Huomisaamuna lähden Tampereelle - bussilla. Asia on dramaattisempi kuin äkkiseltään vaikuttaisi. Olen ollut koko aikuisikäni vannoutunut junamatkailun kannattaja, alun alkaen tietysti pakostakin, koska Rovaniemeltä ei autoton ihminen juuri muulla välineellä mihinkään pääse. Tuolloin vanhan vuosituhannen puolella junamatkailussa pitkien etäisyyksien takaa oli toisaalta myös nuhruista hohdokkuutta. Yleensä matkustin Rovaniemen-Helsingin -väliä, ja pyrin valitsemaan yöjunan. Kyse oli luonnollisesti vanhoista sinisistä pikajunista, joissa oli vanhat kaljatahmaiset ravintolavaunut ja vanhat kiikkerät makuuhytit, kolme kapeaa vuodetta päällekkäin. Mukavuudet rajoittuivat 70-lukulaisen oranssiin lavuaariin ja kolmeen tölkilliseen lämmintä vettä. Ne oli kai tarkoitettu hampaiden pesemiseen, mutta yleensä join niin oman kuin hyttitovereideni vedet krapulaani, olinhan viettänyt edellisen illan siellä ravintolavaunussa.
Sanasta "makuuvaunu" tulee edelleen mieleen kieriskely hikisissä lakanoissa kesäaikaan, kun tuuletus ei toimi, pikkukänni jyskyttää kallossa ja taittuu rähmäiseksi darraksi ilman, että prosessin mittaan olisi saanut silmäystäkään unta. Antoisinta tästä nauttiminen oli keskipedillä, johon joutumisen logistiset hankaluudet olivat mittavat. Laukkuaan ei voinut sijoittaa sen enempää lattialle kuin piippuhyllyllekään, jos halusi aamulla päästä siihen käsiksi tunkeutumatta hyttitovereidensa reviirille. Ja hyttitoverithan saattoivat olla mitä tahansa räyhäkännisistä lapinmiehistä pierujuttuja kertoviin inttipoikiin ja ravintolaosastolla liikaa nauttineisiin pukupelleihin. Pari väärentämätöntä, kliinistä hulluakin tuli yhytettyä.
On vaikea sanoa, milloin junamatkailun rappio Suomessa alkoi. Ehkä silloin, kun uusien rataosuuksien ja seisakkeiden käyttöönoton sijaan alettiin karsia olemassaolevia. Tämä on tietysti tapahtunut kauan ennen minun aikaani ja liittynyt oleellisesti yksityisautoilun räjähdysmäiseen noususuhdanteeseen sotien jälkeen. Lapsuudessani vietin paljon aikaa Raudaskylässä isoäitini luona. Siitä meni ohi suhteellisen marginaalinen Ylivieskan-Iisalmen junarata. Aikanaan sekin oli ollut niin merkittävä yhteys, että Raudaskylässäkin oli pysähtynyt junia. Tätä muistan miettineeni, kun kävimme joskus tyhjällä seisakkeella. Tajusin hämärästi käsitteen mennyt maailma. Se vaikutti paikalta, jossa ei ehkä ollut niin hienoja asioita kuin nykyisessä maailmassa, mutta kylläkin enemmän pieniä ja nukkavieruja asioita, kuten pikkukylien rautatieseisakkeita. Ihmisiä nousemassa juniin niistä pikkukylistä. Vähemmän tyhjää, ruohottuvaa tilaa.
Tämä oli 80-lukua, ja sen jälkeen asiat ovat käyneet kiihtyvää tahtia funktionaalisemmiksi. Jossain vaiheessa kuluvan vuosituhannen puolella VR luopui vanhoista makuuvaunuista. Samoihin aikoihin Rovaniemellekin alkoi päästä InterCityllä, ja näissä junissahan ravintolat ovat persoonattomia pystybaareja, joissa liukuhihna pyörittää ylihintaiset kinkkumunakkaat ja lastenlihapullat tilaavaa perheyksikköä toisensa perään ovista sisään ja ulos. Vaikka matka-aika Rovaniemen ja Helsingin välillä nopeutui selvästi, koin muutokset musertavana tappiona, sillä uuden makuupaikkahinnoittelun myötä minun oli alettava matkustaa päiväjunissa, ja niissä taas siedettävän matkakokemuksen saaminen vaatisi entistä kipeämmin siedettävää ravintolavaunua. Päiväjunien istumapaikoilla ei yksinkertaisesti ole mukavaa matkustaa, ja aivan mahdottomaksi tilanne käy, jos koko 10 tunnin reissulle viereen parkkeeraa joku oman tilansa haltuunoton osaava hahmo.
Intercity- ja Pendolino-junissa on esitelty kirjava valikoima ravintolavaunukonsepteja. Inhokissani istutaan selkä käytävälle, kasvot ikkunasta vilahtelevaa hakkuualuetta, ryteikköä ja pakettipeltoa päin. (Pääradan varren luonto ei todellakaan ole mitään turisteille esiteltävää, vaikka Suomi monilta osin kaunis maa onkin.) Tällainen järjestely ehkäisee tehokkaasti ihmisiä kohtaamasta toisensa ja pakottaa heidät sen sijaan hyväksymään ajatuksen matkasta pakollisena välitilana paikasta toiseen siirryttäessä. Vaikka Erno Paasilinna kirjoittaakin, että emme matkusta hevosten takia, on matkalla nähdäkseni ehdoton itseisarvo. Emme me tietysti junan takiakaan matkusta, mutta ihannetilanteessa juna voisi tarjota puitteet seesteiselle olemiselle missä tahansa muualla kuin paikoissa, joissa meidän on elettävä päivittäistä elämäämme.
Nykypäivän ihannejunamatkustaja tietysti tekee läppärillään töitä omalla paikallaan. Ravintolavaunu tuiottaa parhaat katteet, kun muovijuustoleivän ja mukaan otettavan koneöljykahvin tilaavat asiakkaat vaihtuvat mahdollisimman nopeaan tahtiin. Paikalle jäävä asiakas on huono asiakas.
Vielä paremmat tehot on saatavissa ravintolavaunuttomista myyntikärryjunista, joita kehdataan lanseerata yhä pidemmille matkaväleille. Jotain tämän maan korruption toivottomista syvyyksistä kertoo, että VR on saanut näille vuoroille anniskeluluvat koko junaan, kun samaan aikaan esimerkiksi Helsingin Vaasankadulla terassien perustaminen kävelykadulle on kuuleman mukaan estynyt siksi, että välissä kulkeva jalkakäytävä jakaisi viranomaisen mukaan ravintolan kahdeksi eri anniskelualueeksi.
Jos itse matkustusolosuhteet Helsinki-Tampere -tyyppisillä lyhyemmillä väleillä vielä kestäisi, joutuu vielä kamppailemaan VR:n nykyisen hinnoittelu- ja lipunmyyntipolitiikan kanssa. Perusliput ovat niin kalliita, että lentäminen alkaa niihin verrattuna olla kannattavaa millä tahansa välillä, jolla Suomessa lentoyhtiöt liikennöivät. Erilaisten tarjouslippujen metsästäminen tuntuu olevan salatiedettä. Veljeni on kiitettävän vihkiytynyt tähän okkultismin haaraan, ja häneltä sainkin tietää Tampereen-reissua suunniteltaessa, että tarjolla olisi viiden euron junalippuja. Menin sitten asemalle niitä kyselemään, mutta aikani luukulle jonotettuani sain kuulla, että näitä kyseisiä tikettejä sai ostaa vain verkkokaupasta.
No, VR:n verkkokauppa on tunnetusti saatanan juoni ja varmaan myös yksi tärkeimmistä työuria lyhentävistä, mielenterveysongelmia lisäävistä ja väkivaltarikollisuutta aiheuttavista yksittäisistä tekijöistä nyky-Suomessa. Aivan esimerkinomaisesti kerron tapauksen viime kesältä. Tuolloin yritin ostaa junalippuja vierekkäisillä paikoilla kahdelle henkilölle, joista toinen oli opiskelija ja toinen ei. Siitähän ei puolen tunnin taistelullakaan tullut mitään, joten soitin asiakaspalveluun ja kysyin, miten tämä onnistuisi.
Vastaus: Pitää ensin hakea haluamansa matka, lisätä yksi lippu ostoskoriin, valita haluamansa paikka ja painaa mieleen, mikä se on. Sitten palataan alkuun, valitaan toinen, alennushintainen matka, mennään paikanvaraukseen ja muistetaan varata edellisen vieressä oleva paikka, viedään tämäkin ostoskoriin ja päästään maksamaan.
VR:n verkkokauppaa en enää elämässäni käytä ilman todellista pakkoa. Siksi menen huomenna Tampereelle bussilla.
Saman loskaisen, pälvikaljuisen Suomen läpi sekin kulkee.
Surullisinta tässä on se, että junaliikenteellä olisi kaikki edellytykset olla täydellisin matkustusmuoto tällaisessa maassa. Se on ekologista, rataverkko on ymmärtääkseni nykyään hyväkuntoinen, eikä kalustossakaan ole vikaa. Vaikka kirjoituksen alkupuolella nostalgisoinkin vanhaa, öljynkatkuista junamatkailua, viihtyisin tosiasiassa mainiosti Pendolinossa, jos se olisi juna eikä mikroaaltouunissa lämmitettyjen elämysten keidas kovalla katteella. Juna tarjoaa infrastruktuurinsa puolesta mahdollisuudet paljon mukavampaan matkustamiseen kuin bussi koskaan.
Mikähän olisi ratkaisu? Kansallistamista tekisi mieli tarjota, mutta julkishallinnon nykyinen filosofia ei lupaa siltä suunnalta mitään lainkaan parempaa. Sama tehostamisen, kiristämisen ja kuppaamisen ideologia vallitsee niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Junaliikennettä ei kai oikein voi pyörittää kansalaisjärjestötoimintanakaan.
Hassua, miten tällainen sinänsä melko pieni yhteiskunnan osa-alue kuvastaa niin hyvin suurimpia kuviteltavissa olevia yhteiskunnallisia kehityskulkuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti