Spekti, kokoomus ja naisviha

Minulla oli ilmeisesti tänä sunnuntaina tylsää, koskapa tein sellaisen pienen ajatusharjoituksen, että otin asiakseni kuunnella Suomen Spotifyn tämänhetkiset 10 suosituinta kappaletta. Lähtökohtana ei ollut ylimielinen halu vittuilla "kansan syville riveille". Pidän popmusiikista, jos se on hyvin tehtyä. Mutta vaikka se olisi paskaakin, on kulttuurikriitikon näkökulmasta kiinnostavaa selvittää, mitä solukämpissä ja teinietkoilla just nyt kuunnellaan.

En usko, että minkään aikakauden nuorison makumieltymykset ovat sattumanvaraisia. Ne heijastelevat kyseistä ajanhetkeä ja muokkaavat sitä. Tämä tuntuisi olevan erityisen totta nykyään, kun politiikallekin esitetään samankaltaisia vaatimuksia kuin vaikkapa popmusiikille.

Tässä ilmiössä taas on kyse eräänlaisesta demografisesta silmänkääntötempusta. Kun katsoo Suomen lähitulevaisuuden väestörakennetta - tai ihan vaikka vaan seuraa keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista - voi pian päätellä, etteivät sedät ole todellakaan menettäneet valtaansa, eivätkä ole menettämässäkään. Mutta vaalit ratkaistaan Suomen kaltaisessa maassa hyvinkin pienin äänimarginaalein, ja nykyisen dadapolitiikan oloissa juuri nuorten ihmisten kaltaisilla heikosti aktivoituvilla ryhmillä voi olla ratkaiseva merkitys.

Tästä päästäänkin siihen, että tätä kirjoitettaessa Suomen Spotifyn kuunnelluin kappale on tämä hiljaiseksi vetävä tekele,  joka ei ole millään muotoa edes musiikkia sen enempää kuin Stubbin tekemä politiikka on politiikkaa. On olemassa musiikkia, joka on keskisormen näyttö musiikille; on olemassa politiikkaa, joka on keskisormen näyttö politiikalle.

Linkin takaa löytyy Spekti-nimisen artistin kappale Macho Fantastico. Tämä artisti julkaisi viime vuonna albumin nimeltä Diktaattorimies, jonka kansiteemana oli, no, diktaattorius. Tuo hassunhauska, lämmin ja aina yhtä pörröinen aihe.

Uuden hittibiisin härski naisvihateema sopii hyvin kuvaan.

Onhan kykypuoluekin jo ottanut repertuaariinsa demokratian halveksumisen rinnalle myös freesin ja ajantasaisen vaatimuksen, jonka mukaan naisten pitäisi toisaalta antaa nuorille kokoomuslaisille helposti pillua, mutta toisaalta myös sitoutua parisuhteisiin heidän kanssaan

Ilman negatiivisuutta ei ole toivoakaan

Sopivasti itsenäisyyspäivän alla ilmestyi vuoden viimeinen Rumba ja siinä perinteinen Vuoden voittajat -haastattelu. Artikkelissa jututetaan aina kolmea tavalla tai toisella vuoden mittaan tekemisissään onnistunutta muusikkoa. En ole koskaan aiemmin ajatellut tuon "voittaja"-ilmauksen tarkoittavan mitään sen erityisempää. Koska taide harvemmin on palkkatyötä, siitä puhuttaessa tavataan jotenkin automaattisesti käyttää tällaista kapitalismin ja urheilukenttien retoriikkaa.

Tämä Jose Riikosen kirjoittama haastis Elastisesta, Haloo Helsingin Ellistä ja Rane Raitsikasta vaatii kuitenkin pienen kommentaarin. Tällä kertaa jutun viitekehys on nimittäin  yhteiskunnallinen.

Lähtöpiste: marraskuisessa Suomessa sataa ja tuulee. Talous sakkaa, ihmiset angstaavat, levyjä ei enää myydä.

Toimittaja kulkeutuu Kampin keskuksen kattokerroksissa sijaitsevaan eliittibaariin tapaamaan kolmea muusikkoa, jotka määritellään vuoden voittajiksi. Juttu on rakennettu eräänlaisen kirjallisen euroviisumodulaation varaan: kun tekstiä on takana noin kolme neljäsosaa, vetää Riikonen Ellin, Elan ja Ranen taskusta positiivisuuskortin, jonka pitäisi saada meidät uskomaan, että kaikki on päinvastaisesta todistusaineistosta huolimatta hyvin.

Köyhyys ja kurjistuminen nimittäin saavat ihmiset haluamaan elämyksiä.

Mutta se hopeareunus tulee tässä: mitä huonommin menee, sitä enemmän ihmiset haluavat nostaa tunnelmaansa. Kun ahdistaa, on kiva käydä keikalla, Riikonen järkeilee.

Se bisnes, joka boomaa tällaisina aikoina, on nimenomaan elämysbisnes. Sellaiset asiat, jotka upliftaavat, Elastinen dadailee.

Vaikka on vain vähän rahaa, niin se käytetään sitten vaikka siihen, että mennään perheen kanssa yhdessä keikalle. Se on hieno tapa käyttää se raha, visioi Elli mahdollisuutta, että joku fiktiivinen köyhä perhe tosiaan haluaisi käyttää viimeiset rahansa hänen eläkerahastonsa kartuttamiseen.

Sitten päästään luonnollisesti Cheekin stadionkonsertteihin. Vaatimattomasti levyjä myyvä Rane Raitsikka asetttuu tässä hyödyllisen idiootin rooliin.

Oliko se kaksi iltaa? Vittu kelaa vähän. Se on tiukka. On tiukka. Paljon se vetää se mesta? -- Minun mielestäni toi on tosi mageeta. Kenenkään menestys ei ole minulta pois. -- Ja se oli siistiä, että Ruisrockissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys. Jengi tosiaan tulee. Vittu mennään ja aurinko paistaa ja pidetään hauskaa.

Livemusiikkibisnes on kuitenkin tilastojen valossa laskussa siinä kuin levymyyntikin. Näissä molemmissa yleisen kurjistumisen kanssa käsi kädessä on kulkenut kehitys, jossa pienenevästä kakusta yhä suurempi osa menee yhä harvemmille tahoille. Cheekin stadionkeikat ovat Suomen mittakaavassa paraatiesimerkki tästä.

Tämän suuntauksen suurimpiin hyötyjiin kuuluva Elli fiilistelee Ranea: Ihmiset tarvitsevat edes hetken jonkinlaista yhteisöllisyyttä.

Siis semmoista yhteisöllisyyttä, josta he joutuvat maksamaan Ellille, Cheekille, Elastiselle ja asianomaisten taustajoukoille.

Elli jatkaa: Se on ihan sama, mikä se artisti on. Olin Cheekin keikalla stadikalla ja minulla oli sydän muljahtaa, kun katsoin siellä olleita ihmisiä. Että miten fiiliksissä ne olivat. Siinä alkoi melkein spiidata.

Tämä onkin tärkeä kohta. Ihmisen subjektiivista tunne-elämystä ei voi mitätöidä. Se on aina yhtä arvokas. Kannattaa kuitenkin huomata, että Elli viittaa tässä toisen käden tunne-elämykseen: häntä liikutti se, että ihmiset liikuttuivat Cheekin keikasta. Tässä siis menestyjä liikuttuu siitä, että prolet ovat menneet toisen menestyjän nalkkiin.

Fiiliksissä olevia ihmisiä näkee muuallakin kuin toistaistoisten kokoomusräppäreiden stadionkeikoilla. Missään nimessä vahvan tunnetilan kokeminen ei edellytä stadionkeikalle päätymistä. Itsekin olen muistaakseni kokenut joitakin vahvoja tunteita, vaikka olen ollut stadikalla vain yleisurheilun EM-kisoissa 1994.

Jutun lopussa toimittaja Riikonen solmii positiivisuuslankojaan yhteen ja nostaa esille senkin mahdollisuuden, että joku voisi olla eri mieltä.

Moni pitää suurta osaa positiivisesta kreisubailumusiikista tyhjänpäiväisenä hömppänä. Cheek on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja Vain elämää -ohjelmaa on kritisoitu yltiösentimentaalisuudesta sekä halvalla kyynelillä rahastamisesta.
Tässä vaiheessa Elli nostaa luonnollisesti esiin kateuskortin.

Tuo kateus on järjetöntä. Aina on pakko jostain motkottaa. Teimme siskon kanssa Facebookiin feikkiprofiilin. Aina, kun joku sanoo johonkin asiaan jotain negatiivista, menemme kehumaan sitä. Se on jännä, että sen yhden positiivisen kommentin jälkeen alkaa tulla lisää positiivisia kommentteja.

Jee, Kimmo huudahtaa.

Helvetin hyvä, Rane komppaa.

Näin siis ilmastonmuutos, kädetön talouspolitiikka, törkeä eturyhmäsuhmurointi, veroparatiisikapitalismi ja maailmanlopun marraskuun tihkusateet on kaikki kuitattu vaatimuksella olla positiivinen ja mennä Cheekin stadionkeikalle tai ostaa Elastisen mainostamaa proteiinirahkaa.

Näin yhteistä todellisuutta muokataan vastuuttomilla sanoilla.

Mutta ei se ole negailua, että uskaltaa sanoa asioiden olevan pielessä. Se on todellista positiivisuutta. Kun tiedostaa ongelman, voi alkaa miettiä keinoja sen muuttamiseksi.

Tällaiset omassa eliitissään elävät Elat ja Ellit eivät haluakaan muuttaa mitään. He hyötyvät vallitsevasta tilanteesta, vaikkakin vain vaatimattomasti ylikansallisiin isoihin poikiin verrattuna.

Me muut tarvitsemme negatiivisuutta. Ilman sitä ei ole mitään toivoa.

Kirjoittajan vuosi 2014

Ilmeisesti kolme blogia journalismin ja kaunokirjallisuusharrastuksen kylkeen on vähän liikaa, koskapa tätä ei kuluneena vuonna ole tullut liikaa päivitettyä. Vuoden aikana olen julkaissut Aurinkoiselta puolelta -otsikon alla vain seitsemän kirjoitusta: yhden novellin, kaksi romaanikatkelmaa, kaksi puolipoliittista purkausta, yhden turhautuneen musiikkikriitikon angstauksen ja yhden listauksen elämäni keskeisistä paikoista.

Kuten tästä suppeastakin otannasta käy ilmi, Aurinkoiselta puolelta on pysynyt juuri sellaisena sekalaisen materiaalin kaatopaikkana, jollaiseksi sen alun alkaen tarkoitinkin. Harjukatulainen-blogissa on runoja, Salamaisemassa musiikkiesseitä, kaikki muu kuuluu tänne.

Proosan kirjoittamiseen liittyvät pyrintöni ovat toki olleet koko ajan keskeinen osa tätä blogia. Täällä olen julkaissut useita novelleja, jotkut niistä vain täällä. Taannoisen Lähiöromaani-käsikirjoitukseni valmistumista oli täällä mahdollista seurata aika tiiviistikin. Välillä olen purkanut mietteitäni kirjoittamiseni päämääristä.

Nyt voisi vaihteeksi vilkaista lähimenneisyyteen - ja vähän tulevaisuuteenkin. 2014 on ollut minulle kirjoittajana tapahtumarikas vuosi, joka huipentui esikoisteokseni julkaisuun, vaikkakin vähän eri tavalla kuin olisin vuosi sitten otaksunut. Mutta tämä ei ole ainoa syy siihen, että tunnen (taas kerran) olevani pyytämättä ja yllättäen murroskohdassa.

Vuosi sitten olin saanut Lähiöromaanin valmiiksi ja lähdin kohtalaisen suurin odotuksin tarjoamaan sitä erinäisille kärkipään kustantajille. Huonostihan siinä kävi, sillä palautetta tuli vain geneeristen hylkäysten muodossa. Olihan se kieltämättä pettymys, sillä olin käsikirjoitukseen tyytyväinen, ja olen edelleen. Tavoitteeni oli kuvata jonkinlaisen springsteeniläisen romanttisen realismin keinoin erään betonilähiön nuoria, mutta samalla käsitellä elämän umpikujia ja ulospääsyn mahdollisuuksia laajemminkin.

Lähiöromaani oli myös reaktio tiettyihin puutteisiin, joita olin suomalaisesta proosasta löytävinäni. 1) Se tuntuu katsovan vuosi vuodelta tiiviimmin historiaan tämän hetken sijaan. 2) Kuvatessaan nykypäivää se kuvaa turhan usein... no, esimerkiksi kirjailijoita, toimittajia tai muita kirjoittajiensa kaltaisia ihmisiä. Jos se kuvaa lähiötyyppejä, sillä on taipumusta karikatyyreihin.

Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole totuuksien kertominen asioista, mutta halusin joka tapauksessa kirjoittaa toden näköisiä henkilöitä, joita lukija voisi ymmärtää heidän omista lähtökohdistaan käsin. Puheet, musiikkimaku, koko sosiaalinen viitekehys: näihin kiinnitin huomiota. Salakuuntelin aika paljon henkilöideni kaltaisia ihmisiä projektin aikana. Se oli kiinnostavaa ja palkitsevaa.

Tuskinpa sille romaanille enää mitään sen kummempaa tapahtuu, mutta tulipahan tehtyä. Hylkäysmaileissa on se hyvä puoli, että niitä tipahtelee pääsääntöisesti aika harvakseltaan, eivätkä kaikki kustantamot vastaa koskaan. Ei ole sellaista dramaattista pistettä, jossa tajuaisi suunnitelmiensa menneen reisille. Se valkenee ikään kuin ajan kanssa. Siinä vaiheessa olin jo kauan sitten ehtinyt siirtyä eteenpäin, ja saatoin vilpittömästi ajatella, että itseäni tyydyttävän romaanin saaminen valmiiksi on joka tapauksessa jotain, mitä ei ainakaan kannata katua.

Lähiöromaanin jälkeiset kuukaudet menivät vaiheillessa. Ensisijaisesti minun oli tarkoitus kirjoittaa siinä välissä erästä musiikkiin liittyvää tietokirjantapaista, ja teinkin sitä varten kohtalaisen määrän taustatyötä, mutta huomasin tällaisen teoksen vaatiman työmäärän olevan loppujen lopuksi suurempi kuin tavanomaisen romaanin - ja aivan liian suuri osa siitä oli raakaa haastattelunpurkua, siis todella tylsää ja aikaavievää hommaa. Projekti meni jäihin, vaikka ei olekaan lopullisesti haudattu.

Sitten oli vielä eräs toinen, lähes sanoinkuvaamattomia ja toinen toistaan omituisempia esteitä kohdannut hanke, josta en viitsi tässä edes sanoa enempää.

Näiden suunnitelmien mutkistuessa aloin ajatella yhä enemmän "Kumpula-romaania", jonka olin jo vuosi, pari sitten hahmotellut Lähiöromaanin jonkinlaiseksi temaattiseksi jatkoksi. Keväällä 2012 olin käynyt ensimmäistä kertaa Kumpulan kyläjuhlilla ja koko kaupunginosassa. Hirttäydyin välittömästi ajatukseen tuosta paikasta, joka vaikutti saavuttamattoman "yhteisöllisen" idyllin ruumiillistumalta, niin tarkalta likiarvolta onnelasta, että sellaisen olemassaolo haiskahti suoralta vittuilulta (ellen sitten jonkin käsittämättömän ihmeen kautta pääsisi itse livahtamaan sinne).

Olen ottanut tavakseni stalkata Kumpulan puutalojen asukkaita kaikkina vuodenaikoina. Liikun viipyvin askelin Limingankadulla ja yritän näyttää siltä, etten kurkkisi pihoille. Olen ilahtunut jokaisesta ruostumaan jätetystä lumilapiosta, ovathan ne todisteita siitä, että Kumpulassa asuu pikkuporvareiden sijaan hurmaavia hippejä, joilla keskimäärin korkeasta tulotasostaan huolimatta on elämänarvot kohdillaan.

Mutta kun sitten mietin, millaisen romaanin Kumpulasta voisi kirjoittaa, päädyin ikään kuin huomaamattani rakentelemaan varsin klassista kuvausta keskiluokan kulissien sortumisesta ja ihmisten jokapäiväisen elämän naamiaisleikeistä. Sen päähenkilöksi uhkasi vielä tulla perhe-elämäänsä kyllästynyt harrastelijamuusikko, joka ihastuu nuoreen naiseen.

Keksin romaanille kyllä hyvän nimen - Puutarhajuhlien jälkeen - ja joitakin pahimmat kliseet karttavia rönsyjä ja sivupolkuja, mutta vaikuttaa selvältä, miksei se ole missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Tämä homma alkoi kuulostaa uhkaavasti Juha Itkosen romaanilta, eikä edes hän itse ole viime vuosina ollut hirveän hyvä Juha Itkonen.

Koska kaipasin Kumpula-romaanin kanssa tuskaillessani edes jotain mielekästä tekemistä, josta voisi jopa nauttia, tulin sopineeksi Kuoriaiskirjat-kustantamoa pyörittävän ystäväni Tuomas Salorannan kanssa, että kirjoittaisin firman profiiliin sopivan pienoisromaanin. Kuoriaiskirjat julkaisee spekulatiivista fiktiota usein hieman pulp-henkisinä pehmeäkantisina. Varsinainen genreviihde ei ole ihan minun juttuni, mutta jotain sen suuntaista on kuitenkin tullut takavuosina kirjoitettua. Muistin novellin nimeltä Erämaan morsian - tosiaankin vain muistin, sillä alkuperäinen on hävinnyt suureen dataerämaahan jo vuosia sitten - rekonstruoin sen ja laajensin kompaktiksi, painettuna 70-sivuiseksi kertomukseksi.

Ja tässä se nyt on, puun takaa tullut esikoisteokseni. Ei lähiöromantiikkaa, ei keskiluokan angstia, vaan vuosisatojen taakse, pseudohistorialliseen hämärään sijoittuva synkkä rakkaustarina. Julkkareita vietetään itsenäisyyspäivänä kantabaarissani Molotowissa.

Ensimmäiset kommentit teoksesta ovat olleet rohkaisevia, ja koko tämä sivuprojektilta alun alkaen tuntunut hanke on tainnut huomaamatta kääntää kirjoittajantietäni uuteen suuntaan. Erämaan morsiamen valmistuttua olin ajatellut käydä tosissani Kumpula-romaanin kimppuun ja yrittelin useaankin otteeseen päästä alkuun, mutta ei se saatana vain toimi. Kumpulasta kaupunginosana tulen varmasti vielä joskus kirjoittamaan, mutta tämä idyllin tuhon konsepti on alkanut maistua puulta itsestänikin, ja tämä, jos jokin, on varma merkki siitä, ettei juttu tule ketään muutakaan kiinnostamaan.

Ironista kyllä, saarnattuani pitkään aikalaisromaanin puolesta, luulenkin kirjoittavani seuraavaksi jotain historiallista. En tosin mytologisoidusta myöhäiskeskiajasta, vaan itsenäisen Suomen tasavallan varhaisemmista vaiheista: vuodet 1918-40 ovat tämän maan historian kiinnostavinta ja oudointa aikaa, ja olen ottanut tavakseni ahmia kaiken niitä koskevan, mitä vain käsiini saan.

Ja on minulla eräs melko pitkälle kehitelty romaani-ideakin tähän pakkomielteeseeni liittyen. Jos nyt lähtisikin työstämään sitä.

Lupaan muuten yhden asian. En kirjoita perheromaania. Kumpula-romaanista uhkasi sellainen tulla: siinä eräs keskeinen ongelma. Perheromaaneja on tarpeeksi, eikä minun asiani ole tuottaa lisää tauhkaa itselleni vieraaseen kontekstiin.

Helsinkiläisestä siltarummusta

Monet Kekkosen ajan poliittiset käsitteet ovat nykypäivän helsinkiläisten poliitikkojen kielenkäytössä pannassa, mutta jotkut käyttökelpoiset jaksavat elää: "siltarumpupolitiikka" lienee yksi sellainen. On hirveän hauskaa kuitata pääkaupungista käsin mikä tahansa maakunnista tuleva kehitysehdotus siltarumpupolitiikaksi. Kun on ilmeistä, ettei kukaan oikeasti halua asua maakunnissa, on myös ilmeistä, että kaikki sikäläisten elinolosuhteiden parannusehdotukset ovat "siltarumpupolitiikkaa". Niiden taustalla on oltava jokin salajuoni.

Täysin väärässähän helsinkiläiset eivät ole. Maakunnissa todella suhmuroidaan, kähmitään ja harrastetaan "siltarumpupolitiikkaa" silloinkin, kun sillalle tai rummulle ei ole minkäänlaista tarvetta. Politiikka tuntuu olevan sellaista. Minulle rovaniemeläisenä tässä ei ole mitään uutta. Kotikaupungissani on silloista ja rummuista varmaan katkerampia kokemuksia kuin monessa muussa paikassa.

Mutta helsinkiläisten poliitikkojen on turha ottaa tässä vaiheessa hurskasta ilmettä. Siltarummut ovat täällä vain hieman erinäköisiä kuin maakunnissa.

Kun siltarumpupoliitikko kynyttää eduskunnassa äänestäjilleen sillan, lopputuloksena ainakin on silta.

Kun Helsingin kaupunginhallitus kynyttää budjettikehyksen ulkopuolelta 425 000 euron erillisrahoituksen täysin turhanpäiväiselle tapahtumalle, johon pitää anella feikkiyleisöä sosiaalisessa mediassa, lopputuloksena ei ole siltaa. Lopputuloksena on melkoinen määrä oikeutettuja kysymyksiä siihen suuntaan, että mitä vittua täällä tapahtuu.

Hieman aiemmin eräiden koulujen hallinnollista yhdistämistä perusteltiin 140 000 euron säästöillä. Sillä tarkoitettiin "rahansäästöä" opetustoimelle määrätyn budjetin sisällä, siis rahan siirtelyä paikasta x paikkaan y.

Tämä MTV Push -rahoitus tuli kuitenkin budjetin ulkopuolelta. Se on siis taikahatusta revittyä rahaa, jota juuri tähän tarkoitukseen yllättäen oli, vaikka esimerkiksi opetustoimeen tai alibudjetoituun sosiaalitoimeen ei.

Semmoista on helsinkiläinen siltarumpupolitiikka.

Nurkan takana on syitä elää

Ihmiset, taideteokset ja aatteet: tärkeää elämänsisältöä kaikki. Niistähän kolumneja, blogikirjoituksia ja sosiaalisen median avautumisia yleensä kirjoitetaan, olen tehnyt sitä paljon itsekin.

Paikoista kirjoitetaan vähemmän, ellei olla lomalla aistiärsykkeitä täynnä olevassa suurkaupungissa. Minun elämässäni tärkeimmät paikat ovat yleensä olleet arkisia paikkoja. Kyse vaikuttaisi olevan jonkinlaisesta pakkomielteestä, joka minulla on ollut lapsuudesta lähtien. Silloin jokaisella Lapinrinteen kapealla metsäkaistaleella oli minulle oma, erillinen symboliarvonsa. Lapset ovat toisaalta paikkojen magian asiantuntijoita yleensäkin, mutta on helvetin tärkeää säilyttää tämän taustalla piilevä todellisuuskäsitys aikuisiällekin.

On vaikea kuvitella, miten pelkkää harmautta ja arkea lähiympäristössään näkevä ihminen jaksaa edes elää.

Paikkojen ymmärtäjiä on onneksi paljon. Esimerkiksi mahtava Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia -blogi (  http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/ ) on innoittanut minua suuresti. Musiikin puolelta Yona on hyvä esimerkki artistista, jonka lähes kaikki kappaleet tuntuvat kuvaavan tunnetilan ohella vahvasti paikkaa. Niin blogissa kuin Yonan lauluissa kerrotaan tietysti kuvitteellisista paikoista, mutta kaikki paikathan ovat kuvitteellisia.

Seuraavassa kerron viidestä kuvittelemastani paikasta, jotka ovat minulle erityisen tärkeitä.


Ukonlammen ympäristö Rautjärvellä Etelä-Karjalassa


Tässä lumotussa paikassa en ole päässyt käymään 17 vuoteen, ja on aivan mahdollista, etten koskaan enää pääsekään. Siellä kesämökkiä ylläpitäneet äidin puolen sukulaiset ovat aikaa kuolleet. Vietin tällä mökillä lapsuuden kesiä, opin kalastamaan, näin sisiliskon, sain kaupunkiasukkina ensimmäiset kokemukseni kunnon puusaunasta. Tien toisella puolella alkoi jylhä kalliomaasto, ja vähän vartuttuani kiipesin kaikille niillekin huipuille. Kyse oli pienten yksityiskohtien ja melodramaattisten suurten linjojen saumattomasta yhteispelistä. Paljon myöhemmin luin Arvid Järnefeltin Isänmaan alkukappaleista ehkä parhaan kuvauksen merkityksillä ladatusta suomalaisesta korpimaisemasta, ja uskoin heti tietäväni, mistä puhuttiin. Muutamina kuumina kesäpäivinä makasin migreenin tai jonkinlaisen autopahoinvoinnin lannistamana mökin viileässä peräkamarissa. Siitä syntyi osattomuuden ja ikuisen pettymyksen tunne, joka on seurannut minua näihin päiviin asti, eikä ole syytä kuvitella sen katoavan mihinkään.

Turun tuomiokirkko


En ole koskaan käynyt sisällä Suomen tunnetuimmassa kirkossa. Jonain päivänä uskallan varmasti tehdä senkin, mutta suhteeni tähän kirkkoon on ollut kuin hitaasti rakkaudeksi muuttuvaa ystävyyttä, olen kierrellyt sitä Turun-vierailuillani varovaisin askelin ja jokaista siirtoani epäröiden. Jotkin kynnykset ovat toisia korkeampia. Mahdollisista rakastetuista Turun tuomiokirkko eroaa siinä, että se on eri tasolla kuin minä eikä varsinaisesti flirttaile. Se muistuttaa korkeuksistaan, että tässä maassa on asunut kaltaisiani epätäydellisten hetkien nujertamia onnensotureita ennenkin. Tämä kirkko on parhaimmillaan aivan juurelta tarkasteltuna: nosta katseesi kohti vaitonaisia korkeuksia, äläkä välitä siitä, että huimaa. Kirkon takapuolella lepäävää Henrik Gabriel Porthaniakin huimasi.


Arktisen ranta Rovaniemellä


Kotikaupunkini Rovaniemi sijaitsee Suomen kahden suurimman joen risteyksessä, korkeiden vaarojen välissä ja valtavan taivaan alla. Kesäaikaan siellä ei tarvitse tuntea klaustrofobiaa missään, mutta Arktisen ranta lähellä jokien yhtymäkohtaa on silti maan avarimpien näköalojenkin mittareilla avara paikka. Tilan tuntua korostaa se, ettei tällä rannalla yleensä ole ketään. Yöaurinko heijastuu Ounasjoen viileästä tummansinestä, mikään ei liiku, maailmankaikkeutta ei kiinnosta. Toivottavasti vodkaa on vielä jäljellä, toivottavasti osaat juoda sitä raakana.


Kumpula


Helsingin koillinen kantakaupunki - nuo alueet Kallion inhorealismin ja oikeiden lähiöiden neutraalin tapahtumattomuuden välimaastossa - on ehdottomasti parasta tässä nykyisessä kotipaikassani. Minulle voi aivan hyvin sanoa, että siellä asuu hippejä. Minä sanon siihen, että rakastan hippejä ja haluaisin olla sellainen itsekin.

Kumpula voittaa jopa Puu-Vallilan, Hermannin ja Toukolan, sillä Kumpulassa on sellaiset määrät itseensä käpertynyttä nuhjuista haravoimattomien syksyn lehtien hajua, etten muista aistineeni moista edes Rovaniemen Sahanperällä perhepäivähoitopaikkani takapihalla vuonna 1983. Toki nykyistä Kumpulaa voi vankoin perustein kutsua pikkuporvarilliseksi, mutta siellä on kehitetty aivan oma tyyli olla pikkuporvarillinen: ruostuvien pihanhoitovälineiden, nurmettuvan jalkapallokentän upea estetiikka. Maailman laki taitaa olla, että näin kauniissa paikoissa asuu enimmäkseen varsin varakkaita ihmisiä. Minä voin vakoilla heidän pihojaan ja ottaa niistä puhelimellani salaa kuvia. Talven ensimmäisten lumisateiden, kevään ensimmäisten kylvöjen tai loppukesän sadonkorjuun aikaan  - samantekevää, aina yhtä palkitsevaa.  


Kinakujan silta ja Tourujoen laakso Jyväskylässä


En haluaisi puhua rakastetuistanikaan liikaa, enkä tiedä, mitä tästä alueesta voisi sanoa. Minulle se merkitsee kaikkea sitä, mikä maailmassa on kiinnostavaa, arvaamatonta ja arjen rajat ylittävää. Se on syy elää. 

Siitä,mihin rajallinen aikansa tässä maailmassa kannattaisi käyttää

Olen harrastellut journalismia jo melko kauan, mutta jokin muuttui syksyllä 2011, kun ilmoittauduin hetken mielijohteesta nyttemmin edesmenneen Nuorgam-verkkomedian avustajaksi. Sitä ennen olin kirjoittanut juttuja lähinnä dollarinkuvat silmissä sekä Sanomalle että Alma Medialle. (Eihän Suomessa kukaan muu käytännössä mitään mistään maksakaan. Sanoman avustamisesta olin tosin ehtinyt tuota ennen jo luopua, koska en halunnut allekirjoittaa heidän surullisenkuuluisaa avustajasopimustaan.)

Nuorgam taas oli vapaaehtoismedia. Ei siinäkään ollut itselleni mitään uutta, että hyvää  tekstiä pyritään kirjoittamaan palkatta: ensimmäinen avustamani lehti oli samalta ruohonjuuritasolta toimiva Tähtivaeltaja, ja vuosien varrella olin omaksi huvikseni pitänyt erilaisia blogeja ja ystäväni Kimmo Vanhatalon kanssa myös Kuusi-nimistä verkkomusiikkijulkaisua.

Nuorgamiin kirjoittaminen palkitsi ja koukutti heti. Sillä oli lukijoita, jopa tuhansia sellaisia. Sinne sai kirjoittaa käytännössä mitä halusi: ei sensuroitu tyylilajia, ei karsittu merkkimääriä. Löysin oman luontaisen prioriteettialueeni suomalaisesta pop- ja rockmusasta, ja kun pienessä maassa kirjoittaa asioista edes vähän kärkevästi tai tunteella, syntyy ns. keskustelua. Se taas tuo lukijoita ja some-jakoja. Sitten tulee niitä aamuöisiä hetkiä, kun on vaan pakko omanimigooglettaa ja katsoa, mitä viimeisimmästä räväkästä levyarvostelustani on internetissä sanottu.

Levyarvostelujen kirjoittaminen näin pienessä maassa on joka tapauksessa rajallisen yleisön palvelemista, enkä minä nyt sentään alan tunnetuimpien nimien joukkoon vieläkään lukeudu. Paljon imartelevaa palautetta olen kyllä saanut, geneeristen haukkujen ohessa. Kriitikkotoveri Mikael Helenius esimerkiksi kirjoitti minusta tavalla, joka sai vain ja ainoastaan punastumaan: khttp://aurinkoontuijottelua.tumblr.com/post/83412797616/jos-musiikilla-olisi-jotain-valia-siita

Olen siis ilmeisesti onnistunut tällä alalla. Jos näin on, kyse ei ole vahingosta, olen kyllä pyrkinyt panostamaan musiikkikritiikkiin. Olen enimmäkseen yrittänyt tehdä sitä niin hyvin kuin suinkin. Kun en ole musikaalinen ihminen, olen joutunut kirjoittamaan vähän muusta: konteksteista, fiiliksistä, ajoista ja paikoista. Tästä kai on tykätty, jos kirjoittamastani on tykätty. Aika suuri osa musakritiikistä tuntuu epämusikaalisesta ihmisestä kuivakalta, mutta aika moni epämusikaalinen ihminen kuuntelee musiikkia ja lukee levyarvioita.

Jos tämä nyt kuulostaa kovin imperfektivoittoiselta, jopa tilinpäätökseltä, niin se saattaa johtua siitä, että tämä saattaa olla sitä. Minusta tuntuu, että olen tullut musiikkikriitiikkona tieni päähän. En minä pääse tästä enää mihinkään. En tule sillä alalla tämän paremmaksi. Ei levyarvosteluja kovin moni lue. Toki tulen jatkossakin kirjoittamaan musiikista rahasta (koska tarvitsen sitä) ja blogeihini (koska kirjoitan niihin joka tapauksessa kaikenlaisista asioita, siis musiikistakin).

Mutta musiikista kirjoittamisessa on se iso alue, jossa kaupalliset tai joka tapauksessa rahan varassa pyörivät mediat kaipaavat paljon julkaistavaa ilman mahdollisuuksia maksaa siitä kunnolla. Nuorgamin lopetettua olen tajunnut tämän harmaan alueen vetovoiman ja demonisuuden. On helppo suostua tarjoukseen oikeaa työaikaa vaativan jutun tekemisestä muutamalla kymmenellä eurolla, kun sekin on kuitenkin rahaa. On imartelevaa, että pyydetään. No, niitä jotka suostuvat, pyydetään jatkossakin.

Tämä ei olisi ongelma, ellei varsinainen kutsumukseni olisi aivan muualla kuin musiikkikritiikissä. Joskus tuntuu, etten enää muistakaan, miten ajoin itseni tekemään tätä. Minähän halusin olla prosaisti! Olen kirjoittanut romaaneja, runoja ja novelleja viimeiset 25 vuotta, siis ala-asteikäisestä asti. Minulla näyttää kyllä olevan luontainen taipumus unohtaa fokus jopa vuosiksi. Siksi kai minusta ei ole vieläkään tullut näillä itselleni tärkeimmillä aloilla juuri mitään.

Viime vuonna sain veren maku suussa taottua valmiiksi yhden lyhyen romaanin, jota olin suunnitellut pitkään ja johon olin ladannut suuret odotukset. En ole vielä saanut yhtäkään kustantajaa kiinnostumaan siitä, muutaman hylsyn sen sijaan olen saanut. No, ehkä se ei ollut tarpeeksi hyvä. Nyt on työn alla yksi romaani, yksi pienoisromaani, yksi kaunokirjallissävytteinen tietokirja ja yksi lastenkirja. Elämä on rajallinen, ja nämä mainitut ovat vasta alkua, lisääkin ideoita on.

Ne kaikki ovat tärkeämpiä kuin musiikista kirjoittaminen.

Ja jos ja kun suora palaute on tärkeää, en luottaisi internetiin. Se on sitä mitä se on. Minäkin välttelen kommenttiosastoja.

Vielä lyhyt jälkikirjoitus: vaikka runojen kirjoittaminen on itselleni aivan puhdasta terapiaa ja päiväkirjaa, enkä ole hyvä siinä, juuri niitä livenä lukiessani olen saanut palkitsevinta palautetta mistään tekemisistäni. Pari viikkoa sitten olin Kallio kukkii -tapahtumakokonaisuuteen liittyvässä illassa lukemassa niitä. Joitakin päiviä myöhemmin Siilitien metroasemalla minut pysäytti äiti ala-asteikäisine lapsineen kehuakseen siellä kuulemaansa.

Ei ehkä ole yllättävää, että näiden oman maailmakokemuksen kuvien kehuminen tuntui merkittävämmältä kuin ylistävimmätkään sanat jostain, mitä olen sanonut jonkun muun maailmakokemuksesta.

Eli eli - jos kyse on valintatilanteesta, ja kysehän on - niin se valinta on kai tehty.

Puutarhajuhlien jälkeen: mahdollinen alku

Maa ei sillä viikolla ollut enää kauniin valkoinen. Kevät oli tullut äkkiä ja noroina kampuksenmäkeä alas. Kevät oli koiran kusta ja ihmisen kusta ja kulkureittejä rajaavia juovia. Kari horjahti kevään keskelle bussista numero 75. Taivas oli niin korkealla, että hän istahti katetun bussipysäkin penkille. Vasta silloin hän huomasi tytön, melkein istui sen syliin. Se vaikutti sammuneelta. Kevätsateen kastelema otsatukka roikkui silmillä. Ei se liian nuori ollut, mutta nuori kuitenkin. Ei sitä siihenkään voinut jättää. Sen olisi korjannut poliisi, eikä sellaisten tyttöjen paikka ole Kisahallin putkassa.

Tyttö mutisi jotain, mutta tarttui Karin tarjoamaan käteen. Kampuksenmäen nouseminen oli haaste. Polku oli viikonlopun sateissa mutaantunut, ja tahdottomana käsipuolessa roikkuva tyttö luisui koko ajan alaspäin muutenkin liukkaalla maalla. Karin piti varoa tosissaan, ettei sen naama olisi pahimmissa kohdissa kyntänyt kuravettä. Lopulta päästiin kampuksenmäen huipulle ja alettiin luistella alas puutaloalueelle.

Heräävä kevät oli väsynyt ja vaiti kuin ihminen puoli kuudelta. Jokunen lintu sirkutti silti jalkapallokenttää reunustavissa puissa. Tyttökin alkoi jo elpyä, kun Kari talutti sitä pihapiiriin. Oli kirkasta ja hiljaista, maailman ensimmäinen päivä. Anni ja lapset olivat Savossa.

Kari istutti tytön olohuoneeseen sohvalle. Sinne se nukahti sillä välin kun Kari kävi keittämässä teetä. Se makasi sikiöasennossa kasvot seinään päin ja oli kaukana. Kari kävi kaatamassa kaksi teemukillista viemäriin ja kiipesi portaat yläkertaan makuuhuoneeseen.

Hän yritti asemoitua nukkumaan. Hän makasi vuoteessa ja ajatteli, että pitäisi ajatella unen tuovia asioita: viileitä peitteitä, viileitä tuulia, tavanomaista kaksoissängyn toisen puolen tuhinaa. Hän kuuli vain tytön hengityksen. Hän ei voinut kuulla tytön hengitystä. Mutta siellä se oli, tyhjän talon jokaisessa huokosessa.

Erämaan morsian: pienoisromaanin ensikappaleet

Erämaan morsian

Romanssi

Taivas oli musta ja tähdet kadoksissa, kun Johannes teki lähtöä kylille. Hän seisoi kotimökin portaalla ja mietti, lauhtuisiko pakkanen päivän mittaan. Nyt se kävi heti päälle ja puristi ihoa jäisestä teräksestä tehdyin pihdein. Metsä häämötti vaiteliaana ja aivan liian lähellä.

Oli jouluaaton aamu. Kaikki syrjätalojenkin nuoret ajaisivat kirkolle ryyppäämään ja pitämään säntillisempiä eläjiä kauhun vallassa. Se oli ollut täällä näiden pimeänajan pyhien tapana niin kauan kuin kukaan muisti. Nyt kirkkoa mestaroi uusi pappi, jolla sanottiin olevan tulta silmissään ja vakaana aikomuksena kitkeä viimeisetkin pakanalliset tottumukset seudulta. Kylän nuorukaiset olivat päättäneet näyttää sille tänä jouluna, miten väärään paikkaan se oli tullut.

Mutta Johannes ei ollut menossa kirkolle sellaisilla asioilla. Hän ajatteli hakea sieltä itselleen morsiamen.

Hän sytytti kynttilän lyhtyyn ja kompuroi tallille omia eilisiltaisia jälkiään. Roima oli hereillä, se näytti odottaneen häntä. Hän kävelytti sen ulos ja ryhtyi taistelemaan rekeä pihalle ja hevosta sen eteen. Mökki oli pieni, mutta häämötti uhkaavana hänen takanaan. Hän halusi jättää sen mahdollisimman nopeasti taakseen. Isä jäisi nyt ilman hevosta ja rekeä, mutta Johannes ei uskonut sen kaipaavan niitä näiden pyhien aikana. Hän oli jättänyt sen makuuoljille omaan oksennukseensa illalla. Se oli juonut pullon itse polttamaansa viinaa, maannut mitään tajuamattomana tuvan nurkassa, näyttänyt punaiselta, turvonneelta ja vanhalta. Johannes toivoi, että se kuolisi hänen poissaollessaan. Mökki ei ollut tuottanut onnea yhdellekään asukkaalleen, ja oikeastaan se olisi pitänyt polttaa nyt heti.

Hän sai istuuduttua rekeen, ja ilman eri käskyä Roima lähti hölkyttämään mäkeä alas. Talo oli metsäisen vaaran rinteessä ja kaukana kaikesta – Johanneksen mielestä liian kaukana, isän mielestä ei tarpeeksi. Touhutessa kylmyyden oli hetkeksi unohtanut, nyt se kiristi taas otettaan susiturkin läpikin. Lyhty ei pitkälle valaissut. Oikeastaan musertava pimeys kaikkialla ympärillä, koko maailmassa, tuntui vain raskaammalta, kun vähäpätöinen valo taisteli voimattomasti häilähdellen sitä vastaan.

Kerguelen: novelli

Kerguelen

Tuuli oli vain yltynyt aamupäivän mittaan. Se tarttui Rosaan heti hänen tullessaan ulos, se olisi halunnut heitellä häntä riepuna ympäriinsä, mutta hän osasi jo varautua. Hän löi tutkimusaseman sivuoven perässään kiinni niin kuin se oli pakko lyödä: väkivaltaisen lujaa. Jostain kantautui merilintujen närkästynyttä kiljuntaa, ne kuulostivat ruokkimatta jätetyiltä paholaislapsilta. Alkoi vielä tihuttaa, kun Rosa kiirehti rinnettä alas. Kellon mukaan puolipäivä oli vasta ohitettu, mutta aurinkoa ei nähtäisi tänäänkään.

Tuuli ei ollut myötäinen tai vastainen, se kieppui kaikkialla ympärillä ja pyrki estämään kulun kaikkiin suuntiin. Siirtokunnan baari oli puolivälissä matkaa asemalta asuinrakennuksille. Jo sinne asti pääseminen tuntui taistelussa saavutetulta voitolta, jota oli juhlittava astumalla sisään. Useimmat tutkijat olivat töidensä parissa, baaritiskillä istui lähinnä duunariporukkaa litkimässä pussiteetä. Amanda kaatoi mukillisen Rosallekin. Hänen ensimmäisenä iltanaan Amanda oli kertonut olleensa täällä neljä vuotta, pidempään kuin kukaan baarinhoitaja aiemmin. Salaisuus oli talvilomassa, se oli sanonut. Tutkimusasema suljettiin talveksi, silloin useimmat menivät pitkästymään vieraiksi muuttuneiden perheidensä ja naurettavilta vaikuttavien tv-ohjelmien pariin. Amanda meni seikkailemaan lämpimiin maihin, Amazonilla elävien outojen heimojen pariin tai Borneolle viidakkotemppeleitä etsimään. Näin sen ei tarvinnut palata haaleaan länsieurooppalaiseen todellisuuteen hetkeksikään. Se oli isorintainen nainen, joka nauroi paljon ja kovaan ääneen. Rosa uskoi sen pärjäävän missä tahansa.

Hän itse oli täällä ensimmäistä kesää. Se lähestyi nyt puoltaväliään, ja joka päivä hän muutti mieltään sen suhteen, tulisiko uudestaan. Kerguelen oli luotu lannistamaan ihmisiä. Sen tarkoitus oli nujertaa ne, painaa ne maanrakoon ainaisen tuulen ja raskaana päällä roikkuvan harmauden voimalla. Pysyvää asutusta siellä ei tiedetty olleen koskaan, ei kukaan niin hullu ollut.

Rosa istui baaritiskin päähän. Tee oli polttavan kuumaa eikä maistunut juuri miltään. Hän katseli salavihkaa Kerguelen-ihmisiä, oman lajinsa rosoisia edustajia. Eivät ne mitään tuppisuita olleet, täällä heitettiin härskimpää juttua kuin hän oli missään muualla kuullut. Suurin osa oli miehiä, mutta miesten ja naisten välillä ei ollut mainittavaa eroa. Ne istuivat paksuissa, sateenpitäviksi suunnitelluissa työvaatteissaan, anonyymissä ympäristössä, joka olisi voinut olla työmaaparakin kahvila missä tahansa. Sade piiskasi ikkunaa, josta näkyi paljas takapiha, yksinäinen maastoauto ja aaltopeltinen työkaluvaja. Vilu tuntui asettuneen näiden viikkojen mittaan pysyvästi luihin, mutta siinäkin oli aste-eroja, kuuma juoma sai sen hellittämään otettaan aavistuksen. Vastatuuleen kulkemisesta jäykät lihakset alkoivat rentoutua.

Rosa ajatteli mittauksia ja numeroita, puuduttavaa jokapäiväistä työtä, jonka merkitystä oli joskus vaikea käsittää. Silloin saattoi tulla mieleen, että oli paskaduunissa maailman yksinäisimmässä paikassa. Hän tarttui siihen ajatukseen ja tarkasteli sitä huolella. Hän huomasi hymyilevänsä. Ehkä se oli jo Kerguelen-hymy, hän oli huomannut pian, että täällä kaikki hymyilivät vinosti kuin vitsille, jota kukaan muu ei tajunnut.

Amanda kaatoi hänelle kysymättä lisää teetä. Työmiehet alkoivat tehdä lähtöä, he jäivät kaksin.

“Joku saisi hommata tänne kunnollista teetä”, Rosa sanoi. “Ei kai se niin vaikeaa voi olla.”

“No kun halvalla ostetaan jostain tukusta koko kesäkauden varasto, niin tätähän se sitten on”, Amanda sanoi. “Tää on valtion pyörittämää toimintaa. Se tarkoittaa, että nyt säästetään niin perhanasti.”

Rosa ynähti myöntävästi. Tämä tosiasia tuntui kyllä muussakin kuin teen laadussa. Puiseviin säilykkeisiin ja iänikuiseen kergueleninkaaliin oli kyllästynyt viikossa, vaikka aivan alkuun niiden mutustelussa oli ollut kiehtovaa suurten löytöretkien tunnelmaa. Kaali oli ilmeisesti ainoa täällä menestyvä kasvilaji, kotoperäinen ja pahanhajuinen, mutta periaatteessa maukas – ellei sitä olisi tarvinnut syödä joka päivä.

Kaali olikin siirtokunnassa kerrottujen vitsien yleisin aihe. Tutkijoiden illanvietoissa sanoitettiin ikivihreitä lauluja uusiksi, kaalista kertomaan.

Oltiin vaiti. Täällä ei kannattanut tuhlata sanojaan. Ne loppuisivat äkkiä kesken.

Silloin jäisi vain tuuli jatkamaan ainaista valitustaan taustalla.

*

Suljin tekstinkäsittelyohjelman, piti päästä tupakalle. Oikea kirjailija olisi voinut tuhota itsensä mekaanisen kirjoituskoneen ääressä, polttaa ja juoda siinä. Tällaisia romanttisia kuvia olin päätynyt maalailemaan silkkaa ikävystyneisyyttäni. Anni ei missään tapauksessa hyväksyisi sisällä polttamista, ja yksin juomisenkin se estäisi, jos vain voisi. Tässä mielessä se oli aivan normaali nainen, tai ei, ihminen. Miksi itsetuhoinen ja epäsosiaalinen käytös parisuhteessa olisikaan hyväksyttävää.

Menin siis polttamaan parvekkeelle. Alkusyksyisessä aamupäivässä oli sellaista kirkkautta ja kuulautta, joka muistuttaa uusista aluista, korkeakoulujen fukseista ja tomerista ekaluokkalaisista. Merimiehenkadulla ei liikkunut ketään. Ei tästä yleensäkään kulkenut kuin harhautuneita design-shoppailijoita tai kulmilla asuvaa anonyymiä jengiä. Joskus vastapäisen ranskalaisen päiväkodin lapset lähtivät porukalla retkelle, silloin kaoottinen mannereurooppalainen hälinä ja sirkutus täytti ilmatilan.

Täällä asumisessa ei ollut mitään vikaa. Meillä oli tilava, funktionaalinen kaksio. Keskusta oli lähellä, mutta täällä vanhan Punavuoren puolella oli silti suojassa ostos- ja baarikatujen häiriötekijöiltä. Pitkäveteistä täällä tosin oli, mutta sehän kuuluu aikuisen, työssäkäyvän ihmisen elämään.

Työssäkäyvän. Nytkin minun olisi kai pitänyt olla kääntämässä isolle toimeksiantajalle. Sen sijaan kirjoitin novellia maailman sateisissa äärissä sijaitsevasta saariryhmästä. Oli ollut pakko, kun Kerguelen oli alkanut tulla uniinkin.

Olin istunut paskalla ja katsellut aikani kuluksi vanhentuneen projektion mukaista maailmankarttaa, jonka Anni oli tänne muuttaessamme kaivanut jostain. Se kaipasi sisustuselementtiä vessaankin; sitä en tiedä, miksi juuri maailmankartta oli hyvä sellainen. Mukavahan sitä oli katsella, kaikkia maailman tuntemattomia paikkoja, joihin ei menty kaupunkilomille. Pöntöllä istuessa silmät eivät vain yltäneet kovin korkealle. Siksi löysin Kerguelenin. Kartan alareunassa oli pakollinen viipale Antarktista, sitten senttikaupalla hyistä merta ja sen keskellä Kerguelen: muutama tulitikunpään kokoinen saari keskellä avomerta, tuhansien kilometrien päässä kaikesta.

Minun oli pakko etsiä saaria käsittelevä Wikipedia-artikkeli, ja pian olinkin jo viisaampi: kuuluvat Ranskalle, pysyvää asutusta ei ole ollut koskaan, osan vuotta toimiva tutkimusasema kuitenkin. Tuulen keskinopeus vastaa myrskyn määritelmää. Jäi vaikutelma paikasta, jossa vallitsee ikuinen marraskuu: vettä vihmoo naamaan, tuulee niin, ettei tupakkaa saa syttymään, masentaa ja vituttaa ja paleltaa. Ilmeisesti Kerguelenilla on kuitenkin hyvät edellytykset kiinnostavien säähavaintojen tekemiselle, ja menestyyhän seudulla sentään yksi elävä organismi, pahanhajuiseksi mutta maukkaaksi mainittu kaali.

Saarilla ei tietenkään ole edes lentokenttää. Sinne tullaan laivalla 3000 kilometrin päästä. Nykypäivänäkin reissussa taitaa kestää muutama päivä. Avoimeksi jäi vain, miksi kukaan haluaisi sen matkan tehdä.

Niin sanoin Annille, kun ensimmäisen kerran mainitsin sille Kerguelenista. Se luki saman Wikipedia-tekstin vaatimuksestani ja hymähteli jotain siihen suuntaan, että tuolla sitä ollaan ihan oikeasti jumalan selän takana. Sitten se valmistautui sysäämään Kerguelenin muun nopeasti unohtuvan turhan tiedon joukkoon, mutta minä en antanut. Parin päivän kuluttua olimme tuttavapariskunnan luona grillaamassa, isännällä oli kattava viinakaappi ja minä join itseni melkoiseen jumiin, oikeastaan muistamattomaksi. Aamulla Anni kertoi, etten ollut loppuillasta suostunut puhumaan mistään muusta kuin Kerguelenista. Mitään kovin ymmärrettävää en ollut osannut siitäkään sanoa.

Tässä vaiheessa Anni oli vielä huvittunut, mutta viikon sisään se alkoi jo näyttää hyvin väsyneeltä, jos otin asian esille. En sitten puhunut sille Kerguelenista enää, mutta ajattelin sitä kyllä: tupakoidessani, kävellessäni Kaivopuistossa muka inspiraatiota etsimässä, yhteisillä pyöräretkillä Laajalahden ympäri. Vessassa se tietysti tunkeutui tajuntaan väkisinkin.

Maailman yksinäisin paikka, minä ajattelin. Maailman viheliäisin paikka. Kuljin Punavuoren jugend-talojen välissä lämpiminä loppukesän iltoina ja ajattelin ikuista vastatuulta ja harmaata, hyytävää merta.

*

Perjantai-iltaisin tutkijoilla ja duunareilla oli tapana kokoontua A-asuintalon isoon aulaan. Juotiin halpaa viskiä ja halpaa punaviiniä ja soitettiin halpahallien kokoelmalevyjä paristokäyttöisestä cd-soittimesta. Ensimmäisillä kerroilla Rosa ei ollut puhunut juuri kenellekään mitään. Muuri hänen ja näiden tilaisuuksien välillä oli tuntunut liian korkealta. Kotona hän olisi mennyt indie-baariin tai rennompaan yökerhoon, joka tapauksessa jonnekin, missä ei liikkunut geologiassa kyllästettyjä sadetakkimiehiä tai kaiken korjaavia käytännön insinööritaidon mestareita.

Muuri oli sortunut hänen neljäntenä perjantainaan. Hän oli ottanut pari viskiä liikaa, ja yhtäkkiä oli tuntunut naurettavalta jaotella ihmisiä yhdenlaisiin ja toisenlaisiin täällä, missä niitä oli niin vähän. Hän tajusi, ettei edes ollut tutkimusaseman nuorin; Kerguelen vain tuntui tekevän ihmisistä iättömiä. Täällä oli porukkaa, joka oli vannonut teini-ikäisenä Radioheadin nimeen siinä kuin hänkin. Sadetakkimiehilläkin oli sitä paitsi loppuillasta huimia tarinoita kerrottavanaan. Sen jälkeen perjantai oli ollut viikon kohokohta Rosalle siinä kuin muillekin.

Hän saapui A-talolle läpimärkänä ja luuytimiin saakka palelevana. Matkaa hänen omalta asumukseltaan oli kolmesataa metriä. Näitä illanviettoja varten oli aivan turha laittautua. Hän ripusti sadetakkinsa kuivaustelineelle, joita asuintalojen eteisissä oli aivan tätä tarkoitusta varten. Juhla-asuna oli villapaita ja erikoisvalmisteiset tuulihousut – ne näyttivät olevan illan pukukoodi muutenkin. Aulan sohvilla istuskeli vasta parikymmentä ihmistä, lisää saapui harvakseltaan. Abban kokoelma soi hiljaisella taustalla. Tutkimusaseman kansainvälinen henkilökunta oli kuulemma edellisen kesän päätteeksi vaatinut, että valikoimiin pitäisi saada muutakin kuin ranskalaista poppia ja iskelmää.

Rosa istui sohvannurkkaan, kietoi kädet ympärilleen ja huomasi tärisevänsä edelleen hieman. Joku toi hänelle muovimukissa punaviiniä. Hän katsoi tyyppiä, ei muistanut noteeranneensa tätä aiemmin. Kolmevitonen mies, kirveellä veistettyyn tyyliin hyvännäköinen. Ei vaikuttanut duunarilta, mutta jos se olisi tutkija, hän olisi väistämättä nähnyt sen. Hän kiitti nyökkäyksellä ja joi kunnon kulauksen viiniä, joka solahti alas karvaana ja jotenkin metallisena. Ikään kuin siinä olisi ollut häivä kaalinmakuakin.

“Moi, mä oon Rosa”, hän sanoi ja ojensi kätensä tyypille. “Me ei olla varmaan juteltu aiemmin. Mä oon tuolla tutkimusasemalla. Nokkimisjärjestyksen alimpana. Valmistuin viime keväänä. Tai siis kalenterikeväänä. Joka on täällä syksy. No kyllä sä tajuat.”

Mies istui hänen viereensä, ei edes naurahtanut vitsintapaiselle. Kättä se kuitenkin puristi ja katsoi hetken aikaa silmiin. “Anton”, se sanoi. “Kahdeksatta kesää täällä. Mä olen aika harvoin tukikohdassa. Siis päivisin.”

“Missä sä sitten olet?” Rosa kysyi tajuamatta mitään. Kerguelenilla ei ihmisnäkökulmasta ollut juuri muuta kuin tämä tukikohta.

“Pääsaaren muut havaintopisteet”, Anton sanoi ja hymyili nyt jotenkin ironisesti. “Ne on mun vastuulla. Mä ajelen mönkijällä ympäriinsä ja käyn täällä vaan nukkumassa.”

“Kuulostaa yksinäiseltä”, Rosa sanoi. Hänen teki mieli lisätä: ja sinä olet tietysti niitä miehiä, jotka tuntevat masokistin ylpeyttä yksinäisyydestään, ajattelevat sen jalostavan heitä, hiovan heitä kuin tuuli hioo näiden saarten rantakallioita.

Anton tietysti arvasi hänen ajatuksensa. “Siinä muuttuu stereotyypiksi”, se sanoi. “Siksi pitää välillä tulla tänne ihmisten pariinkin. Mä haen nyt punaviiniä itsellenikin. Jäyhäkin herrasmies tarjoaa aina ensin naiselle, ja sä näytit siltä, että olit todella sen tarpeessa.”

Anton osoittautui aivan siedettäväksi keskustelukumppaniksi. Ei se mitenkään monisanainen ollut, mutta pystyi viemään juttua eteenpäin vähemmälläkin puheella. Kerguelenista ja tutkimusaseman väestä se esitti osuvia tiivistyksiä.

“Täällä me kuvitellaan olevamme tieteen marttyyrejä”, se sanoi. “Puolet tästä porukasta elää sen viha-rakkaussuhteen varassa, mikä niillä on kollegoihinsa Euroopan yliopistoissa. Mä luin pienenä paljon suurista löytöretkistä. Magalhaesista, Cookista. Niihin verrattuna me ei olla mitään. Yksi kesä Kerguelenilla on loma ja näyttää monen mielestä hyvältä ceeveessä.”

Rosa täydensi tämän mielessään kysymyksellä: siksikö sinäkin olet täällä. Vastausta hän ei olisi tiennyt.

Mutta ei Anton tuntunut vittuilevan hänelle. Se vaikutti olevan oikeasti kiinnostunut. Se katsoi häntä kuin haluaisi lukea hänen ajatuksensa. Kun se tempautui jonkin oman mielleyhtymänsä vietäväksi, se unohti hänet, ja oli hänen vuoronsa katsoa sitä. Erona oli, ettei Rosa halunnutkaan ymmärtää miestä, hän nimenomaan halusi sen pysyvän mysteerinä.

Oli outoa, miten täällä maailman äärissä niin monet asiat olivat aivan liian yksiselitteisiä ja helposti omaksuttavissa.

Rosa oli aikonut pysyä sinä iltana punaviinissä, mutta kellon käydessä kymmentä tutkimusaseman muonitusvastaava Peter taikoi jostain kaksi lekaa 12-vuotiasta Laphroaigia. Mitään alkoholia sisältäviä lähetyksiä ei tiettävästi ollut tullut viikkoihin – sellaisten olemassaolo ei koskaan pysynyt pitkään salassa – ja oli arvoitus, miksi Peter oli säästellyt pulloja juuri tähän iltaan. Mutta kun ne kerran olivat esillä, ei kukaan halunnut jäädä herkusta paitsi. Vuosikertaviski oli äkkiä juotu, sen jälkeen siirryttiin halvempaan. Kätköistä kaivettiin halpahallien diskokokoelmia, äänenvoimakkuutta lisättiin niin paljon kuin cd-mankka salli. Volyymin äärirajoilla musiikki säröili, ja tuulen saattoi kuvitella ujeltavan nuottien väliin jäävissä halkeamissa.

Mutta viski piti kylmän loitolla, ja pian sitä eniten nauttineet alkoivat tanssiakin. Tuoleja sysittiin syrjemmälle, villapaitoja heiteltiin nurkkiin. Ne olivat nukkavieruimmat Rosan koskaan todistamat tupatanssit: Kerguelen-jengi ei varsinaisesti ollut tottunutta peilipallojen kimalteeseen. Mutta hän meni silti mukaan, sanoi itselleen, että tanssiessa tulisi juotua hitaammin.

Sitä hän ei osannut odottaa, että Antonkin tulisi. Tai että sen oli peräti sulavammasta päästä lattialla liikehtiviä kehoja, kulmikkuudessaankin rytmitajuinen.

“Supernature” soi, täällä ylivertaisten luonnonvoimien sylissä. Sen biitti tasasi ääriolosuhteet ja hävitti perspektiivin.

*

Voi vittu, tästä oli siis tulossa jonkinlainen rakkaustarina. Se oli tapahtunut aivan vahingossa. Kun aloin kirjoittaa, minulla oli vain viitteellinen ajatus maailman karuimmasta paikasta, sateesta ja kovasta tuulesta, keltaisissa sadetakeissa myrskyä vastaan kamppailevista ihmisistä, joiden ratkaisuja kukaan tervejärkinen ei pystynyt käsittämään.

Ne olivatkin osoittautuneet aivan tavallisiksi tutkijoiksi ja työmiehiksi, jotka vetivät viikonloppuisin viskikännejä ja kiikaroivat työpaikkaromanssin mahdollisuutta.

Vika ei tietenkään ollut Kerguelenissa, vaan minussa. Rosan ja Antonin kohtaaminen oli olosuhteet muuttaen Annin ja minun ensitapaaminen. Siitä oli nyt kolme vuotta. Yhteisen tuttavan tupaantuliaiset aivan proosallisesti Vallilassa. Viski oli tosiasiassa ollut vielä 12-vuotiasta Laphroaigia huomattavasti parempaa. Abban ja ranskalaisen diskon sijaan oli tanssittu M-83:n ja Phoenixin tahtiin. Ranskastahan nekin tulevat. Kevätilta oli ollut niin lämmin, että olimme kävelleet Annin luo Katajanokalle, vaikka rahaa taksiinkin olisi ollut. Silloin ei tuullut vastaan. Olimme sopivasti humalassa, emme liikaa. Puhuttavaa riitti vielä aamullakin. Kaksi kuukautta myöhemmin silloinen asuntoni meni putkiremonttiin, muutin Annin luo ja aloimme katsella yhteistä kotia.

Ei se juuri sen helpommin voinut mennä.

Suljin tekstinkäsittelyohjelman ja saman tien koko läppärin. Anni huuteli jotain olohuoneesta, menin sinne. Se oli avannut valkkaripullon ja kaatanut kahteen lasiin. Sohvalle oli levitelty vaatteita, joista se kaiketi valikoi illan asuaan. Vampire Weekendin uusin soi Spotifysta. Musiikki tuntui hermostuttavalta: bileiden yliälykkäältä sosiopaatilta, joka ei jätä rauhaan, vaan seuraa perässä huoneesta toiseen näkemyksiään selventäen. Istuin tuolille, otin valkkarilaseista sen, jossa ei ollut huulipunaa ja join pitkään.

“Tota kyllä kannattais vähän maistellakin”, Anni sanoi peilin ääreltä.

“Eikö nää kaikki nyt ole jo maistettu.”

“Itse asiassa ei. Uutuus Alkon valikoimissa. Se Vuorimiehenkadun hipster-myyjä suositteli.”

Valkoviini oli kyllä hyvää. Päähänkin se nousi aivan kiitettävästi. Ja se on minkä tahansa alkoholijuoman olemassaolon perimmäinen syy, tästä mielipiteestä pidän kiinni. Tosiasiassa kaikki ympärillänikin ajattelevat niin. Monet eivät tunnusta sitä edes itselleen. Aina ne silti toivovat illan kulun muodostuvan humalahakuiseksi, sellaiseksi että saattoi kipata kaksin käsin erottumatta nolosti joukosta.

“Saanko mä vaihtaa ton musiikin”, sanoin ja menin vaihtamaan. Mieli olisi tehnyt kuunnella Nationalin uusinta, mutta se ei tietenkään käynyt pariskuntaetkoilla päinsä. Laskuhumalainen mies mumisemassa pettymyksistäåän rakkaudessa oli suunnilleen viimeistä, mitä Anni halusi tällaisessa tilanteessa taustalle. Laitoin Pet Shop Boysia. Se oli hyvä kompromissi: tanssittavaa musaa, vähän viileääkin, mutta omaan makuuni riittävän kyynistä ja pessimististä.

Yksin ollessani saatoin kuunnella aivan aivotonta poppiakin, mutta Annin seurassa halusin aina alleviivata makutottumusteni väsähtänyttä keski-ikäistyvää nihilismiä.

Sille riitti, että musiikki kuulosti suunnilleen oikealta, enemmän lauantailta kuin tiistailta. Seuraavaksi minun piti sanoa mielipiteeni kahdesta mekosta. Se ei ollut mikään ongelma. Valitsin sattumanvaraisesti toisen. Kaivattiin intuitiota, ei analyysiä.

Laurin ja Sannakaisan bileissä oli hauskempaa kuin monen muun. Tunsin ne Annin kautta, mutta ne eivät vaikuttaneet mitenkään teennäisiltä ihmisiltä tai sosiaalisten pelien pelaajilta, vaikka olivatkin pikkuporvareita siinä kuin kaikki näissä porukoissa. Olihan niillä funktionaalisesti sisustettu iso kaksio Siltasaaressa, mutta ainakin se oli Pitkänsillan pohjoispuolella. Lauri heitti usein läppää heitä ympäröivistä demari- ja ammattiyhdistyslinnakkeista, menetetyn mahdin kulisseista. Uskoin sen äänestävän vihreitä, mutta sillä oli poliittista huumorintajua.

Nämä olivat maltillisen kokoiset juhlat. Paikalla oli ehkä kaksikymmentä ihmistä siinä vaiheessa, kun ilo oli ylimmillään ja toinen satsi boolia juotu. Useimmat olivat pariskuntia, mutta löytyi muutama yksin saapunutkin. Boolin ohella olin kiskonut peräjälkeen kaksi tappavan vahvaa Weston's Vintage -siideriä, ja humaltumisen myötä aloin kiinnostua eräästä Tiiasta, jolla miesseuralaista ei ollut. Se oli aika nuori, tuskin kahtakymmentäviittä, ja vivahti kevyesti hippiin. Punaiset hiukset, nenäkoru, kirpparikamaa.

“Mä asun puutalokommuunissa Tapanilassa, se on vähän sellainen taiteilijayhteisö”, Tiia selitti nojaten leveään ikkunalautaan kaljatölkki kädessään. “Mä oon laulaja-lauluntekijä, sit siellä pari tekee kuvataidetta ja yks on sarjakuvapiirtäjä. Meillä on iso piha ja puusauna. Ollaan hommattu sinne viis löytökissaa ja se on siistiä, että ne saa olla kesäsin ulkona. Niin joo ja mä opiskelen Taikissa muotoilua, mutta en mä vielä ole varma, haluanko mä sille alalle.”

“Eli sieltä sä siis tunnet Sannakaisan”, sanoin vaikuttuneena. Olisi pitänyt arvata, ettei tämäkään mikään tavallinen hippityttö ollut.

“Joo, se on yks mun opettajista. Ja en mä siis yleensä mun opettajien bileissä hengaa. Mutta sen kanssa on synkannu alusta asti, ja nyt se sitten pyysi mut tänne, kun mä avauduin Facebookissa, että tylsä viikonloppu uhkaa. Mitäs sä teet?”

Saman asian saattoi sanoa monella tapaa. Yleensä alleviivasin sitä, että teen käännöksiä nimenomaan isoille firmoille kohtalaisen hyvästä rahasta. Nyt huomasin puhuvani ylenkatseellisesti bisnespaskasta, jota oli pakko tehdä elannon takia.

“Mutta oikeastaan mä haluaisin kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Oon nyt aloittanut uudestaan, ekaa kertaa lukion jälkeen.” Tätä en ollut sanonut vielä kenellekään.

Ei Tiia siitä vaikuttunut, nyökytteli vain kuin itsestäänselvyydelle. Oli vaikea olla katsomatta sen rintoja. Etiketti oli murtunut, olo oli kuin kouluvuosien kotibileissä, joissa sikailtiin viattomasti ja huolella. Kerran abisyksynä olin oksentanut yhden tytön sukille. Siitä oli sitten tullut ensimmäinen varsinainen tyttöystäväni.

Yhdentoista jälkeen merkittävä osa vieraista alkoi tavanomaiseen tapaan keskustella yökerhoon lähdöstä, mutta tässä vaiheessa Lauri ja Sannakaisa osoittivat taas poikkeuksellisuutensa. Pöytään lyötiin avaamattomat hanapakkaukset punaista ja valkoista viiniä. Isäntäväki ilmoitti, etteivät he jaksaisi tänä iltana lähteä keskustaan. Sen sijaan kaikki halukkaat saisivat jäädä nauttimaan vieraanvaraisuudesta.

“Nyt skipataan baarit ja mennään suoraan jatkoille”, Lauri sanoi. Minä ja Tiia nauroimme. Eteisessä kävi kova tohina, kenkiä ja takkeja metsästettiin. Innokkaimmat vip-bailaajat eivät varmaan olleet noteeranneet Laurin tarjousta lainkaan. Menin parvekkeelle röökille. Anni tuli perässä. Emme olleet ehtineet illan aikana paljoa jutella. Huomasin nyt, että se oli yllättävän päissään. Se veti tupakan suustani, piteli sitä näppärästi tuhkakupin päällä, tarttui toisella kädellä minua niskasta ja suuteli lähes väkivaltaisesti. Tajusin, että tässä spontaanissa lähestymisessä oli aika lailla mustasukkaisuutta mukana.

Se ajatus tuntui oikeastaan hyvällä tavalla kiihdyttävältä, ja suutelimme niin pitkään, ettei tupakassa sen jälkeen ollut enää poltettavaa. Viileä syystuuli puhalsi lahdelta lasittamattomalle parvekkeelle. Kun irrottauduimme, minua huimasi ja hetken ajattelin putoavani kuudennesta kerroksesta maailmanrauhapatsaan eteen asfaltille.

“Jäädään me tänne”, Anni sanoi. “Mä haluan juoda lisää. Mä en ole kuukausiin ollut kunnolla kännissä.”

“Aivan loistava suunnitelma”, sanoin, hetkellisesti täysin onnellisena.

Kävi ilmi, että meidän ja isäntäväen lisäksi paikalla olivat enää Tiia ja eräs Joonas, ymmärtääkseni menestyvä pelisuunnittelija, jonka yleisolemuksessa oli paljon pilvipäistä sohvannurkassa istujaa. Se oli istunut sohvalle Tiian viereen, laski varmaan, että nyt olisi tasaparit. Lauri ja Sannakaisa kaatelivat ihmisille viiniä.

“Tätä on nyt litra per juoja”, Lauri sanoi. “Toivottavasti teitä janottaa.”

Kun kaikki olivat saaneet juotavaa, meni hetki vaiheillessa. Lauri sääti musiikin kanssa, Sannakaisa oli istunut käsinojalle Tiian viereen, ne puhuivat koulujutuista. Joonas vaikutti olevan ajatuksissaan ja Anni meni vessaan. Minä join viiniä ja istuin 80-lukulaisessa säkkituolissa. Huomasin alkavani synkistyä. Tuskin tästäkään tulisi mitään känniä kummempaa.

Levollinen konemusa lähti soimaan. Se oli kai uutta Boards of Canadaa. Lauri kääntyi teatraalisesti läsnäolijoihin päin juuri, kun Anni palasi huoneeseen.

“Hei jengi”, se sanoi. “Mulla on idea. Kuka haluaa pelata Afrikan tähteä?”

Lauri ei tehnyt virheitä: tämä vaihe illasta oli täydellinen Afrikan tähden pelaamiseen. Kaikki ilmoittautuivat mukaan. Pelilaatikko kaivettiin esiin, se oli tietysti oikea menneiden vuosikymmenten editio, jossa St. Helenalle saattoi vielä jäädä pysyvästi jumiin. Jo pikkupoikana minun oli aina pakko saada lähteä Kairosta. Nytkin asetin nappulani sinne. Tiia ja Joonas valitsivat myös sen, muut Tangerin. Sitten kerrattiin erikoissääntöjä pelilaatikon pohjasta yleisen naurun ja mekastuksen säestyksellä. Musiikki hävisi taustalla kuulumattomiin. Synkät ajatukset olivat taas hävinneet. Istuimme matolla kuka millaisessakin hankalassa asennossa, Tiia oli vieressäni ja niin nuori ja innokas ja nousuhumalassa, ettei maailmasta saattanut ajatella mitään pahaa, jos maailmaan kerran hänen kaltaisiaankin mahtui.

Päädyin lähtemään matkaan viimeisenä. Se tarkoitti, että Tiia ja Joonas ehtivät putsata lähimmät etapit pikkutimanteista, ja kesti kolmanteen vuoroon asti, ennen kuin pääsin itse edes kääntämään tyhjän. Tangerin porukalla ei vaikuttanut olevan sen parempaa onnea. Päätin suunnata Kapkaupunkiin niin nopeasti kuin mahdollista. Tämäkin oli ollut strategiani niin kauan kuin muistin. Pelasin Afrikan tähteä aina samalla tavalla. Viktorian putouksilta onnistuin saamaan rubiinin, mikä nopeutti matkantekoani niin, että pääsin kuin pääsinkin mantereen eteläkärkeen ensimmäisenä. Ajattelin pelimerkkiä kääntäessäni, että hyvin käsikirjoitetussa pelissä saisin Kapkaupungista Afrikan tähden, mutta en saanut kuin hevosenkengän, pelin ensimmäisen lajiaan.

Tiia oli tullut Madagaskarin eteläpäähän, ja itse lensin nyt putsaamaan saaren pohjoispäädyn. Tiia esitti närkästynyttä ja huusi, että tulin hänen reviirilleen. “Elämä on kovaa”, sanoin muka kylmästi ja käänsin rosvon. Se synnytti spontaanit aplodit. Kääntämättömiä kohteita ei ollut enää montaa, ja olin saarella vailla rahaa.

Minulla oli yksi mahdollisuus. Etiopia oli jäänyt yksinään puhdistamatta Kairon-porukan sännätessä pelin alkuvaiheissa kohti Kapkaupunkia. Tiiallakaan ei ollut rahaa, joten ehtisin sinne ennen häntä. Muut olivat Länsi-Afrikassa, ja sieltä tähtikin todennäköisesti löytyisi, mutta sinne minulla ei enää olisi asiaa. Lähdin siis Etiopiaan meritietä pykälä kerrallaan. Siinä kesti aikansa, ja sillä välin Länsi-Afrikka saatiin puhdistettua. Uskomatonta kyllä, tähti ei ollut siellä. Sen sijaan sinne näyttivät kasaantuneen kaikki loput hevosenkengät, joista ei nyt olisi iloa kenellekään. Etiopia oli viimeinen mahdollisuus, ja tähti olisi siellä. Vastoin kaikkia odotuksia voittaisin pelin.

Pääsin perille. Vilkaisin vaistomaisesti Tiiaa. Se hymyili, ajattelin että jostain syystä hymy vaikutti vähän surulliselta. Käänsin pelimerkin. Tuijotin hämmentyneenä valkoista pahvia. Viimeinen pelimerkki oli tyhjä. Pelissä oli oikea määrä nappuloita, mutta joukossa ei ollut Afrikan tähteä.

“Mikäs eksistentialistien versio aiheesta tää nyt on”, sanoin ymmälläni. Tavallaan nauratti, tavallaan vitutti.

“Paras mahdollinen Afrikan tähti -sessio”, Lauri sanoi tyytyväisenä. “Jännitys säilyi loppuun asti, eikä kukaan voittanut, vaan kaikki on tasapuolisesti häviäjiä.”

Tiia nauroi jotenkin hämillisesti. Sannakaisa alkoi koota pelin osasia laatikkoon. Anni vaikutti jostain syystä närkästyneeltä. Se otti tällaiset asiat joskus hyvinkin tosissaan. Tavallaan sääntöjä oli nyt rikottu. Se nousi ja meni valkkaritonkalle, pyysin kaatamaan minullekin, ja mitään sanomatta se otti mukini ja täytti sen piripintaan. Aivan niin paljoa en olisi enää tarvinnut. Pelin jännityksen lauettua tajusin nyt olevani todella päissäni. En tosin oleellisesti pahemmin kuin muutkaan: katseet harittivat, puhe sammalsi ja tuli hitaammin ja pätkissä. Musiikin viileän rauhoittava äänitapetti erottui taas taustalla.

Pian sen jälkeen Tiia alkoi tehdä lähtöä. Se ei sanonut, mihin oli menossa – kotiinsa kai, tähän aikaan. Olisin halunnut lähteä mukaan, mutta se ei nyt ollut mitenkään mahdollista. Joonaskin näytti kyllä luovuttaneen, se istui taas apaattisena sohvalla. Kun ovi sulkeutui Tiian perässä, en keksinyt enää ainoatakaan syytä jäädä itsekään. Kysyin Annilta, lähtisimmekö kotiin. Se ei sanonut mitään, mutta marssi saman tien eteiseen ja alkoi vetää takkia ylleen.

Otimme taksin Hakaniementorilta. Ilma ei nytkään ollut kylmä, mutta tämä ei tainnut enää olla romanttisten yökävelyjen aikaa. Matkan aikana ei puhuttu mitään. Anni katseli tiiviisti takaikkunasta ulos, vaikka pimeässä kaupungissa ei ollut juuri nähtävää. Itse olin maksajan paikalla. Olin niin humalassa, että sähläsin korttini kanssa pitkään. Kun kömmin ulos, Anni seisoi rappusilla ja katsoi minua kädet lanteilla. Pysähdyin.

“Anna olla viimeinen kerta, kun sä nöyryytät mua tuolla tavalla seurassa”, se sanoi jäisellä äänellä. “Jätkä kuolaa koko illan jotain saatanan hippimisua niinku mua ei olis olemassakaan. Eikä muuten todellakaan ollut eka kerta. Marin ja Juuson luonakin viimeksi... Kuka se mimmi nyt olikaan, muka sarjakuvapiirtäjä, hyvä kun lukiosta päässyt. Mä en kattele enää tuollaista. Älä nyt kiemurtele siinä! Kyllä sä tiedät, mistä mä puhun.”

“No hei sehän on ihan viatonta vaan”, yritin. “Vaikea kai se on olla nättejä tyttöjä katsomattakaan. Ja siis en mä tarkoita, ettetkö sä olis vielä nätimpi. Mutta ei sitä aina päissään tuu ajatelleeksi...”

“Ei pidä olla niin päissään, ettei tuu ajatelleeksi!” Anni huusi. “Se on toinen juttu, sä juot liikaa juhlissa ja sekin on tosi noloa. Ja sitten kun tullaan kotiin, niin sä vaan itkeskelet laskuhumalassa ja soitat jotain vitun itsesäälimusaa, vaikka mä ehkä joskus haluaisin... tehdä jotain. Me naidaankin nykyään ehkä kaks kertaa kuussa, ootko sattunut huomaamaan?” Äkkiä se tuli portaat alas, luulin vaistomaisesti, että se löisi ja väistin. Mutta se kävelikin ohitseni ja lähti Merimiehenkatua Fredan suuntaan.

“Mä meen nyt hotelliin yöksi!” se huusi olkansa yli. “Mä en jaksa sua enää tänä yönä. Mutta näistä asioista puhutaan vielä selvin päin lisää.”

Se hävisi kulman taakse, jäin tuijottamaan tyhjää, yönhämyistä katua. Sisu nousi. Perään en ainakaan juoksisi. Kaivelin avaimia pitkään. Hississä katselin itseäni peilistä. Verestävät silmät ja harittava katse, maailman murjomalta näyttävä mies. Irvistin itselleni julmasti, ja se alkoikin sitten jo naurattaa.

Asunnossa törmäilin ympäriinsä äkillisen adrenaliinipuuskan vallassa. Soitin pari biisiä vanhaa Sonic Youthia. Teenage Riotin kliimaksin kohdalla olin juonut ensimmäisen viskin, ja kaadoin heti perään toisen. Ajattelin, että romantiikka oli näköjään maailmasta kuollut, tapettu. Sen hyväksyminen oli vain tosiasioiden tunnustamista. Hetken mietittyäni otin mukaani koko viskipullon, menin läppärille, avasin tekstitiedoston ja aloin kirjoittaa.

*

Tapahtumat tuntuivat etenevän töksähdellen, kuin katsoisi nettitelevisiota huonolla yhteydellä. Äänetkin puuroutuivat, oli huutamista ja hihkumista ja rumpukonebiitti ja Antonin matala ääni paljon lähempänä kuin se kaikki muu. Oli vaikea reagoida mihinkään. Siksi olikin hyvä, että Anton toimi hänen puolestaan. Jossain vaiheessa se auttoi hänelle sadetakin päälle ja johdatti hänet ulos, käsi rauhoittavasti hänen harteillaan. Oli tullut jo pimeää. Jossain suunnattomalla vihamielisellä mustalla taivaalla oli tähtiä, mutta Kerguelenilla niitä ei nähnyt juuri koskaan. Tuulessa lepatti ohut harso lumeksi muuttuvaa vettä. Kylmyyttä ei humalan läpi tuntenut.

Hän kompasteli hieman, kun he kiersivät suuret asuinrakennukset mutasohjoista, irtosoran peittämää kulkutietä pitkin. Antonin ote esti häntä kaatumasta. Viimeinen, muita pienempi parakkimainen tönö oli erillään muista rakennuksista, jyrkästi laskeutuvan notkelman laidalla. He tulivat tupakeittiöön, jossa oli ruma pöytä, kaksi pitkää penkkiä ja ovet kolmeen erillishuoneeseen. Oli aivan hiljaista, yhtäkkiä hiljaisuus soi korvissa.

Rosa rojahti penkille ja alkoi kamppailla saappaita jalasta. “Missä noi muut on?” hän kysyi.

“Varmaan reissussa”, Anton sanoi. “Ne tekee periaatteessa samaa hommaa kuin mäkin. Harvoin me tänne yhtä aikaa osutaan. Mulla on vähän vodkaa. Haluaisitko sä vielä lämmikettä?”

Rosa ojensi vastaukseksi kätensä. Pian hän sai siihen halkeilleen keramiikkamukin, joka lemusi teolliselta alkoholilta.

Sitten hän luultavasti nukahti pöydän ääreen ja heräsi vasta siihen, että häntä kannettiin hämmentävän vaivattomasti toiseen huoneeseen ja laskettiin retkottamaan sijaamattomalle sängylle. Hän makasi selällään ja katseli Antonia, joka seisoi sängyn vieressä ja katseli häntä. En tunne tuota tyyppiä, hän ajatteli. Silmät painuivat taas kiinni kuin itsestään, mutta vain hetkeksi, sillä nyt hänen vaatteitaan riisuttiin hankalasti päältä, villapaita oli jo tiessään ja paksu pusero sen alla vedetty rintoihin asti. Hän yritti ängetä ylös, mutta Anton piti häntä lujassa otteessa, painoi rintalastasta niin, että sattui.

“Mitä vittua!” hän huusi. “En mä halua... Päästä irti! Mä haluan pois täältä!”

Pelko ja adrenaliini humisivat suonissa, ja hetkellisesti Rosa tunsi olonsa selvemmäksi. Hän riuhtoi niin, että Antonin ote kirposi. Hän kompuroi lattialle, otti kädellä tukea sängynlaidasta ja joutui haukkomaan hetken henkeään. Anton oli jossain hänen takanaan, eikä hän uskaltanut katsoa. Huoneen ovi ei onneksi ollut lukossa, hän säntäsi tupakeittiön läpi suoraan ulos ja kaatuili melkein ulko-ovelta alkavaa soraista rinnettä alas metrikaupalla ajattelematta, mitä oli tekemässä tai minne menossa. Adrenaliinin haihtuessa märkä kylmyys kouraisi ruumiin tappavaan syleilyyn. Kaikki päällysvaatteet olivat jääneet parakkiin. Taivaalta tuli nyt kosteaa lunta isoina hiutaleina, Rosa oli humalassa eikä nähnyt mitään, tuuli ja diskomusiikki ja hänen oma paniikkiäänensä ulvoivat kakofoniaa hänen korvissaan. Hän tuli rinteen juurelle ja lyyhistyi istumakyyryyn siihen. Hän kietoi kädet ympärilleen, mutta se ei auttanut mitään. Jostain kuului edelleen diskomusiikin kaukainen jumputus, mutta se kävi koko ajan vaimeammaksi.

*

Heräsin vasta, kun Anni tuli makuuhuoneeseen. Tuntui kuin olisin maannut unilääkkeillä ja vanhalla viinalla kyllästetyssä pumpulissa. Katselin kattoon ja kuuntelin sydäntäni. Muistikuvia yön loppuvaiheista ei ollut. Läppäri hurisi avonaisena työpöydällä. Olin sentään riisuutunut alushoususilleni. Itse asiassa minulla seisoi varsin jämäkästi, ja koska peitto oli potkittu ties minne, sen täytyi olla varsin ilmeistä Annillekin.

Käännyin vatsalleni. Näin Annin nyt: se seisoi ovensuussa hiljaisena ja väsyneen oloisena. Kesti hetken tajuta, että sen täytyi olla aivan yhtä huonossa hapessa kuin minäkin. Vanhat meikit naamalla, hartiat krapulaisessa lysyssä, hiukset vähän sekaisin. Tunsin hellyyttä. Ensimmäistä kertaa aikoihin se näytti ihanalta, minun elämääni kuuluvalta.

“Tuu tänne”, sanoin, ääni tuli käheänä korahduksena.

Se heitti käsilaukkunsa nurkkaan ja tuli. Se haisi viinalta ja hieltä niin kuin minäkin. Ehkä se oli tyhjentänyt hotellissa vielä minibaarin raivonsa sammuttaakseen. En kysynyt. Pitelin sitä sylissäni ja riisuin hitaasti siltä vaatteet ja niiden mukana muistikuvat edellisestä illasta ja muista sen kaltaisista illoista.

Ehkä tämä oli todellisuus. Niin kuin Kerguelen.

Junamatkailun rappiosta

Huomisaamuna lähden Tampereelle - bussilla. Asia on dramaattisempi kuin äkkiseltään vaikuttaisi. Olen ollut koko aikuisikäni vannoutunut junamatkailun kannattaja, alun alkaen tietysti pakostakin, koska Rovaniemeltä ei autoton ihminen juuri muulla välineellä mihinkään pääse. Tuolloin vanhan vuosituhannen puolella junamatkailussa pitkien etäisyyksien takaa oli toisaalta myös nuhruista hohdokkuutta. Yleensä matkustin Rovaniemen-Helsingin -väliä, ja pyrin valitsemaan yöjunan. Kyse oli luonnollisesti vanhoista sinisistä pikajunista, joissa oli vanhat kaljatahmaiset ravintolavaunut ja vanhat kiikkerät makuuhytit, kolme kapeaa vuodetta päällekkäin. Mukavuudet rajoittuivat 70-lukulaisen oranssiin lavuaariin ja kolmeen tölkilliseen lämmintä vettä. Ne oli kai tarkoitettu hampaiden pesemiseen, mutta yleensä join niin oman kuin hyttitovereideni vedet krapulaani, olinhan viettänyt edellisen illan siellä ravintolavaunussa.

Sanasta "makuuvaunu" tulee edelleen mieleen kieriskely hikisissä lakanoissa kesäaikaan, kun tuuletus ei toimi, pikkukänni jyskyttää kallossa ja taittuu rähmäiseksi darraksi ilman, että prosessin mittaan olisi saanut silmäystäkään unta. Antoisinta tästä nauttiminen oli keskipedillä, johon joutumisen logistiset hankaluudet olivat mittavat. Laukkuaan ei voinut sijoittaa sen enempää lattialle kuin piippuhyllyllekään, jos halusi aamulla päästä siihen käsiksi tunkeutumatta hyttitovereidensa reviirille. Ja hyttitoverithan saattoivat olla mitä tahansa räyhäkännisistä lapinmiehistä pierujuttuja kertoviin inttipoikiin ja ravintolaosastolla liikaa nauttineisiin pukupelleihin. Pari väärentämätöntä, kliinistä hulluakin tuli yhytettyä.

On vaikea sanoa, milloin junamatkailun rappio Suomessa alkoi. Ehkä silloin, kun uusien rataosuuksien ja seisakkeiden käyttöönoton sijaan alettiin karsia olemassaolevia. Tämä on tietysti tapahtunut kauan ennen minun aikaani ja liittynyt oleellisesti yksityisautoilun räjähdysmäiseen noususuhdanteeseen sotien jälkeen. Lapsuudessani vietin paljon aikaa Raudaskylässä isoäitini luona. Siitä meni ohi suhteellisen marginaalinen Ylivieskan-Iisalmen junarata. Aikanaan sekin oli ollut niin merkittävä yhteys, että Raudaskylässäkin oli pysähtynyt junia. Tätä muistan miettineeni, kun kävimme joskus tyhjällä seisakkeella. Tajusin hämärästi käsitteen mennyt maailma. Se vaikutti paikalta, jossa ei ehkä ollut niin hienoja asioita kuin nykyisessä maailmassa, mutta kylläkin enemmän pieniä ja nukkavieruja asioita, kuten pikkukylien rautatieseisakkeita. Ihmisiä nousemassa juniin niistä pikkukylistä. Vähemmän tyhjää, ruohottuvaa tilaa.

Tämä oli 80-lukua, ja sen jälkeen asiat ovat käyneet kiihtyvää tahtia funktionaalisemmiksi. Jossain vaiheessa kuluvan vuosituhannen puolella VR luopui vanhoista makuuvaunuista. Samoihin aikoihin Rovaniemellekin alkoi päästä InterCityllä, ja näissä junissahan ravintolat ovat persoonattomia pystybaareja, joissa liukuhihna pyörittää ylihintaiset kinkkumunakkaat ja lastenlihapullat tilaavaa perheyksikköä toisensa perään ovista sisään ja ulos. Vaikka matka-aika Rovaniemen ja Helsingin välillä nopeutui selvästi, koin muutokset musertavana tappiona, sillä uuden makuupaikkahinnoittelun myötä minun oli alettava matkustaa päiväjunissa, ja niissä taas siedettävän matkakokemuksen saaminen vaatisi entistä kipeämmin siedettävää ravintolavaunua. Päiväjunien istumapaikoilla ei yksinkertaisesti ole mukavaa matkustaa, ja aivan mahdottomaksi tilanne käy, jos koko 10 tunnin reissulle viereen parkkeeraa joku oman tilansa haltuunoton osaava hahmo.

Intercity- ja Pendolino-junissa on esitelty kirjava valikoima ravintolavaunukonsepteja. Inhokissani istutaan selkä käytävälle, kasvot ikkunasta vilahtelevaa hakkuualuetta, ryteikköä ja pakettipeltoa päin. (Pääradan varren luonto ei todellakaan ole mitään turisteille esiteltävää, vaikka Suomi monilta osin kaunis maa onkin.) Tällainen järjestely ehkäisee tehokkaasti ihmisiä kohtaamasta toisensa ja pakottaa heidät sen sijaan hyväksymään ajatuksen matkasta pakollisena välitilana paikasta toiseen siirryttäessä. Vaikka Erno Paasilinna kirjoittaakin, että emme matkusta hevosten takia, on matkalla nähdäkseni ehdoton itseisarvo. Emme me tietysti junan takiakaan matkusta, mutta ihannetilanteessa juna voisi tarjota puitteet seesteiselle olemiselle missä tahansa muualla kuin paikoissa, joissa meidän on elettävä päivittäistä elämäämme.

Nykypäivän ihannejunamatkustaja tietysti tekee läppärillään töitä omalla paikallaan. Ravintolavaunu tuiottaa parhaat katteet, kun muovijuustoleivän ja mukaan otettavan koneöljykahvin tilaavat asiakkaat vaihtuvat mahdollisimman nopeaan tahtiin. Paikalle jäävä asiakas on huono asiakas.

Vielä paremmat tehot on saatavissa ravintolavaunuttomista myyntikärryjunista, joita kehdataan lanseerata yhä pidemmille matkaväleille. Jotain tämän maan korruption toivottomista syvyyksistä kertoo, että VR on saanut näille vuoroille anniskeluluvat koko junaan, kun samaan aikaan esimerkiksi Helsingin Vaasankadulla terassien perustaminen kävelykadulle on kuuleman mukaan estynyt siksi, että välissä kulkeva jalkakäytävä jakaisi viranomaisen mukaan ravintolan kahdeksi eri anniskelualueeksi.

Jos itse matkustusolosuhteet Helsinki-Tampere -tyyppisillä lyhyemmillä väleillä vielä kestäisi, joutuu vielä kamppailemaan VR:n nykyisen hinnoittelu- ja lipunmyyntipolitiikan kanssa. Perusliput ovat niin kalliita, että lentäminen alkaa niihin verrattuna olla kannattavaa millä tahansa välillä, jolla Suomessa lentoyhtiöt liikennöivät. Erilaisten tarjouslippujen metsästäminen tuntuu olevan salatiedettä. Veljeni on kiitettävän vihkiytynyt tähän okkultismin haaraan, ja häneltä sainkin tietää Tampereen-reissua suunniteltaessa, että tarjolla olisi viiden euron junalippuja. Menin sitten asemalle niitä kyselemään, mutta aikani luukulle jonotettuani sain kuulla, että näitä kyseisiä tikettejä sai ostaa vain verkkokaupasta.

No, VR:n verkkokauppa on tunnetusti saatanan juoni ja varmaan myös yksi tärkeimmistä työuria lyhentävistä, mielenterveysongelmia lisäävistä ja väkivaltarikollisuutta aiheuttavista yksittäisistä tekijöistä nyky-Suomessa. Aivan esimerkinomaisesti kerron tapauksen viime kesältä. Tuolloin yritin ostaa junalippuja vierekkäisillä paikoilla kahdelle henkilölle, joista toinen oli opiskelija ja toinen ei. Siitähän ei puolen tunnin taistelullakaan tullut mitään, joten soitin asiakaspalveluun ja kysyin, miten tämä onnistuisi.

Vastaus: Pitää ensin hakea haluamansa matka, lisätä yksi lippu ostoskoriin, valita haluamansa paikka ja painaa mieleen, mikä se on. Sitten palataan alkuun, valitaan toinen, alennushintainen matka, mennään paikanvaraukseen ja muistetaan varata edellisen vieressä oleva paikka, viedään tämäkin ostoskoriin ja päästään maksamaan.

VR:n verkkokauppaa en enää elämässäni käytä ilman todellista pakkoa. Siksi menen huomenna Tampereelle bussilla.

Saman loskaisen, pälvikaljuisen Suomen läpi sekin kulkee.

Surullisinta tässä on se, että junaliikenteellä olisi kaikki edellytykset olla täydellisin matkustusmuoto tällaisessa maassa. Se on ekologista, rataverkko on ymmärtääkseni nykyään hyväkuntoinen, eikä kalustossakaan ole vikaa. Vaikka kirjoituksen alkupuolella nostalgisoinkin vanhaa, öljynkatkuista junamatkailua, viihtyisin tosiasiassa mainiosti Pendolinossa, jos se olisi juna eikä mikroaaltouunissa lämmitettyjen elämysten keidas kovalla katteella. Juna tarjoaa infrastruktuurinsa puolesta mahdollisuudet paljon mukavampaan matkustamiseen kuin bussi koskaan.

Mikähän olisi ratkaisu? Kansallistamista tekisi mieli tarjota, mutta julkishallinnon nykyinen filosofia ei lupaa siltä suunnalta mitään lainkaan parempaa. Sama tehostamisen, kiristämisen ja kuppaamisen ideologia vallitsee niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Junaliikennettä ei kai oikein voi pyörittää kansalaisjärjestötoimintanakaan.

Hassua, miten tällainen sinänsä melko pieni yhteiskunnan osa-alue kuvastaa niin hyvin suurimpia kuviteltavissa olevia yhteiskunnallisia kehityskulkuja.