Nurkan takana on syitä elää

Ihmiset, taideteokset ja aatteet: tärkeää elämänsisältöä kaikki. Niistähän kolumneja, blogikirjoituksia ja sosiaalisen median avautumisia yleensä kirjoitetaan, olen tehnyt sitä paljon itsekin.

Paikoista kirjoitetaan vähemmän, ellei olla lomalla aistiärsykkeitä täynnä olevassa suurkaupungissa. Minun elämässäni tärkeimmät paikat ovat yleensä olleet arkisia paikkoja. Kyse vaikuttaisi olevan jonkinlaisesta pakkomielteestä, joka minulla on ollut lapsuudesta lähtien. Silloin jokaisella Lapinrinteen kapealla metsäkaistaleella oli minulle oma, erillinen symboliarvonsa. Lapset ovat toisaalta paikkojen magian asiantuntijoita yleensäkin, mutta on helvetin tärkeää säilyttää tämän taustalla piilevä todellisuuskäsitys aikuisiällekin.

On vaikea kuvitella, miten pelkkää harmautta ja arkea lähiympäristössään näkevä ihminen jaksaa edes elää.

Paikkojen ymmärtäjiä on onneksi paljon. Esimerkiksi mahtava Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia -blogi (  http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/ ) on innoittanut minua suuresti. Musiikin puolelta Yona on hyvä esimerkki artistista, jonka lähes kaikki kappaleet tuntuvat kuvaavan tunnetilan ohella vahvasti paikkaa. Niin blogissa kuin Yonan lauluissa kerrotaan tietysti kuvitteellisista paikoista, mutta kaikki paikathan ovat kuvitteellisia.

Seuraavassa kerron viidestä kuvittelemastani paikasta, jotka ovat minulle erityisen tärkeitä.


Ukonlammen ympäristö Rautjärvellä Etelä-Karjalassa


Tässä lumotussa paikassa en ole päässyt käymään 17 vuoteen, ja on aivan mahdollista, etten koskaan enää pääsekään. Siellä kesämökkiä ylläpitäneet äidin puolen sukulaiset ovat aikaa kuolleet. Vietin tällä mökillä lapsuuden kesiä, opin kalastamaan, näin sisiliskon, sain kaupunkiasukkina ensimmäiset kokemukseni kunnon puusaunasta. Tien toisella puolella alkoi jylhä kalliomaasto, ja vähän vartuttuani kiipesin kaikille niillekin huipuille. Kyse oli pienten yksityiskohtien ja melodramaattisten suurten linjojen saumattomasta yhteispelistä. Paljon myöhemmin luin Arvid Järnefeltin Isänmaan alkukappaleista ehkä parhaan kuvauksen merkityksillä ladatusta suomalaisesta korpimaisemasta, ja uskoin heti tietäväni, mistä puhuttiin. Muutamina kuumina kesäpäivinä makasin migreenin tai jonkinlaisen autopahoinvoinnin lannistamana mökin viileässä peräkamarissa. Siitä syntyi osattomuuden ja ikuisen pettymyksen tunne, joka on seurannut minua näihin päiviin asti, eikä ole syytä kuvitella sen katoavan mihinkään.

Turun tuomiokirkko


En ole koskaan käynyt sisällä Suomen tunnetuimmassa kirkossa. Jonain päivänä uskallan varmasti tehdä senkin, mutta suhteeni tähän kirkkoon on ollut kuin hitaasti rakkaudeksi muuttuvaa ystävyyttä, olen kierrellyt sitä Turun-vierailuillani varovaisin askelin ja jokaista siirtoani epäröiden. Jotkin kynnykset ovat toisia korkeampia. Mahdollisista rakastetuista Turun tuomiokirkko eroaa siinä, että se on eri tasolla kuin minä eikä varsinaisesti flirttaile. Se muistuttaa korkeuksistaan, että tässä maassa on asunut kaltaisiani epätäydellisten hetkien nujertamia onnensotureita ennenkin. Tämä kirkko on parhaimmillaan aivan juurelta tarkasteltuna: nosta katseesi kohti vaitonaisia korkeuksia, äläkä välitä siitä, että huimaa. Kirkon takapuolella lepäävää Henrik Gabriel Porthaniakin huimasi.


Arktisen ranta Rovaniemellä


Kotikaupunkini Rovaniemi sijaitsee Suomen kahden suurimman joen risteyksessä, korkeiden vaarojen välissä ja valtavan taivaan alla. Kesäaikaan siellä ei tarvitse tuntea klaustrofobiaa missään, mutta Arktisen ranta lähellä jokien yhtymäkohtaa on silti maan avarimpien näköalojenkin mittareilla avara paikka. Tilan tuntua korostaa se, ettei tällä rannalla yleensä ole ketään. Yöaurinko heijastuu Ounasjoen viileästä tummansinestä, mikään ei liiku, maailmankaikkeutta ei kiinnosta. Toivottavasti vodkaa on vielä jäljellä, toivottavasti osaat juoda sitä raakana.


Kumpula


Helsingin koillinen kantakaupunki - nuo alueet Kallion inhorealismin ja oikeiden lähiöiden neutraalin tapahtumattomuuden välimaastossa - on ehdottomasti parasta tässä nykyisessä kotipaikassani. Minulle voi aivan hyvin sanoa, että siellä asuu hippejä. Minä sanon siihen, että rakastan hippejä ja haluaisin olla sellainen itsekin.

Kumpula voittaa jopa Puu-Vallilan, Hermannin ja Toukolan, sillä Kumpulassa on sellaiset määrät itseensä käpertynyttä nuhjuista haravoimattomien syksyn lehtien hajua, etten muista aistineeni moista edes Rovaniemen Sahanperällä perhepäivähoitopaikkani takapihalla vuonna 1983. Toki nykyistä Kumpulaa voi vankoin perustein kutsua pikkuporvarilliseksi, mutta siellä on kehitetty aivan oma tyyli olla pikkuporvarillinen: ruostuvien pihanhoitovälineiden, nurmettuvan jalkapallokentän upea estetiikka. Maailman laki taitaa olla, että näin kauniissa paikoissa asuu enimmäkseen varsin varakkaita ihmisiä. Minä voin vakoilla heidän pihojaan ja ottaa niistä puhelimellani salaa kuvia. Talven ensimmäisten lumisateiden, kevään ensimmäisten kylvöjen tai loppukesän sadonkorjuun aikaan  - samantekevää, aina yhtä palkitsevaa.  


Kinakujan silta ja Tourujoen laakso Jyväskylässä


En haluaisi puhua rakastetuistanikaan liikaa, enkä tiedä, mitä tästä alueesta voisi sanoa. Minulle se merkitsee kaikkea sitä, mikä maailmassa on kiinnostavaa, arvaamatonta ja arjen rajat ylittävää. Se on syy elää.