ilmiasu on ristiriidassa tekstin kanssa. Se ei kuulosta tarpeeksi, no, dionyysiseltä. Hienosti sovitettu, vaivihkaisella tavalla liki sinfoninen teos on kyllä kyseessä. Ehkä on haluttu alleviivata sitä, että tässä on vakavasta sanomasta kysymys. Pitkään Röyhkä ei kylläkään jaksanut saarnamiehen viittaa kantaa. Muutamaa vuotta myöhempi Kaksi aurinkoa, miehen romaaneista ehkä tunnetuin, sijoittuu Lappiin ja sivuaa okkultismia, mutta ote siinä on jo räävitön, raadollinen ja enemmän kuin groteski. Se lähestymistapa tuntui sopivan Kaukon taiteilijakuvaan paremmin.
Jumalan lahja -levyn aikoihin Kauko Röyhkä lanseerasi ns. satanistisen vaiheensa. Mies puhui aiheesta haastatteluissa ja viittaili yhdessä jos toisessakin albumin kappaleessa demoneihin, Lilithiin, Crowleyhin ja mihin milloinkin. Kiekkoa tarkkaan kuunnellessa herää kyllä epäilys, että paholaisenpalvonta oli pelkkää pintakiiltoa. Tosiasiassa nämä kappaleet taitavat kertoa ihan muista aiheista, esimerkiksi seksistä. Siitä satanismivaiheen Röyhkä lauloi paljon suoremmin kuin koskaan ennen. Mikä lie asioita miehen alitajunnassa yhdistänyt. Vuotta myöhemmin hän kuittasi koko tripin toteamalla: "Kun tein sopimuksen pirun kanssa, luulin saavani rahaa, mutta sainkin vain seksiä."
Mikäs siinä, saahan seksistä tehdä biisejä. Jokusen muistan rockin historiaan perehtyessä kuulleenikin. Olennaisempaa ehkä on, että musiikillisesti Jumalan lahja on Röyhkän ehkä viimeisin todella nerokas levy, ainakin ennen tuota Riku Mattila -projektia. Mutta tämän kiekon sävellyksellinen raakamateriaali on vahvempaa. Levyllä soittava bändi on muuten pääpiirteissään sama kuin mitä Röyhkä hyödynsi 2000-luvun alkuun asti, joten sopii epäillä, että tason lerpahtaminen johtui pelkästään laiskuudesta tai jonkinnäköisestä perspektiiviharhasta.
"Pohjoinen taivas" on eittämättä Jumalan lahjan eräänlainen keskipiste. Se sijaitsee levyn puolivälin tienoilla, on sen pisin biisi (5.30) ja lainannut vielä nimensä kahdellekin tämän aikakauden Röyhkää paketoivalle kokoelmalle. Seksin ja mustan magian teemoja siinä yhdistellään tavalla, joka on levylle kovin luonteenomaista.
Biisin kertoja on itsensä pirun riivaama: hän on ottanut pirun "kyytiin", mutta "nyt se ei enää häivykään pois". Ollaan biisin nimestä päätellen jossain pohjoisessa, noituuden ja mystiikan maisemassa (sitähän se on Röyhkälle ollut aina, esimerkiksi "Maa on voimaa" -biisissä). Piru tanssii katolla, ja kertoja on yhtä aikaa kauhuissaan että jonkinlaisen pakonomaisen huuman vallassa: "Tuo on paha tanssi, häivy pois! / mutta älä ihan vielä..." Tämä piru määrittyy jo tekstin alussa Pan-maiseksi alkuvoimaiseksi seksijumalaksi: se tanssii "suuret sarvet päässä ja ilman kuteita", ja saa kertojankin riisumaan vaatteensa ja kiihottumaan. Tekstin lopussa hän on "ihan paljas, iso ja alaston" ja mystiset "ne", ilmeisesti jonkinlaiset pirun kätyrit, johdattelevat hänet metsään kalusta vetämällä.
Teksti on täynnä symboliikkaa, joka kertoo vieteille antautumisesta ja sivistyksen pintakiillon karistamisesta. Pirua luonnehditaan "hulluksi elukaksi", sillä on suuret sarvet päässä, mutta ei vaatteita, jotka ovat ihmisyyden ja sivistyksen tunnusmerkki. Kertojakin luopuu vaatteistaan, sanatarkasti "uniformusta", kenties siis kaikesta hänen yhteiskunnallista ja kulttuurista identiteettiään määrittävästä. Tilalle hän saa myyttisen seksuaalisen kyvykkyyden, jota hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Pelkoa ja vastentahtoisuuttakin hän tuntee seksuaalisuuttaan kohtaan. Mutta alitajunnan himoja ei ole pakeneminen. Metsä, johon hänet lopussa johdatetaan, edustaa juuri niitä.
Tässä ollaan taas klassisten Röyhkä-vastakkainasettelujen äärellä. On etelä, kaupunki, sivistys, valheellisuus, pinnallisuus, heikkous - ja pohjoinen, luonto, viettielämä, aitous, voima ja potenssi. Aiemmin Röyhkän kertojahahmot tosin ovat etsineet pohjoisesta totuutta ja ymmärrystä mittavan erektion sijaan. Tässä vaiheessa uraansa Röyhkä leikittelee ajatuksella, että totuus on seksuaalisuudessa tai laajemmin ymmärrettynä oman raadollisen ruumiillisuutensa hyväksymisessä. Okkultismi liittyy kuvioon vain hyvin hatarasti. Provokaatio selittyy sillä, että okkultismi ja musta magia toimivat luontevina vastavoimina sekä rationaaliselle järkiajattelulle että sievistelevälle ja tukahduttavalle kristillisyydelle, ja nämä molemmat aatesuunnat taas tukahduttavat ihmisen voiman.
Nietzchen klassista taideteoriaa mukaillen Röyhkä on siis ehdottomasti dionyysisen puolella, koko teksti argumentoi dionyysisen (jylhän, pelottavan, arvaamattoman, villin) paremmuutta apolloniseen (pikkunättiin, kontrolloituun, järjestelmälliseen) nähden. Sentään Röyhkä hyväksyy sen, ettei ihminen noin vain voi jättää yhteiskuntaa taakseen. Siksi hänen kertojansa suhtautuukin aluksi epäilevästi ja pelokkaasti. Näkisin biisin silti poikkeuksellisen suoraviivaisena aatteellisena ohjelmajulistuksena tämän ikuisen epäilijän tuotannossa.
Mielenkiintoista kyllä, musiikillisesti kappale on seesteinen, melodisesti tavallaan yleväkin. Se etenee keskitempoisella rokkikompilla, päälle Timo Vikkula soittaa perussähkökitaraa, wah-wah -riffiä ja väliosassa akustista. Urut luovat huomaamatonta äänimattoa ja yhdessä voimakkaan kaiun kanssa tekevät kappaleen avaran tunnelman. Biisi päättyy parin minuutin instrumentaalilopetukseen, joka oikeastaan vain jalostaa jo esiteltyjä musiikillisia teemoja.
Jossain mielessä musiikillinen ilmiasu on ristiriidassa tekstin kanssa. Se ei kuulosta tarpeeksi, no, dionyysiseltä. Hienosti sovitettu, vaivihkaisella tavalla liki sinfoninen teos on kyllä kyseessä. Ehkä on haluttu alleviivata sitä, että tässä on vakavasta sanomasta kysymys. Pitkään Röyhkä ei kylläkään jaksanut saarnamiehen viittaa kantaa. Muutamaa vuotta myöhempi Kaksi aurinkoa, miehen romaaneista ehkä tunnetuin, sijoittuu Lappiin ja sivuaa okkultismia, mutta ote siinä on jo räävitön, raadollinen ja enemmän kuin groteski. Se lähestymistapa tuntui sopivan Kaukon taiteilijakuvaan paremmin.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Kauko Röyhkän top 50: 39, Pastoraali
39. Pastoraali (Mutta, mutta -ep, 1989)
Taannoisen cd-remasterointikierroksen myötä Nartun niin sanottu elegantti vaihe pakattiin kätevästi yhdelle levylle, joka sisältää Joko tai -albumin ja sitä edeltäneen Mutta, mutta -ep:n. Kaikessa abstraktiudessaan ja empivyydessään nämä otsikot kiteyttävät jotain sisältämästään musiikista. Tämän aikakauden Röyhkä ei mennyt äärimmäisyyksiin. Levyiltä ei juurikaan löydy rujoa rokkausta tai yltiöpäisen provosoivia tekstejä.
Tämä ei ole mikään ongelma, sillä Röyhkä on sanoittajana kotonaan myös salaperäisten tunnelmakuvien parissa, ja loppuaikojen Nartusta löytyi soitannollista ja sovituksellista kapasiteettia hyvinkin hienostuneeseen musisointiin. Instrumentaatio tuo mieleen vaikkapa alkuaikojen Liekin, vaikkei Kaukosta tietenkään koskaan ollut aidoksi romantikoksi. Siinä missä Joko-tai on hieno, yhtenäinen albumikokonaisuus, sisältää Mutta, mutta useita myöhäis-Nartun kaikkein parhaita kappaleita, mukaan lukien tämä avausraita.
Pastoraali on antiikin ajoilta periytyvä termi maalaismaisemaan sijoittuvalle romanssille. Röyhkän samanniminen biisi taas on hänen jossain määrin kiero versionsa sellaisesta. Kappaleen kertoja matkustaa idylliselle maaseudulle tapaamaan Anette-nimistä naista, jonka kanssa hänellä on aiemmin ollut jotain. Yritetään saada uutta alkua aikaiseksi, mutta kertoja empii ja miettii, pitäisikö valita joku Aneten sisarista (joita on ainakin kaksi). Mihinkään lopputulokseen kappale ei päädy, vaan jää kellumaan pitkähkön instrumentaalilopukkeen mukana raukeassa epätietoisuudessa.
Röyhkä piirtää miljöötä, jossa ihmiset tuntuvat lähinnä laiskottelevan laiturilla tai tappavan aikaa souturetkillä jokea alas drinkkejä siemaillen. Mitään konkreettisia ajan, paikan tai yhteiskunnallisen aseman koordinaatteja ei mainita. Yläluokkaisia nautintoja ei kannata ottaa ihan sellaisinaan. Samalta ep:ltä löytyy tällaiseen elämänmenoon hyvinkin pisteliäästi suhtautuva "Vanha Eurooppa". Myös "Pastoraalin" maailma tuntuu vieraantuneelta ja kuvaus ironiselta. Souturetkellä nähtyä luontoa kuvataan surrealistisesti ja hieman ahdistavasti: "paksu metsä" on kuin "iso peruukki", linnut "kirkuu jotain". Henkilöitä vaivaa jahkailevuus ja kyvyttömyys päättää. Anetella on kertojan mukaan yhdeksän sydäntä, joista vain yhden tämä menettää hänelle. Nainen lausuu kertojalle ristiriitaisia lauseita: "et saa luulla et se on noin helppoa / se on helpompaa kuin sinä luulet". Mikä sitten, eläminen? Jos ei tosissaan yritä muuttaa mitään, ei voi ikinä onnistuakaan. Viimeisessä säkeistössä soutumatka jatkuu "kohti seuraavaa aikaa". Mutta näiden ihmisten elämässä muutos tuntuu olevan olemassa vain siksi, ettei mikään pohjimmiltaan muuttuisi.
Tuosta ylläolevasta ei ehkä ota kovin paljoa tolkkua, mutta ei ole tarkoituskaan. Teksti on suggestiivinen. Se on kuin sarja sattumanvaraisia palasia novellista tai romaanista. Tässä mielessä tietysti kuten ne antiikin pastoraalit, joista on lähes järkiään säästynyt vain irtopätkiä.
Pastoraali on myös erinomainen popbiisi, vaikkei siinä edes ole varsinaista kertosäettä. A-osan laulumelodia on sopivan unelias, ja bändi soittaa hienovaraisesti lattarivaikutteista akustista poppia. Tommi Vikstenin rytmikäs kitara polkaisee intron käyntiin, mutta Pekka Gröhnin ylellisen melodiset koskettimet vievät sittenkin pääroolin. Kaikista popmusiikin aikakausista liikutaan ehkä lähimpänä 60-luvun lopun ns. barokkipoppia, vaikka orkestraatioita ei olekaan turhaan ympätty mukaan. Äänikuva on täyteläinen ja hyvin jäsennelty.
Biisissä on myös kompakti b-osa, jossa Röyhkä toistaa pari kertaa pysähtyneisyyttä henkivää lausetta "Uitetaan sormia / juodaan vodka russian". Nuorena, vasta alkoholijuomia opettelevana Röyhkä-fanina tämä kiehtoi minua siinä määrin, että pitkän aikaa vodka russian oli vakiotilauksiani baarissa. Sen jälkeen bändi päästetään irralleen. Gröhn sooloilee niin sähköpianolla kuin Hammondillakin. Aivan lopussa tempo kiihtyy hieman, juuri ennen loppufeidausta. Kiehtova ratkaisu, joka tuntuu sanovan jotain sellaista kuin "nyt äkkiä pois tästä laiskasta meiningistä".
Mutta biisinä Pastoraali ei ole laiska, vaan moniulotteinen ja omaperäinen. Juuri tällaisia Narttu-helmiä kuunnellessa tulee surkutelleeksi sitä, ettei Röyhkä sen koommin olen osannut tehdä yhtä totaalisia irtiottoja normaalista rockmeiningistä.
http://www.youtube.com/watch?v=26rMn9larFg
Taannoisen cd-remasterointikierroksen myötä Nartun niin sanottu elegantti vaihe pakattiin kätevästi yhdelle levylle, joka sisältää Joko tai -albumin ja sitä edeltäneen Mutta, mutta -ep:n. Kaikessa abstraktiudessaan ja empivyydessään nämä otsikot kiteyttävät jotain sisältämästään musiikista. Tämän aikakauden Röyhkä ei mennyt äärimmäisyyksiin. Levyiltä ei juurikaan löydy rujoa rokkausta tai yltiöpäisen provosoivia tekstejä.
Tämä ei ole mikään ongelma, sillä Röyhkä on sanoittajana kotonaan myös salaperäisten tunnelmakuvien parissa, ja loppuaikojen Nartusta löytyi soitannollista ja sovituksellista kapasiteettia hyvinkin hienostuneeseen musisointiin. Instrumentaatio tuo mieleen vaikkapa alkuaikojen Liekin, vaikkei Kaukosta tietenkään koskaan ollut aidoksi romantikoksi. Siinä missä Joko-tai on hieno, yhtenäinen albumikokonaisuus, sisältää Mutta, mutta useita myöhäis-Nartun kaikkein parhaita kappaleita, mukaan lukien tämä avausraita.
Pastoraali on antiikin ajoilta periytyvä termi maalaismaisemaan sijoittuvalle romanssille. Röyhkän samanniminen biisi taas on hänen jossain määrin kiero versionsa sellaisesta. Kappaleen kertoja matkustaa idylliselle maaseudulle tapaamaan Anette-nimistä naista, jonka kanssa hänellä on aiemmin ollut jotain. Yritetään saada uutta alkua aikaiseksi, mutta kertoja empii ja miettii, pitäisikö valita joku Aneten sisarista (joita on ainakin kaksi). Mihinkään lopputulokseen kappale ei päädy, vaan jää kellumaan pitkähkön instrumentaalilopukkeen mukana raukeassa epätietoisuudessa.
Röyhkä piirtää miljöötä, jossa ihmiset tuntuvat lähinnä laiskottelevan laiturilla tai tappavan aikaa souturetkillä jokea alas drinkkejä siemaillen. Mitään konkreettisia ajan, paikan tai yhteiskunnallisen aseman koordinaatteja ei mainita. Yläluokkaisia nautintoja ei kannata ottaa ihan sellaisinaan. Samalta ep:ltä löytyy tällaiseen elämänmenoon hyvinkin pisteliäästi suhtautuva "Vanha Eurooppa". Myös "Pastoraalin" maailma tuntuu vieraantuneelta ja kuvaus ironiselta. Souturetkellä nähtyä luontoa kuvataan surrealistisesti ja hieman ahdistavasti: "paksu metsä" on kuin "iso peruukki", linnut "kirkuu jotain". Henkilöitä vaivaa jahkailevuus ja kyvyttömyys päättää. Anetella on kertojan mukaan yhdeksän sydäntä, joista vain yhden tämä menettää hänelle. Nainen lausuu kertojalle ristiriitaisia lauseita: "et saa luulla et se on noin helppoa / se on helpompaa kuin sinä luulet". Mikä sitten, eläminen? Jos ei tosissaan yritä muuttaa mitään, ei voi ikinä onnistuakaan. Viimeisessä säkeistössä soutumatka jatkuu "kohti seuraavaa aikaa". Mutta näiden ihmisten elämässä muutos tuntuu olevan olemassa vain siksi, ettei mikään pohjimmiltaan muuttuisi.
Tuosta ylläolevasta ei ehkä ota kovin paljoa tolkkua, mutta ei ole tarkoituskaan. Teksti on suggestiivinen. Se on kuin sarja sattumanvaraisia palasia novellista tai romaanista. Tässä mielessä tietysti kuten ne antiikin pastoraalit, joista on lähes järkiään säästynyt vain irtopätkiä.
Pastoraali on myös erinomainen popbiisi, vaikkei siinä edes ole varsinaista kertosäettä. A-osan laulumelodia on sopivan unelias, ja bändi soittaa hienovaraisesti lattarivaikutteista akustista poppia. Tommi Vikstenin rytmikäs kitara polkaisee intron käyntiin, mutta Pekka Gröhnin ylellisen melodiset koskettimet vievät sittenkin pääroolin. Kaikista popmusiikin aikakausista liikutaan ehkä lähimpänä 60-luvun lopun ns. barokkipoppia, vaikka orkestraatioita ei olekaan turhaan ympätty mukaan. Äänikuva on täyteläinen ja hyvin jäsennelty.
Biisissä on myös kompakti b-osa, jossa Röyhkä toistaa pari kertaa pysähtyneisyyttä henkivää lausetta "Uitetaan sormia / juodaan vodka russian". Nuorena, vasta alkoholijuomia opettelevana Röyhkä-fanina tämä kiehtoi minua siinä määrin, että pitkän aikaa vodka russian oli vakiotilauksiani baarissa. Sen jälkeen bändi päästetään irralleen. Gröhn sooloilee niin sähköpianolla kuin Hammondillakin. Aivan lopussa tempo kiihtyy hieman, juuri ennen loppufeidausta. Kiehtova ratkaisu, joka tuntuu sanovan jotain sellaista kuin "nyt äkkiä pois tästä laiskasta meiningistä".
Mutta biisinä Pastoraali ei ole laiska, vaan moniulotteinen ja omaperäinen. Juuri tällaisia Narttu-helmiä kuunnellessa tulee surkutelleeksi sitä, ettei Röyhkä sen koommin olen osannut tehdä yhtä totaalisia irtiottoja normaalista rockmeiningistä.
http://www.youtube.com/watch?v=26rMn9larFg
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Sotien välisestä Suomesta: muutama kirjavinkki
Lempiaikani ja -paikkani historiassa on ehdottomasti Suomi aikavälillä 1918-39. Koska minulla ei ole akateemisen ihmisen velvoitteita, en ole perehtynyt siihen mitenkään järjestelmällisesti, vaan satunnaisotannalla romaaneja, elämäkertoja, tietoteoksia ja mielikuvitusta. Kaikki oli Suomessa noina vuosikymmeminä kiehtovampaa kuin sitä ennen tai sen koommin. Tietysti nyky-Suomessa on hauskempi elää, mutta luovutaanpa empaatikon viitasta hetkeksi ja suhtaudutaan asiaan kaunokirjailijan tavoin.
Sillä siitä se kaikki alkoi, aiheita etsivästä wannabe-kaunokirjailijasta. Syksyllä 1998 luin ahkerasti Waltarin pienoisromaaneja ja hyödynsin sivarien ilmaisia junalippuja viikonloppureissuilla Helsinkiin. Yöjuna oli aina perillä muutamaa tuntia ennen kuin ystäväni Tohtori ehti minua vastaan, ja ne tunnit käytin kuljeskelemassa päämäärättömästi Etu-Töölön varhaisaamuisilla kaduilla, jostain syystä yleensä tihkusateessa. Tiesin, että Waltari oli asunut täällä jossain. Kirjoitin fantasianovelleja, joissa yliluonnollinen aines yhdistyi 30-luvun runoilijoiden absintinhuuruisiin toilailuihin ja vanhahtavaan kirjakieleen.
Oikein hahmotettu. Sotien välinen Suomi on fantasiamaailma, todellisuuden näköinen mutta jännistä kohdista vääristynyt. Miten tässä myöhemmässä konsensusvaltiossa tehtiin poliittisia murhia ja väkivallantekoja ja saatiin melkein aikaiseksi puolifasistinen vallankaappaus? Miten kansallisromanttinen uho ja haaveet Suomen ulottamisesta Uralille sopivat samaan kuvaan kuin parikymppiset helsinkiläisrunoilijat, jotka ravaavat Ranskassa hankkimassa kuppaa ja availevat ikkunoita Eurooppaan? Miten kova tee ja konjakinlitkintä tuntuvat niin olennaiselta osalta samaa aikakautta, jolloin täällä oli voimassa kieltolaki ja virallinen asenne kaikenlaisiin holtittomuuksiin oli tiukan torjuva?
En tietenkään kaipaa historioitsijan vastauksia näihin kysymyksiin, joihin liittyvistä syy-seuraussuhteista tiedän kyllä itsekin jotain. Pidän ristiriidoista ja ääripäistä. Niitä riittää. Pidän siitäkin, että kun Suomi on pieni maa, äärimmäisyydetkin ovat täällä kuitenkin pienempiä ja kotikutoisempia: vain yksi ministerimurha, kännissä ja läpällä suunnitellut ja toteutetut Ståhlbergin kyyditys ja Mäntsälän kapina, ei kirjarovioita, mutta sitäkin enemmän Uuden Suomen palstoilla käytyä riitelyä siitä, onko Waltari pelkkä äitienpäiväkirjailija ja saako romaanissa kuvata aviorikosta myönteiseen sävyyn.
Kenties kaikkein kiehtovin mikrokosmos oli sotaa edeltävien vuosien Petsamo, jossa saatiin aikaiseksi ensin kulta- ja sitten nikkeliryntäys. Ihan saatanan kaukana kaikesta sijaitsevaan hyiseen kolkkaan ilmaantui onnenonkijoita ja kaivosmiehiä tolkuttomat määrät, tuloksena Suomen oma villi länsi, jossa ei käytännössä ollut muuta lakia kuin nikkeliyhtiön laki.
Mutta kyllä ne Töölön kadutkin edelleen kiehtovat, ja Krunikan ja Katajanokan. Se oli Suomen suuren urbanisoitumisen ja modernisoitumisen neitsytvaihetta, aatteet ja sukupolvet törmäsivät toisiinsa ryskyen eikä kukaan vielä tiennyt, millainen valtio oli syntymässä. Kaiken taustalla maailmantapahtumien koko ajan synkentyvät ja pitenevät varjot. Elettiin kuin viimeisiä aikoja, vaikka ne olivat ensimmäisiä. Sitten tulikin sota, eikä sen jälkeen oltaisi päästy eteenpäin, ellei oltaisi kollektiivisesti muututtu järkeviksi ja kohtuullisiksi.
Tylsää kaunokirjailijan kannalta.
Pieni lukulista:
Kaunokirjallisuuden puolelta tietenkin Waltaria: Suuri illusioni, Yksinäisen miehen juna, Appelsiininsiemen - eli ne parikymppisinä kirjoitetut kaikkein pateettisimmat teokset. Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on niin tiukkaa tavaraa, että sensuroitiin aikoinaan. Joel Lehtosen Henkien taistelu on hyvä satiiri 30-luvun alusta. Runoilijoista Katri Vala tarjoaa ajan hengen elävimpänä.
Olavi Paavolainen on oma lukunsa. Nykyaikaa etsimässä on tässä kontekstissa pakkoluettavaa, samoin loistavan vittumainen kirjallinen pamfletti Suursiivous.
Myöhempien aikojen romaanikirjallisuudesta Westön aika itsestäänselvä Missä kuljimme kerran on varmaankin paras Helsinki-kuvaus. Laajemman perspektiivin ottaa Jari Järvelä trilogiassaan Veden paino - Pieni taivas - Kansallismaisema, joka ottaa haltuun Aunuksen-retken, Petsamon kultahysterian, Kuru-laivan uppoamisen ja 30-luvun rotupuhtausaatteet. Varsinkin Pieni taivas on sekavan ajan huikea kuva.
Veli-Pekka Lehtola on kirjoittanut loistavan elämäkerran kenraali K.M. Walleniuksesta, joista kaavailtiin tietyissä piireissä Suomen diktaattoria. Hyviä elämäkertoja aikakauden vaikuttajista on tietysti kasapäin, samoin kaikenlaisia muistelusteoksia. Kulttuurielämä ja kirjataistelut tulevat erinomaisesti kuvatuiksi Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mystica. Waltarin sanelusta kirjoitettu Kirjailijan muistelmia on sekin korvaamaton.
Petsamo-sekoilujen definitiivinen eepos ja todella hämmästyttävän yksityiskohtainen suurtyö on Erno Paasilinnan aluetta kronikoivan teosparin jälkimmäinen osa, Maailman kourissa.
Sillä siitä se kaikki alkoi, aiheita etsivästä wannabe-kaunokirjailijasta. Syksyllä 1998 luin ahkerasti Waltarin pienoisromaaneja ja hyödynsin sivarien ilmaisia junalippuja viikonloppureissuilla Helsinkiin. Yöjuna oli aina perillä muutamaa tuntia ennen kuin ystäväni Tohtori ehti minua vastaan, ja ne tunnit käytin kuljeskelemassa päämäärättömästi Etu-Töölön varhaisaamuisilla kaduilla, jostain syystä yleensä tihkusateessa. Tiesin, että Waltari oli asunut täällä jossain. Kirjoitin fantasianovelleja, joissa yliluonnollinen aines yhdistyi 30-luvun runoilijoiden absintinhuuruisiin toilailuihin ja vanhahtavaan kirjakieleen.
Oikein hahmotettu. Sotien välinen Suomi on fantasiamaailma, todellisuuden näköinen mutta jännistä kohdista vääristynyt. Miten tässä myöhemmässä konsensusvaltiossa tehtiin poliittisia murhia ja väkivallantekoja ja saatiin melkein aikaiseksi puolifasistinen vallankaappaus? Miten kansallisromanttinen uho ja haaveet Suomen ulottamisesta Uralille sopivat samaan kuvaan kuin parikymppiset helsinkiläisrunoilijat, jotka ravaavat Ranskassa hankkimassa kuppaa ja availevat ikkunoita Eurooppaan? Miten kova tee ja konjakinlitkintä tuntuvat niin olennaiselta osalta samaa aikakautta, jolloin täällä oli voimassa kieltolaki ja virallinen asenne kaikenlaisiin holtittomuuksiin oli tiukan torjuva?
En tietenkään kaipaa historioitsijan vastauksia näihin kysymyksiin, joihin liittyvistä syy-seuraussuhteista tiedän kyllä itsekin jotain. Pidän ristiriidoista ja ääripäistä. Niitä riittää. Pidän siitäkin, että kun Suomi on pieni maa, äärimmäisyydetkin ovat täällä kuitenkin pienempiä ja kotikutoisempia: vain yksi ministerimurha, kännissä ja läpällä suunnitellut ja toteutetut Ståhlbergin kyyditys ja Mäntsälän kapina, ei kirjarovioita, mutta sitäkin enemmän Uuden Suomen palstoilla käytyä riitelyä siitä, onko Waltari pelkkä äitienpäiväkirjailija ja saako romaanissa kuvata aviorikosta myönteiseen sävyyn.
Kenties kaikkein kiehtovin mikrokosmos oli sotaa edeltävien vuosien Petsamo, jossa saatiin aikaiseksi ensin kulta- ja sitten nikkeliryntäys. Ihan saatanan kaukana kaikesta sijaitsevaan hyiseen kolkkaan ilmaantui onnenonkijoita ja kaivosmiehiä tolkuttomat määrät, tuloksena Suomen oma villi länsi, jossa ei käytännössä ollut muuta lakia kuin nikkeliyhtiön laki.
Mutta kyllä ne Töölön kadutkin edelleen kiehtovat, ja Krunikan ja Katajanokan. Se oli Suomen suuren urbanisoitumisen ja modernisoitumisen neitsytvaihetta, aatteet ja sukupolvet törmäsivät toisiinsa ryskyen eikä kukaan vielä tiennyt, millainen valtio oli syntymässä. Kaiken taustalla maailmantapahtumien koko ajan synkentyvät ja pitenevät varjot. Elettiin kuin viimeisiä aikoja, vaikka ne olivat ensimmäisiä. Sitten tulikin sota, eikä sen jälkeen oltaisi päästy eteenpäin, ellei oltaisi kollektiivisesti muututtu järkeviksi ja kohtuullisiksi.
Tylsää kaunokirjailijan kannalta.
Pieni lukulista:
Kaunokirjallisuuden puolelta tietenkin Waltaria: Suuri illusioni, Yksinäisen miehen juna, Appelsiininsiemen - eli ne parikymppisinä kirjoitetut kaikkein pateettisimmat teokset. Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on niin tiukkaa tavaraa, että sensuroitiin aikoinaan. Joel Lehtosen Henkien taistelu on hyvä satiiri 30-luvun alusta. Runoilijoista Katri Vala tarjoaa ajan hengen elävimpänä.
Olavi Paavolainen on oma lukunsa. Nykyaikaa etsimässä on tässä kontekstissa pakkoluettavaa, samoin loistavan vittumainen kirjallinen pamfletti Suursiivous.
Myöhempien aikojen romaanikirjallisuudesta Westön aika itsestäänselvä Missä kuljimme kerran on varmaankin paras Helsinki-kuvaus. Laajemman perspektiivin ottaa Jari Järvelä trilogiassaan Veden paino - Pieni taivas - Kansallismaisema, joka ottaa haltuun Aunuksen-retken, Petsamon kultahysterian, Kuru-laivan uppoamisen ja 30-luvun rotupuhtausaatteet. Varsinkin Pieni taivas on sekavan ajan huikea kuva.
Veli-Pekka Lehtola on kirjoittanut loistavan elämäkerran kenraali K.M. Walleniuksesta, joista kaavailtiin tietyissä piireissä Suomen diktaattoria. Hyviä elämäkertoja aikakauden vaikuttajista on tietysti kasapäin, samoin kaikenlaisia muistelusteoksia. Kulttuurielämä ja kirjataistelut tulevat erinomaisesti kuvatuiksi Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mystica. Waltarin sanelusta kirjoitettu Kirjailijan muistelmia on sekin korvaamaton.
Petsamo-sekoilujen definitiivinen eepos ja todella hämmästyttävän yksityiskohtainen suurtyö on Erno Paasilinnan aluetta kronikoivan teosparin jälkimmäinen osa, Maailman kourissa.
tiistai 1. marraskuuta 2011
Ajopuista pintapopin virrassa
Vaasankadulta oli päädytty jatkoille, ja ystäväni vaati soittamaan Lassi Valtosen kappaleen "Pispala". Olin skeptinen. Kyllähän minä Idols-Lassin tiesin. Sen hetken ajan, kun hän ehti olla kisassa mukana, useimmat tuntemani nuoret naiset ehtivät hehkuttaa hänen vilpitöntä olemustaan ja aitouttaan ja vakuuttaa varmaksi, että laulukilpailun kautta tai ei, Lassi löytäisi oman äänensä ja musiikilleen sitä arvostavan yleisön.
Valtonen itse ei tosin tuntunut tähän uskovan, vaan jättäytyi kisasta melkein saman tien ja ilmoitti keskittyvänsä rumpujen soittoon progebändissään. Varsinainen salamapoistuminen julkisuudesta. Kulisseissa alettiin kuitenkin soitella puheluja, ja ilmeisen nopeasti nuoren miehen pää saatiin kääntymään, koska nyt, saman kalenterivuoden aikana, hänen debyyttialbuminsa on jo kaupoissa monikansallisen yhtiön julkaisemana. Tällaisiin yhtiöihin lähtökohtaisen kielteisesti suhtautuva saattaisi nyt hymähdellä kyynisesti.
Minä olen kai sellainen ihminen. Ainakin suhtaudun kyynisesti laulukilpailutähtien nopeasti väsättyihin esikoisalbumeihin. Samoin kriitikoihin, jotka yrittävät väkisin löytää näiden levyjen joukosta kehumisen arvoisia, koska jokin draaman laki vaatii, että sellaisiakin niissä on oltava. Esimerkiksi Anna Puun joillakin tahoilla kovastikin ylistettyjä levyjä en osaa pitää juuri laskelmoitua perussuomipoppia kummempina - syvälle käyvä herkkyyskin on Puun tuotannossa syvälle käyvän herkkyyden esittämistä.
Pispala-biisi veti kuitenkin hiljaiseksi. Vaikkei se ole mikään ilmeinen hitti, kuulosti se heti ensikuuntelulla, siinä kolmen maissa yöllä, ihan saatanan kovalta. Ei ole sen koomminkaan lakannut kuulostamasta, eikä stereoissani soimasta. Se on lähes arkaaisen kuuloinen folkballadi, jonka synkkä, vahvoin kuvin piirretty teksti kertoo pikkulapsesta harhailemassa kevään 1918 ratkaisutaistelujen jälkeisellä Tampereella. Valtonen tulkitsee sen todellakin aidon kuuloisesti, vaikkei teksti ole hänen omansa ja vaikken usko hänellä olevan minkäänlaista suhdetta vuoden 1918 tapahtumiin. Hän vaan sattuu olemaan niin hyvä tulkitsija, että pystyy menemään oikeasti sisälle lauluihin.
Pieni selvitystyö paljasti biisin taustalta arvostamiani nimiä: säveltäjinä Tehosekoittimen ex-liideri Matti Mikkola ja DJPP:näkin tunnettu elektrotuottajaguru Street Kobra, sanoittajana 2000-luvun ylimmäisten nerojen kärkikaartia edustava Asa. Nämä ovat kaikki lahjakkaita muusikoita, jotka ovat enenevässä määrin tienaamassa leipäänsä tilaustyömarkkinoilta. Valtosen Kukin tyylillään -levylle on päätynyt myös samaan porukkaan kuuluvan Paula Vesalan tekstiä, ja kenties useilla biiseillä mukana olevat folkhenkilöt Matti Johannes Koivu ja Topi Saha ovat hekin haistaneet osaamiselleen olevan kysyntää.
Tässä on jo melkoinen ero ensimmäisen Idols-sukupolven biisinikkareihin, jotka olivat silkkoja palkkatyöläisiä. Levy-yhtiötasolla on varmaan kelailtu, että laulukilpailumenestyjiä alkaa olla maassamme jo vähän liikaa: tarvitaan uutta verta, uudenlaista näkemystä ja joukosta erottuvaa musiikkia. Sitten palkataan joukosta erottuva artisti sitä tekemään. Ero on freelancerin ja kuukausipalkkalaisen välinen ero, eikä riitä tekemään pysyvää muutosta. Mutta voidaan olla varmoja siitä, ettei Hannu Korkeaoja olisi koskaan pystynyt Pispalan kaltaiseen yksittäiseenkään täysosumaan.
Lassi Valtosen koko levy ei sentään yllä läheskään samalle tasolle. Kovin muistettavia sävellyksiä ei ole kuin tuo yksi, ja liian suuri osa materiaalista on liian tasapaksua folkpoppia, villapaitaisempaa Anna Puun toisintoa. Väistämättä tälläkin levyllä haisee se laskelmointikin. Se on tällä kertaa sellaista laskelmointia, joka esittää omaa vastakohtaansa. Pyritään siis luomaan vaikutelmaa vilpittömästä, hieman nuhjaantuneesta, aika vanhanaikaisesta musiikista vastaamaan artistin julkisuudessa antamaa kuvaa hukassa olevasta nuorestamiehestä sympaattisine 70-luvun viiksineen. "Suonsilmä"-biisin sekaan on jopa upotettu jonkun viskaalin dollarinkuvat silmissä heittämää selostusta yhä suuremmista ja elämyksellisemmistä kauppakeskuksista. Viesti on alleviivaava: Valtonen ei tuollaisiin keskuksiin jalallaan astuisi, hän polttaa mieluummin tupakkaa liiterin portailla tai pelaa pajatsoa huoltsikan baarissa.
No, hänen levyään niissä elämyskeskuksissa kuitenkin myydään.
Levyn päättää virkistävä, akustisella rämpytetty versio Pelle Miljoonan punk-klassikosta Nuoriso sairastaa syöpää. Valtonen jos kuka vaikuttaa itse sellaiselta hieman itseensä eksyneeltä nuorelta, joita Pelle biisissään ripitti. En tiedä, kuka coverin on valinnut, mutta siinä on herkullisia ironian tasoja. Se on viime aikojen oivaltavimpia suomipopin sisäisiä kierrätyksiä, ja Pispala taas on meikäläisen Idols-historian ylivoimaisesti paras biisi. Eiköhän näillä ansioilla tyydyttävä irtoa.
Pispalaa ei valitettavasti ole Youtubessa. Tässä levyltä ihan hyvä, niin ikään Asan tekstittämä ja yllättävän paljon Anssi Kelalta kuulostava avausbiisi "Tuhkaa ja hiekkaa".
http://www.youtube.com/watch?v=KCTvgBiH-Ak
Valtonen itse ei tosin tuntunut tähän uskovan, vaan jättäytyi kisasta melkein saman tien ja ilmoitti keskittyvänsä rumpujen soittoon progebändissään. Varsinainen salamapoistuminen julkisuudesta. Kulisseissa alettiin kuitenkin soitella puheluja, ja ilmeisen nopeasti nuoren miehen pää saatiin kääntymään, koska nyt, saman kalenterivuoden aikana, hänen debyyttialbuminsa on jo kaupoissa monikansallisen yhtiön julkaisemana. Tällaisiin yhtiöihin lähtökohtaisen kielteisesti suhtautuva saattaisi nyt hymähdellä kyynisesti.
Minä olen kai sellainen ihminen. Ainakin suhtaudun kyynisesti laulukilpailutähtien nopeasti väsättyihin esikoisalbumeihin. Samoin kriitikoihin, jotka yrittävät väkisin löytää näiden levyjen joukosta kehumisen arvoisia, koska jokin draaman laki vaatii, että sellaisiakin niissä on oltava. Esimerkiksi Anna Puun joillakin tahoilla kovastikin ylistettyjä levyjä en osaa pitää juuri laskelmoitua perussuomipoppia kummempina - syvälle käyvä herkkyyskin on Puun tuotannossa syvälle käyvän herkkyyden esittämistä.
Pispala-biisi veti kuitenkin hiljaiseksi. Vaikkei se ole mikään ilmeinen hitti, kuulosti se heti ensikuuntelulla, siinä kolmen maissa yöllä, ihan saatanan kovalta. Ei ole sen koomminkaan lakannut kuulostamasta, eikä stereoissani soimasta. Se on lähes arkaaisen kuuloinen folkballadi, jonka synkkä, vahvoin kuvin piirretty teksti kertoo pikkulapsesta harhailemassa kevään 1918 ratkaisutaistelujen jälkeisellä Tampereella. Valtonen tulkitsee sen todellakin aidon kuuloisesti, vaikkei teksti ole hänen omansa ja vaikken usko hänellä olevan minkäänlaista suhdetta vuoden 1918 tapahtumiin. Hän vaan sattuu olemaan niin hyvä tulkitsija, että pystyy menemään oikeasti sisälle lauluihin.
Pieni selvitystyö paljasti biisin taustalta arvostamiani nimiä: säveltäjinä Tehosekoittimen ex-liideri Matti Mikkola ja DJPP:näkin tunnettu elektrotuottajaguru Street Kobra, sanoittajana 2000-luvun ylimmäisten nerojen kärkikaartia edustava Asa. Nämä ovat kaikki lahjakkaita muusikoita, jotka ovat enenevässä määrin tienaamassa leipäänsä tilaustyömarkkinoilta. Valtosen Kukin tyylillään -levylle on päätynyt myös samaan porukkaan kuuluvan Paula Vesalan tekstiä, ja kenties useilla biiseillä mukana olevat folkhenkilöt Matti Johannes Koivu ja Topi Saha ovat hekin haistaneet osaamiselleen olevan kysyntää.
Tässä on jo melkoinen ero ensimmäisen Idols-sukupolven biisinikkareihin, jotka olivat silkkoja palkkatyöläisiä. Levy-yhtiötasolla on varmaan kelailtu, että laulukilpailumenestyjiä alkaa olla maassamme jo vähän liikaa: tarvitaan uutta verta, uudenlaista näkemystä ja joukosta erottuvaa musiikkia. Sitten palkataan joukosta erottuva artisti sitä tekemään. Ero on freelancerin ja kuukausipalkkalaisen välinen ero, eikä riitä tekemään pysyvää muutosta. Mutta voidaan olla varmoja siitä, ettei Hannu Korkeaoja olisi koskaan pystynyt Pispalan kaltaiseen yksittäiseenkään täysosumaan.
Lassi Valtosen koko levy ei sentään yllä läheskään samalle tasolle. Kovin muistettavia sävellyksiä ei ole kuin tuo yksi, ja liian suuri osa materiaalista on liian tasapaksua folkpoppia, villapaitaisempaa Anna Puun toisintoa. Väistämättä tälläkin levyllä haisee se laskelmointikin. Se on tällä kertaa sellaista laskelmointia, joka esittää omaa vastakohtaansa. Pyritään siis luomaan vaikutelmaa vilpittömästä, hieman nuhjaantuneesta, aika vanhanaikaisesta musiikista vastaamaan artistin julkisuudessa antamaa kuvaa hukassa olevasta nuorestamiehestä sympaattisine 70-luvun viiksineen. "Suonsilmä"-biisin sekaan on jopa upotettu jonkun viskaalin dollarinkuvat silmissä heittämää selostusta yhä suuremmista ja elämyksellisemmistä kauppakeskuksista. Viesti on alleviivaava: Valtonen ei tuollaisiin keskuksiin jalallaan astuisi, hän polttaa mieluummin tupakkaa liiterin portailla tai pelaa pajatsoa huoltsikan baarissa.
No, hänen levyään niissä elämyskeskuksissa kuitenkin myydään.
Levyn päättää virkistävä, akustisella rämpytetty versio Pelle Miljoonan punk-klassikosta Nuoriso sairastaa syöpää. Valtonen jos kuka vaikuttaa itse sellaiselta hieman itseensä eksyneeltä nuorelta, joita Pelle biisissään ripitti. En tiedä, kuka coverin on valinnut, mutta siinä on herkullisia ironian tasoja. Se on viime aikojen oivaltavimpia suomipopin sisäisiä kierrätyksiä, ja Pispala taas on meikäläisen Idols-historian ylivoimaisesti paras biisi. Eiköhän näillä ansioilla tyydyttävä irtoa.
Pispalaa ei valitettavasti ole Youtubessa. Tässä levyltä ihan hyvä, niin ikään Asan tekstittämä ja yllättävän paljon Anssi Kelalta kuulostava avausbiisi "Tuhkaa ja hiekkaa".
http://www.youtube.com/watch?v=KCTvgBiH-Ak
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)