Kerguelen: novelli

Kerguelen

Tuuli oli vain yltynyt aamupäivän mittaan. Se tarttui Rosaan heti hänen tullessaan ulos, se olisi halunnut heitellä häntä riepuna ympäriinsä, mutta hän osasi jo varautua. Hän löi tutkimusaseman sivuoven perässään kiinni niin kuin se oli pakko lyödä: väkivaltaisen lujaa. Jostain kantautui merilintujen närkästynyttä kiljuntaa, ne kuulostivat ruokkimatta jätetyiltä paholaislapsilta. Alkoi vielä tihuttaa, kun Rosa kiirehti rinnettä alas. Kellon mukaan puolipäivä oli vasta ohitettu, mutta aurinkoa ei nähtäisi tänäänkään.

Tuuli ei ollut myötäinen tai vastainen, se kieppui kaikkialla ympärillä ja pyrki estämään kulun kaikkiin suuntiin. Siirtokunnan baari oli puolivälissä matkaa asemalta asuinrakennuksille. Jo sinne asti pääseminen tuntui taistelussa saavutetulta voitolta, jota oli juhlittava astumalla sisään. Useimmat tutkijat olivat töidensä parissa, baaritiskillä istui lähinnä duunariporukkaa litkimässä pussiteetä. Amanda kaatoi mukillisen Rosallekin. Hänen ensimmäisenä iltanaan Amanda oli kertonut olleensa täällä neljä vuotta, pidempään kuin kukaan baarinhoitaja aiemmin. Salaisuus oli talvilomassa, se oli sanonut. Tutkimusasema suljettiin talveksi, silloin useimmat menivät pitkästymään vieraiksi muuttuneiden perheidensä ja naurettavilta vaikuttavien tv-ohjelmien pariin. Amanda meni seikkailemaan lämpimiin maihin, Amazonilla elävien outojen heimojen pariin tai Borneolle viidakkotemppeleitä etsimään. Näin sen ei tarvinnut palata haaleaan länsieurooppalaiseen todellisuuteen hetkeksikään. Se oli isorintainen nainen, joka nauroi paljon ja kovaan ääneen. Rosa uskoi sen pärjäävän missä tahansa.

Hän itse oli täällä ensimmäistä kesää. Se lähestyi nyt puoltaväliään, ja joka päivä hän muutti mieltään sen suhteen, tulisiko uudestaan. Kerguelen oli luotu lannistamaan ihmisiä. Sen tarkoitus oli nujertaa ne, painaa ne maanrakoon ainaisen tuulen ja raskaana päällä roikkuvan harmauden voimalla. Pysyvää asutusta siellä ei tiedetty olleen koskaan, ei kukaan niin hullu ollut.

Rosa istui baaritiskin päähän. Tee oli polttavan kuumaa eikä maistunut juuri miltään. Hän katseli salavihkaa Kerguelen-ihmisiä, oman lajinsa rosoisia edustajia. Eivät ne mitään tuppisuita olleet, täällä heitettiin härskimpää juttua kuin hän oli missään muualla kuullut. Suurin osa oli miehiä, mutta miesten ja naisten välillä ei ollut mainittavaa eroa. Ne istuivat paksuissa, sateenpitäviksi suunnitelluissa työvaatteissaan, anonyymissä ympäristössä, joka olisi voinut olla työmaaparakin kahvila missä tahansa. Sade piiskasi ikkunaa, josta näkyi paljas takapiha, yksinäinen maastoauto ja aaltopeltinen työkaluvaja. Vilu tuntui asettuneen näiden viikkojen mittaan pysyvästi luihin, mutta siinäkin oli aste-eroja, kuuma juoma sai sen hellittämään otettaan aavistuksen. Vastatuuleen kulkemisesta jäykät lihakset alkoivat rentoutua.

Rosa ajatteli mittauksia ja numeroita, puuduttavaa jokapäiväistä työtä, jonka merkitystä oli joskus vaikea käsittää. Silloin saattoi tulla mieleen, että oli paskaduunissa maailman yksinäisimmässä paikassa. Hän tarttui siihen ajatukseen ja tarkasteli sitä huolella. Hän huomasi hymyilevänsä. Ehkä se oli jo Kerguelen-hymy, hän oli huomannut pian, että täällä kaikki hymyilivät vinosti kuin vitsille, jota kukaan muu ei tajunnut.

Amanda kaatoi hänelle kysymättä lisää teetä. Työmiehet alkoivat tehdä lähtöä, he jäivät kaksin.

“Joku saisi hommata tänne kunnollista teetä”, Rosa sanoi. “Ei kai se niin vaikeaa voi olla.”

“No kun halvalla ostetaan jostain tukusta koko kesäkauden varasto, niin tätähän se sitten on”, Amanda sanoi. “Tää on valtion pyörittämää toimintaa. Se tarkoittaa, että nyt säästetään niin perhanasti.”

Rosa ynähti myöntävästi. Tämä tosiasia tuntui kyllä muussakin kuin teen laadussa. Puiseviin säilykkeisiin ja iänikuiseen kergueleninkaaliin oli kyllästynyt viikossa, vaikka aivan alkuun niiden mutustelussa oli ollut kiehtovaa suurten löytöretkien tunnelmaa. Kaali oli ilmeisesti ainoa täällä menestyvä kasvilaji, kotoperäinen ja pahanhajuinen, mutta periaatteessa maukas – ellei sitä olisi tarvinnut syödä joka päivä.

Kaali olikin siirtokunnassa kerrottujen vitsien yleisin aihe. Tutkijoiden illanvietoissa sanoitettiin ikivihreitä lauluja uusiksi, kaalista kertomaan.

Oltiin vaiti. Täällä ei kannattanut tuhlata sanojaan. Ne loppuisivat äkkiä kesken.

Silloin jäisi vain tuuli jatkamaan ainaista valitustaan taustalla.

*

Suljin tekstinkäsittelyohjelman, piti päästä tupakalle. Oikea kirjailija olisi voinut tuhota itsensä mekaanisen kirjoituskoneen ääressä, polttaa ja juoda siinä. Tällaisia romanttisia kuvia olin päätynyt maalailemaan silkkaa ikävystyneisyyttäni. Anni ei missään tapauksessa hyväksyisi sisällä polttamista, ja yksin juomisenkin se estäisi, jos vain voisi. Tässä mielessä se oli aivan normaali nainen, tai ei, ihminen. Miksi itsetuhoinen ja epäsosiaalinen käytös parisuhteessa olisikaan hyväksyttävää.

Menin siis polttamaan parvekkeelle. Alkusyksyisessä aamupäivässä oli sellaista kirkkautta ja kuulautta, joka muistuttaa uusista aluista, korkeakoulujen fukseista ja tomerista ekaluokkalaisista. Merimiehenkadulla ei liikkunut ketään. Ei tästä yleensäkään kulkenut kuin harhautuneita design-shoppailijoita tai kulmilla asuvaa anonyymiä jengiä. Joskus vastapäisen ranskalaisen päiväkodin lapset lähtivät porukalla retkelle, silloin kaoottinen mannereurooppalainen hälinä ja sirkutus täytti ilmatilan.

Täällä asumisessa ei ollut mitään vikaa. Meillä oli tilava, funktionaalinen kaksio. Keskusta oli lähellä, mutta täällä vanhan Punavuoren puolella oli silti suojassa ostos- ja baarikatujen häiriötekijöiltä. Pitkäveteistä täällä tosin oli, mutta sehän kuuluu aikuisen, työssäkäyvän ihmisen elämään.

Työssäkäyvän. Nytkin minun olisi kai pitänyt olla kääntämässä isolle toimeksiantajalle. Sen sijaan kirjoitin novellia maailman sateisissa äärissä sijaitsevasta saariryhmästä. Oli ollut pakko, kun Kerguelen oli alkanut tulla uniinkin.

Olin istunut paskalla ja katsellut aikani kuluksi vanhentuneen projektion mukaista maailmankarttaa, jonka Anni oli tänne muuttaessamme kaivanut jostain. Se kaipasi sisustuselementtiä vessaankin; sitä en tiedä, miksi juuri maailmankartta oli hyvä sellainen. Mukavahan sitä oli katsella, kaikkia maailman tuntemattomia paikkoja, joihin ei menty kaupunkilomille. Pöntöllä istuessa silmät eivät vain yltäneet kovin korkealle. Siksi löysin Kerguelenin. Kartan alareunassa oli pakollinen viipale Antarktista, sitten senttikaupalla hyistä merta ja sen keskellä Kerguelen: muutama tulitikunpään kokoinen saari keskellä avomerta, tuhansien kilometrien päässä kaikesta.

Minun oli pakko etsiä saaria käsittelevä Wikipedia-artikkeli, ja pian olinkin jo viisaampi: kuuluvat Ranskalle, pysyvää asutusta ei ole ollut koskaan, osan vuotta toimiva tutkimusasema kuitenkin. Tuulen keskinopeus vastaa myrskyn määritelmää. Jäi vaikutelma paikasta, jossa vallitsee ikuinen marraskuu: vettä vihmoo naamaan, tuulee niin, ettei tupakkaa saa syttymään, masentaa ja vituttaa ja paleltaa. Ilmeisesti Kerguelenilla on kuitenkin hyvät edellytykset kiinnostavien säähavaintojen tekemiselle, ja menestyyhän seudulla sentään yksi elävä organismi, pahanhajuiseksi mutta maukkaaksi mainittu kaali.

Saarilla ei tietenkään ole edes lentokenttää. Sinne tullaan laivalla 3000 kilometrin päästä. Nykypäivänäkin reissussa taitaa kestää muutama päivä. Avoimeksi jäi vain, miksi kukaan haluaisi sen matkan tehdä.

Niin sanoin Annille, kun ensimmäisen kerran mainitsin sille Kerguelenista. Se luki saman Wikipedia-tekstin vaatimuksestani ja hymähteli jotain siihen suuntaan, että tuolla sitä ollaan ihan oikeasti jumalan selän takana. Sitten se valmistautui sysäämään Kerguelenin muun nopeasti unohtuvan turhan tiedon joukkoon, mutta minä en antanut. Parin päivän kuluttua olimme tuttavapariskunnan luona grillaamassa, isännällä oli kattava viinakaappi ja minä join itseni melkoiseen jumiin, oikeastaan muistamattomaksi. Aamulla Anni kertoi, etten ollut loppuillasta suostunut puhumaan mistään muusta kuin Kerguelenista. Mitään kovin ymmärrettävää en ollut osannut siitäkään sanoa.

Tässä vaiheessa Anni oli vielä huvittunut, mutta viikon sisään se alkoi jo näyttää hyvin väsyneeltä, jos otin asian esille. En sitten puhunut sille Kerguelenista enää, mutta ajattelin sitä kyllä: tupakoidessani, kävellessäni Kaivopuistossa muka inspiraatiota etsimässä, yhteisillä pyöräretkillä Laajalahden ympäri. Vessassa se tietysti tunkeutui tajuntaan väkisinkin.

Maailman yksinäisin paikka, minä ajattelin. Maailman viheliäisin paikka. Kuljin Punavuoren jugend-talojen välissä lämpiminä loppukesän iltoina ja ajattelin ikuista vastatuulta ja harmaata, hyytävää merta.

*

Perjantai-iltaisin tutkijoilla ja duunareilla oli tapana kokoontua A-asuintalon isoon aulaan. Juotiin halpaa viskiä ja halpaa punaviiniä ja soitettiin halpahallien kokoelmalevyjä paristokäyttöisestä cd-soittimesta. Ensimmäisillä kerroilla Rosa ei ollut puhunut juuri kenellekään mitään. Muuri hänen ja näiden tilaisuuksien välillä oli tuntunut liian korkealta. Kotona hän olisi mennyt indie-baariin tai rennompaan yökerhoon, joka tapauksessa jonnekin, missä ei liikkunut geologiassa kyllästettyjä sadetakkimiehiä tai kaiken korjaavia käytännön insinööritaidon mestareita.

Muuri oli sortunut hänen neljäntenä perjantainaan. Hän oli ottanut pari viskiä liikaa, ja yhtäkkiä oli tuntunut naurettavalta jaotella ihmisiä yhdenlaisiin ja toisenlaisiin täällä, missä niitä oli niin vähän. Hän tajusi, ettei edes ollut tutkimusaseman nuorin; Kerguelen vain tuntui tekevän ihmisistä iättömiä. Täällä oli porukkaa, joka oli vannonut teini-ikäisenä Radioheadin nimeen siinä kuin hänkin. Sadetakkimiehilläkin oli sitä paitsi loppuillasta huimia tarinoita kerrottavanaan. Sen jälkeen perjantai oli ollut viikon kohokohta Rosalle siinä kuin muillekin.

Hän saapui A-talolle läpimärkänä ja luuytimiin saakka palelevana. Matkaa hänen omalta asumukseltaan oli kolmesataa metriä. Näitä illanviettoja varten oli aivan turha laittautua. Hän ripusti sadetakkinsa kuivaustelineelle, joita asuintalojen eteisissä oli aivan tätä tarkoitusta varten. Juhla-asuna oli villapaita ja erikoisvalmisteiset tuulihousut – ne näyttivät olevan illan pukukoodi muutenkin. Aulan sohvilla istuskeli vasta parikymmentä ihmistä, lisää saapui harvakseltaan. Abban kokoelma soi hiljaisella taustalla. Tutkimusaseman kansainvälinen henkilökunta oli kuulemma edellisen kesän päätteeksi vaatinut, että valikoimiin pitäisi saada muutakin kuin ranskalaista poppia ja iskelmää.

Rosa istui sohvannurkkaan, kietoi kädet ympärilleen ja huomasi tärisevänsä edelleen hieman. Joku toi hänelle muovimukissa punaviiniä. Hän katsoi tyyppiä, ei muistanut noteeranneensa tätä aiemmin. Kolmevitonen mies, kirveellä veistettyyn tyyliin hyvännäköinen. Ei vaikuttanut duunarilta, mutta jos se olisi tutkija, hän olisi väistämättä nähnyt sen. Hän kiitti nyökkäyksellä ja joi kunnon kulauksen viiniä, joka solahti alas karvaana ja jotenkin metallisena. Ikään kuin siinä olisi ollut häivä kaalinmakuakin.

“Moi, mä oon Rosa”, hän sanoi ja ojensi kätensä tyypille. “Me ei olla varmaan juteltu aiemmin. Mä oon tuolla tutkimusasemalla. Nokkimisjärjestyksen alimpana. Valmistuin viime keväänä. Tai siis kalenterikeväänä. Joka on täällä syksy. No kyllä sä tajuat.”

Mies istui hänen viereensä, ei edes naurahtanut vitsintapaiselle. Kättä se kuitenkin puristi ja katsoi hetken aikaa silmiin. “Anton”, se sanoi. “Kahdeksatta kesää täällä. Mä olen aika harvoin tukikohdassa. Siis päivisin.”

“Missä sä sitten olet?” Rosa kysyi tajuamatta mitään. Kerguelenilla ei ihmisnäkökulmasta ollut juuri muuta kuin tämä tukikohta.

“Pääsaaren muut havaintopisteet”, Anton sanoi ja hymyili nyt jotenkin ironisesti. “Ne on mun vastuulla. Mä ajelen mönkijällä ympäriinsä ja käyn täällä vaan nukkumassa.”

“Kuulostaa yksinäiseltä”, Rosa sanoi. Hänen teki mieli lisätä: ja sinä olet tietysti niitä miehiä, jotka tuntevat masokistin ylpeyttä yksinäisyydestään, ajattelevat sen jalostavan heitä, hiovan heitä kuin tuuli hioo näiden saarten rantakallioita.

Anton tietysti arvasi hänen ajatuksensa. “Siinä muuttuu stereotyypiksi”, se sanoi. “Siksi pitää välillä tulla tänne ihmisten pariinkin. Mä haen nyt punaviiniä itsellenikin. Jäyhäkin herrasmies tarjoaa aina ensin naiselle, ja sä näytit siltä, että olit todella sen tarpeessa.”

Anton osoittautui aivan siedettäväksi keskustelukumppaniksi. Ei se mitenkään monisanainen ollut, mutta pystyi viemään juttua eteenpäin vähemmälläkin puheella. Kerguelenista ja tutkimusaseman väestä se esitti osuvia tiivistyksiä.

“Täällä me kuvitellaan olevamme tieteen marttyyrejä”, se sanoi. “Puolet tästä porukasta elää sen viha-rakkaussuhteen varassa, mikä niillä on kollegoihinsa Euroopan yliopistoissa. Mä luin pienenä paljon suurista löytöretkistä. Magalhaesista, Cookista. Niihin verrattuna me ei olla mitään. Yksi kesä Kerguelenilla on loma ja näyttää monen mielestä hyvältä ceeveessä.”

Rosa täydensi tämän mielessään kysymyksellä: siksikö sinäkin olet täällä. Vastausta hän ei olisi tiennyt.

Mutta ei Anton tuntunut vittuilevan hänelle. Se vaikutti olevan oikeasti kiinnostunut. Se katsoi häntä kuin haluaisi lukea hänen ajatuksensa. Kun se tempautui jonkin oman mielleyhtymänsä vietäväksi, se unohti hänet, ja oli hänen vuoronsa katsoa sitä. Erona oli, ettei Rosa halunnutkaan ymmärtää miestä, hän nimenomaan halusi sen pysyvän mysteerinä.

Oli outoa, miten täällä maailman äärissä niin monet asiat olivat aivan liian yksiselitteisiä ja helposti omaksuttavissa.

Rosa oli aikonut pysyä sinä iltana punaviinissä, mutta kellon käydessä kymmentä tutkimusaseman muonitusvastaava Peter taikoi jostain kaksi lekaa 12-vuotiasta Laphroaigia. Mitään alkoholia sisältäviä lähetyksiä ei tiettävästi ollut tullut viikkoihin – sellaisten olemassaolo ei koskaan pysynyt pitkään salassa – ja oli arvoitus, miksi Peter oli säästellyt pulloja juuri tähän iltaan. Mutta kun ne kerran olivat esillä, ei kukaan halunnut jäädä herkusta paitsi. Vuosikertaviski oli äkkiä juotu, sen jälkeen siirryttiin halvempaan. Kätköistä kaivettiin halpahallien diskokokoelmia, äänenvoimakkuutta lisättiin niin paljon kuin cd-mankka salli. Volyymin äärirajoilla musiikki säröili, ja tuulen saattoi kuvitella ujeltavan nuottien väliin jäävissä halkeamissa.

Mutta viski piti kylmän loitolla, ja pian sitä eniten nauttineet alkoivat tanssiakin. Tuoleja sysittiin syrjemmälle, villapaitoja heiteltiin nurkkiin. Ne olivat nukkavieruimmat Rosan koskaan todistamat tupatanssit: Kerguelen-jengi ei varsinaisesti ollut tottunutta peilipallojen kimalteeseen. Mutta hän meni silti mukaan, sanoi itselleen, että tanssiessa tulisi juotua hitaammin.

Sitä hän ei osannut odottaa, että Antonkin tulisi. Tai että sen oli peräti sulavammasta päästä lattialla liikehtiviä kehoja, kulmikkuudessaankin rytmitajuinen.

“Supernature” soi, täällä ylivertaisten luonnonvoimien sylissä. Sen biitti tasasi ääriolosuhteet ja hävitti perspektiivin.

*

Voi vittu, tästä oli siis tulossa jonkinlainen rakkaustarina. Se oli tapahtunut aivan vahingossa. Kun aloin kirjoittaa, minulla oli vain viitteellinen ajatus maailman karuimmasta paikasta, sateesta ja kovasta tuulesta, keltaisissa sadetakeissa myrskyä vastaan kamppailevista ihmisistä, joiden ratkaisuja kukaan tervejärkinen ei pystynyt käsittämään.

Ne olivatkin osoittautuneet aivan tavallisiksi tutkijoiksi ja työmiehiksi, jotka vetivät viikonloppuisin viskikännejä ja kiikaroivat työpaikkaromanssin mahdollisuutta.

Vika ei tietenkään ollut Kerguelenissa, vaan minussa. Rosan ja Antonin kohtaaminen oli olosuhteet muuttaen Annin ja minun ensitapaaminen. Siitä oli nyt kolme vuotta. Yhteisen tuttavan tupaantuliaiset aivan proosallisesti Vallilassa. Viski oli tosiasiassa ollut vielä 12-vuotiasta Laphroaigia huomattavasti parempaa. Abban ja ranskalaisen diskon sijaan oli tanssittu M-83:n ja Phoenixin tahtiin. Ranskastahan nekin tulevat. Kevätilta oli ollut niin lämmin, että olimme kävelleet Annin luo Katajanokalle, vaikka rahaa taksiinkin olisi ollut. Silloin ei tuullut vastaan. Olimme sopivasti humalassa, emme liikaa. Puhuttavaa riitti vielä aamullakin. Kaksi kuukautta myöhemmin silloinen asuntoni meni putkiremonttiin, muutin Annin luo ja aloimme katsella yhteistä kotia.

Ei se juuri sen helpommin voinut mennä.

Suljin tekstinkäsittelyohjelman ja saman tien koko läppärin. Anni huuteli jotain olohuoneesta, menin sinne. Se oli avannut valkkaripullon ja kaatanut kahteen lasiin. Sohvalle oli levitelty vaatteita, joista se kaiketi valikoi illan asuaan. Vampire Weekendin uusin soi Spotifysta. Musiikki tuntui hermostuttavalta: bileiden yliälykkäältä sosiopaatilta, joka ei jätä rauhaan, vaan seuraa perässä huoneesta toiseen näkemyksiään selventäen. Istuin tuolille, otin valkkarilaseista sen, jossa ei ollut huulipunaa ja join pitkään.

“Tota kyllä kannattais vähän maistellakin”, Anni sanoi peilin ääreltä.

“Eikö nää kaikki nyt ole jo maistettu.”

“Itse asiassa ei. Uutuus Alkon valikoimissa. Se Vuorimiehenkadun hipster-myyjä suositteli.”

Valkoviini oli kyllä hyvää. Päähänkin se nousi aivan kiitettävästi. Ja se on minkä tahansa alkoholijuoman olemassaolon perimmäinen syy, tästä mielipiteestä pidän kiinni. Tosiasiassa kaikki ympärillänikin ajattelevat niin. Monet eivät tunnusta sitä edes itselleen. Aina ne silti toivovat illan kulun muodostuvan humalahakuiseksi, sellaiseksi että saattoi kipata kaksin käsin erottumatta nolosti joukosta.

“Saanko mä vaihtaa ton musiikin”, sanoin ja menin vaihtamaan. Mieli olisi tehnyt kuunnella Nationalin uusinta, mutta se ei tietenkään käynyt pariskuntaetkoilla päinsä. Laskuhumalainen mies mumisemassa pettymyksistäåän rakkaudessa oli suunnilleen viimeistä, mitä Anni halusi tällaisessa tilanteessa taustalle. Laitoin Pet Shop Boysia. Se oli hyvä kompromissi: tanssittavaa musaa, vähän viileääkin, mutta omaan makuuni riittävän kyynistä ja pessimististä.

Yksin ollessani saatoin kuunnella aivan aivotonta poppiakin, mutta Annin seurassa halusin aina alleviivata makutottumusteni väsähtänyttä keski-ikäistyvää nihilismiä.

Sille riitti, että musiikki kuulosti suunnilleen oikealta, enemmän lauantailta kuin tiistailta. Seuraavaksi minun piti sanoa mielipiteeni kahdesta mekosta. Se ei ollut mikään ongelma. Valitsin sattumanvaraisesti toisen. Kaivattiin intuitiota, ei analyysiä.

Laurin ja Sannakaisan bileissä oli hauskempaa kuin monen muun. Tunsin ne Annin kautta, mutta ne eivät vaikuttaneet mitenkään teennäisiltä ihmisiltä tai sosiaalisten pelien pelaajilta, vaikka olivatkin pikkuporvareita siinä kuin kaikki näissä porukoissa. Olihan niillä funktionaalisesti sisustettu iso kaksio Siltasaaressa, mutta ainakin se oli Pitkänsillan pohjoispuolella. Lauri heitti usein läppää heitä ympäröivistä demari- ja ammattiyhdistyslinnakkeista, menetetyn mahdin kulisseista. Uskoin sen äänestävän vihreitä, mutta sillä oli poliittista huumorintajua.

Nämä olivat maltillisen kokoiset juhlat. Paikalla oli ehkä kaksikymmentä ihmistä siinä vaiheessa, kun ilo oli ylimmillään ja toinen satsi boolia juotu. Useimmat olivat pariskuntia, mutta löytyi muutama yksin saapunutkin. Boolin ohella olin kiskonut peräjälkeen kaksi tappavan vahvaa Weston's Vintage -siideriä, ja humaltumisen myötä aloin kiinnostua eräästä Tiiasta, jolla miesseuralaista ei ollut. Se oli aika nuori, tuskin kahtakymmentäviittä, ja vivahti kevyesti hippiin. Punaiset hiukset, nenäkoru, kirpparikamaa.

“Mä asun puutalokommuunissa Tapanilassa, se on vähän sellainen taiteilijayhteisö”, Tiia selitti nojaten leveään ikkunalautaan kaljatölkki kädessään. “Mä oon laulaja-lauluntekijä, sit siellä pari tekee kuvataidetta ja yks on sarjakuvapiirtäjä. Meillä on iso piha ja puusauna. Ollaan hommattu sinne viis löytökissaa ja se on siistiä, että ne saa olla kesäsin ulkona. Niin joo ja mä opiskelen Taikissa muotoilua, mutta en mä vielä ole varma, haluanko mä sille alalle.”

“Eli sieltä sä siis tunnet Sannakaisan”, sanoin vaikuttuneena. Olisi pitänyt arvata, ettei tämäkään mikään tavallinen hippityttö ollut.

“Joo, se on yks mun opettajista. Ja en mä siis yleensä mun opettajien bileissä hengaa. Mutta sen kanssa on synkannu alusta asti, ja nyt se sitten pyysi mut tänne, kun mä avauduin Facebookissa, että tylsä viikonloppu uhkaa. Mitäs sä teet?”

Saman asian saattoi sanoa monella tapaa. Yleensä alleviivasin sitä, että teen käännöksiä nimenomaan isoille firmoille kohtalaisen hyvästä rahasta. Nyt huomasin puhuvani ylenkatseellisesti bisnespaskasta, jota oli pakko tehdä elannon takia.

“Mutta oikeastaan mä haluaisin kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Oon nyt aloittanut uudestaan, ekaa kertaa lukion jälkeen.” Tätä en ollut sanonut vielä kenellekään.

Ei Tiia siitä vaikuttunut, nyökytteli vain kuin itsestäänselvyydelle. Oli vaikea olla katsomatta sen rintoja. Etiketti oli murtunut, olo oli kuin kouluvuosien kotibileissä, joissa sikailtiin viattomasti ja huolella. Kerran abisyksynä olin oksentanut yhden tytön sukille. Siitä oli sitten tullut ensimmäinen varsinainen tyttöystäväni.

Yhdentoista jälkeen merkittävä osa vieraista alkoi tavanomaiseen tapaan keskustella yökerhoon lähdöstä, mutta tässä vaiheessa Lauri ja Sannakaisa osoittivat taas poikkeuksellisuutensa. Pöytään lyötiin avaamattomat hanapakkaukset punaista ja valkoista viiniä. Isäntäväki ilmoitti, etteivät he jaksaisi tänä iltana lähteä keskustaan. Sen sijaan kaikki halukkaat saisivat jäädä nauttimaan vieraanvaraisuudesta.

“Nyt skipataan baarit ja mennään suoraan jatkoille”, Lauri sanoi. Minä ja Tiia nauroimme. Eteisessä kävi kova tohina, kenkiä ja takkeja metsästettiin. Innokkaimmat vip-bailaajat eivät varmaan olleet noteeranneet Laurin tarjousta lainkaan. Menin parvekkeelle röökille. Anni tuli perässä. Emme olleet ehtineet illan aikana paljoa jutella. Huomasin nyt, että se oli yllättävän päissään. Se veti tupakan suustani, piteli sitä näppärästi tuhkakupin päällä, tarttui toisella kädellä minua niskasta ja suuteli lähes väkivaltaisesti. Tajusin, että tässä spontaanissa lähestymisessä oli aika lailla mustasukkaisuutta mukana.

Se ajatus tuntui oikeastaan hyvällä tavalla kiihdyttävältä, ja suutelimme niin pitkään, ettei tupakassa sen jälkeen ollut enää poltettavaa. Viileä syystuuli puhalsi lahdelta lasittamattomalle parvekkeelle. Kun irrottauduimme, minua huimasi ja hetken ajattelin putoavani kuudennesta kerroksesta maailmanrauhapatsaan eteen asfaltille.

“Jäädään me tänne”, Anni sanoi. “Mä haluan juoda lisää. Mä en ole kuukausiin ollut kunnolla kännissä.”

“Aivan loistava suunnitelma”, sanoin, hetkellisesti täysin onnellisena.

Kävi ilmi, että meidän ja isäntäväen lisäksi paikalla olivat enää Tiia ja eräs Joonas, ymmärtääkseni menestyvä pelisuunnittelija, jonka yleisolemuksessa oli paljon pilvipäistä sohvannurkassa istujaa. Se oli istunut sohvalle Tiian viereen, laski varmaan, että nyt olisi tasaparit. Lauri ja Sannakaisa kaatelivat ihmisille viiniä.

“Tätä on nyt litra per juoja”, Lauri sanoi. “Toivottavasti teitä janottaa.”

Kun kaikki olivat saaneet juotavaa, meni hetki vaiheillessa. Lauri sääti musiikin kanssa, Sannakaisa oli istunut käsinojalle Tiian viereen, ne puhuivat koulujutuista. Joonas vaikutti olevan ajatuksissaan ja Anni meni vessaan. Minä join viiniä ja istuin 80-lukulaisessa säkkituolissa. Huomasin alkavani synkistyä. Tuskin tästäkään tulisi mitään känniä kummempaa.

Levollinen konemusa lähti soimaan. Se oli kai uutta Boards of Canadaa. Lauri kääntyi teatraalisesti läsnäolijoihin päin juuri, kun Anni palasi huoneeseen.

“Hei jengi”, se sanoi. “Mulla on idea. Kuka haluaa pelata Afrikan tähteä?”

Lauri ei tehnyt virheitä: tämä vaihe illasta oli täydellinen Afrikan tähden pelaamiseen. Kaikki ilmoittautuivat mukaan. Pelilaatikko kaivettiin esiin, se oli tietysti oikea menneiden vuosikymmenten editio, jossa St. Helenalle saattoi vielä jäädä pysyvästi jumiin. Jo pikkupoikana minun oli aina pakko saada lähteä Kairosta. Nytkin asetin nappulani sinne. Tiia ja Joonas valitsivat myös sen, muut Tangerin. Sitten kerrattiin erikoissääntöjä pelilaatikon pohjasta yleisen naurun ja mekastuksen säestyksellä. Musiikki hävisi taustalla kuulumattomiin. Synkät ajatukset olivat taas hävinneet. Istuimme matolla kuka millaisessakin hankalassa asennossa, Tiia oli vieressäni ja niin nuori ja innokas ja nousuhumalassa, ettei maailmasta saattanut ajatella mitään pahaa, jos maailmaan kerran hänen kaltaisiaankin mahtui.

Päädyin lähtemään matkaan viimeisenä. Se tarkoitti, että Tiia ja Joonas ehtivät putsata lähimmät etapit pikkutimanteista, ja kesti kolmanteen vuoroon asti, ennen kuin pääsin itse edes kääntämään tyhjän. Tangerin porukalla ei vaikuttanut olevan sen parempaa onnea. Päätin suunnata Kapkaupunkiin niin nopeasti kuin mahdollista. Tämäkin oli ollut strategiani niin kauan kuin muistin. Pelasin Afrikan tähteä aina samalla tavalla. Viktorian putouksilta onnistuin saamaan rubiinin, mikä nopeutti matkantekoani niin, että pääsin kuin pääsinkin mantereen eteläkärkeen ensimmäisenä. Ajattelin pelimerkkiä kääntäessäni, että hyvin käsikirjoitetussa pelissä saisin Kapkaupungista Afrikan tähden, mutta en saanut kuin hevosenkengän, pelin ensimmäisen lajiaan.

Tiia oli tullut Madagaskarin eteläpäähän, ja itse lensin nyt putsaamaan saaren pohjoispäädyn. Tiia esitti närkästynyttä ja huusi, että tulin hänen reviirilleen. “Elämä on kovaa”, sanoin muka kylmästi ja käänsin rosvon. Se synnytti spontaanit aplodit. Kääntämättömiä kohteita ei ollut enää montaa, ja olin saarella vailla rahaa.

Minulla oli yksi mahdollisuus. Etiopia oli jäänyt yksinään puhdistamatta Kairon-porukan sännätessä pelin alkuvaiheissa kohti Kapkaupunkia. Tiiallakaan ei ollut rahaa, joten ehtisin sinne ennen häntä. Muut olivat Länsi-Afrikassa, ja sieltä tähtikin todennäköisesti löytyisi, mutta sinne minulla ei enää olisi asiaa. Lähdin siis Etiopiaan meritietä pykälä kerrallaan. Siinä kesti aikansa, ja sillä välin Länsi-Afrikka saatiin puhdistettua. Uskomatonta kyllä, tähti ei ollut siellä. Sen sijaan sinne näyttivät kasaantuneen kaikki loput hevosenkengät, joista ei nyt olisi iloa kenellekään. Etiopia oli viimeinen mahdollisuus, ja tähti olisi siellä. Vastoin kaikkia odotuksia voittaisin pelin.

Pääsin perille. Vilkaisin vaistomaisesti Tiiaa. Se hymyili, ajattelin että jostain syystä hymy vaikutti vähän surulliselta. Käänsin pelimerkin. Tuijotin hämmentyneenä valkoista pahvia. Viimeinen pelimerkki oli tyhjä. Pelissä oli oikea määrä nappuloita, mutta joukossa ei ollut Afrikan tähteä.

“Mikäs eksistentialistien versio aiheesta tää nyt on”, sanoin ymmälläni. Tavallaan nauratti, tavallaan vitutti.

“Paras mahdollinen Afrikan tähti -sessio”, Lauri sanoi tyytyväisenä. “Jännitys säilyi loppuun asti, eikä kukaan voittanut, vaan kaikki on tasapuolisesti häviäjiä.”

Tiia nauroi jotenkin hämillisesti. Sannakaisa alkoi koota pelin osasia laatikkoon. Anni vaikutti jostain syystä närkästyneeltä. Se otti tällaiset asiat joskus hyvinkin tosissaan. Tavallaan sääntöjä oli nyt rikottu. Se nousi ja meni valkkaritonkalle, pyysin kaatamaan minullekin, ja mitään sanomatta se otti mukini ja täytti sen piripintaan. Aivan niin paljoa en olisi enää tarvinnut. Pelin jännityksen lauettua tajusin nyt olevani todella päissäni. En tosin oleellisesti pahemmin kuin muutkaan: katseet harittivat, puhe sammalsi ja tuli hitaammin ja pätkissä. Musiikin viileän rauhoittava äänitapetti erottui taas taustalla.

Pian sen jälkeen Tiia alkoi tehdä lähtöä. Se ei sanonut, mihin oli menossa – kotiinsa kai, tähän aikaan. Olisin halunnut lähteä mukaan, mutta se ei nyt ollut mitenkään mahdollista. Joonaskin näytti kyllä luovuttaneen, se istui taas apaattisena sohvalla. Kun ovi sulkeutui Tiian perässä, en keksinyt enää ainoatakaan syytä jäädä itsekään. Kysyin Annilta, lähtisimmekö kotiin. Se ei sanonut mitään, mutta marssi saman tien eteiseen ja alkoi vetää takkia ylleen.

Otimme taksin Hakaniementorilta. Ilma ei nytkään ollut kylmä, mutta tämä ei tainnut enää olla romanttisten yökävelyjen aikaa. Matkan aikana ei puhuttu mitään. Anni katseli tiiviisti takaikkunasta ulos, vaikka pimeässä kaupungissa ei ollut juuri nähtävää. Itse olin maksajan paikalla. Olin niin humalassa, että sähläsin korttini kanssa pitkään. Kun kömmin ulos, Anni seisoi rappusilla ja katsoi minua kädet lanteilla. Pysähdyin.

“Anna olla viimeinen kerta, kun sä nöyryytät mua tuolla tavalla seurassa”, se sanoi jäisellä äänellä. “Jätkä kuolaa koko illan jotain saatanan hippimisua niinku mua ei olis olemassakaan. Eikä muuten todellakaan ollut eka kerta. Marin ja Juuson luonakin viimeksi... Kuka se mimmi nyt olikaan, muka sarjakuvapiirtäjä, hyvä kun lukiosta päässyt. Mä en kattele enää tuollaista. Älä nyt kiemurtele siinä! Kyllä sä tiedät, mistä mä puhun.”

“No hei sehän on ihan viatonta vaan”, yritin. “Vaikea kai se on olla nättejä tyttöjä katsomattakaan. Ja siis en mä tarkoita, ettetkö sä olis vielä nätimpi. Mutta ei sitä aina päissään tuu ajatelleeksi...”

“Ei pidä olla niin päissään, ettei tuu ajatelleeksi!” Anni huusi. “Se on toinen juttu, sä juot liikaa juhlissa ja sekin on tosi noloa. Ja sitten kun tullaan kotiin, niin sä vaan itkeskelet laskuhumalassa ja soitat jotain vitun itsesäälimusaa, vaikka mä ehkä joskus haluaisin... tehdä jotain. Me naidaankin nykyään ehkä kaks kertaa kuussa, ootko sattunut huomaamaan?” Äkkiä se tuli portaat alas, luulin vaistomaisesti, että se löisi ja väistin. Mutta se kävelikin ohitseni ja lähti Merimiehenkatua Fredan suuntaan.

“Mä meen nyt hotelliin yöksi!” se huusi olkansa yli. “Mä en jaksa sua enää tänä yönä. Mutta näistä asioista puhutaan vielä selvin päin lisää.”

Se hävisi kulman taakse, jäin tuijottamaan tyhjää, yönhämyistä katua. Sisu nousi. Perään en ainakaan juoksisi. Kaivelin avaimia pitkään. Hississä katselin itseäni peilistä. Verestävät silmät ja harittava katse, maailman murjomalta näyttävä mies. Irvistin itselleni julmasti, ja se alkoikin sitten jo naurattaa.

Asunnossa törmäilin ympäriinsä äkillisen adrenaliinipuuskan vallassa. Soitin pari biisiä vanhaa Sonic Youthia. Teenage Riotin kliimaksin kohdalla olin juonut ensimmäisen viskin, ja kaadoin heti perään toisen. Ajattelin, että romantiikka oli näköjään maailmasta kuollut, tapettu. Sen hyväksyminen oli vain tosiasioiden tunnustamista. Hetken mietittyäni otin mukaani koko viskipullon, menin läppärille, avasin tekstitiedoston ja aloin kirjoittaa.

*

Tapahtumat tuntuivat etenevän töksähdellen, kuin katsoisi nettitelevisiota huonolla yhteydellä. Äänetkin puuroutuivat, oli huutamista ja hihkumista ja rumpukonebiitti ja Antonin matala ääni paljon lähempänä kuin se kaikki muu. Oli vaikea reagoida mihinkään. Siksi olikin hyvä, että Anton toimi hänen puolestaan. Jossain vaiheessa se auttoi hänelle sadetakin päälle ja johdatti hänet ulos, käsi rauhoittavasti hänen harteillaan. Oli tullut jo pimeää. Jossain suunnattomalla vihamielisellä mustalla taivaalla oli tähtiä, mutta Kerguelenilla niitä ei nähnyt juuri koskaan. Tuulessa lepatti ohut harso lumeksi muuttuvaa vettä. Kylmyyttä ei humalan läpi tuntenut.

Hän kompasteli hieman, kun he kiersivät suuret asuinrakennukset mutasohjoista, irtosoran peittämää kulkutietä pitkin. Antonin ote esti häntä kaatumasta. Viimeinen, muita pienempi parakkimainen tönö oli erillään muista rakennuksista, jyrkästi laskeutuvan notkelman laidalla. He tulivat tupakeittiöön, jossa oli ruma pöytä, kaksi pitkää penkkiä ja ovet kolmeen erillishuoneeseen. Oli aivan hiljaista, yhtäkkiä hiljaisuus soi korvissa.

Rosa rojahti penkille ja alkoi kamppailla saappaita jalasta. “Missä noi muut on?” hän kysyi.

“Varmaan reissussa”, Anton sanoi. “Ne tekee periaatteessa samaa hommaa kuin mäkin. Harvoin me tänne yhtä aikaa osutaan. Mulla on vähän vodkaa. Haluaisitko sä vielä lämmikettä?”

Rosa ojensi vastaukseksi kätensä. Pian hän sai siihen halkeilleen keramiikkamukin, joka lemusi teolliselta alkoholilta.

Sitten hän luultavasti nukahti pöydän ääreen ja heräsi vasta siihen, että häntä kannettiin hämmentävän vaivattomasti toiseen huoneeseen ja laskettiin retkottamaan sijaamattomalle sängylle. Hän makasi selällään ja katseli Antonia, joka seisoi sängyn vieressä ja katseli häntä. En tunne tuota tyyppiä, hän ajatteli. Silmät painuivat taas kiinni kuin itsestään, mutta vain hetkeksi, sillä nyt hänen vaatteitaan riisuttiin hankalasti päältä, villapaita oli jo tiessään ja paksu pusero sen alla vedetty rintoihin asti. Hän yritti ängetä ylös, mutta Anton piti häntä lujassa otteessa, painoi rintalastasta niin, että sattui.

“Mitä vittua!” hän huusi. “En mä halua... Päästä irti! Mä haluan pois täältä!”

Pelko ja adrenaliini humisivat suonissa, ja hetkellisesti Rosa tunsi olonsa selvemmäksi. Hän riuhtoi niin, että Antonin ote kirposi. Hän kompuroi lattialle, otti kädellä tukea sängynlaidasta ja joutui haukkomaan hetken henkeään. Anton oli jossain hänen takanaan, eikä hän uskaltanut katsoa. Huoneen ovi ei onneksi ollut lukossa, hän säntäsi tupakeittiön läpi suoraan ulos ja kaatuili melkein ulko-ovelta alkavaa soraista rinnettä alas metrikaupalla ajattelematta, mitä oli tekemässä tai minne menossa. Adrenaliinin haihtuessa märkä kylmyys kouraisi ruumiin tappavaan syleilyyn. Kaikki päällysvaatteet olivat jääneet parakkiin. Taivaalta tuli nyt kosteaa lunta isoina hiutaleina, Rosa oli humalassa eikä nähnyt mitään, tuuli ja diskomusiikki ja hänen oma paniikkiäänensä ulvoivat kakofoniaa hänen korvissaan. Hän tuli rinteen juurelle ja lyyhistyi istumakyyryyn siihen. Hän kietoi kädet ympärilleen, mutta se ei auttanut mitään. Jostain kuului edelleen diskomusiikin kaukainen jumputus, mutta se kävi koko ajan vaimeammaksi.

*

Heräsin vasta, kun Anni tuli makuuhuoneeseen. Tuntui kuin olisin maannut unilääkkeillä ja vanhalla viinalla kyllästetyssä pumpulissa. Katselin kattoon ja kuuntelin sydäntäni. Muistikuvia yön loppuvaiheista ei ollut. Läppäri hurisi avonaisena työpöydällä. Olin sentään riisuutunut alushoususilleni. Itse asiassa minulla seisoi varsin jämäkästi, ja koska peitto oli potkittu ties minne, sen täytyi olla varsin ilmeistä Annillekin.

Käännyin vatsalleni. Näin Annin nyt: se seisoi ovensuussa hiljaisena ja väsyneen oloisena. Kesti hetken tajuta, että sen täytyi olla aivan yhtä huonossa hapessa kuin minäkin. Vanhat meikit naamalla, hartiat krapulaisessa lysyssä, hiukset vähän sekaisin. Tunsin hellyyttä. Ensimmäistä kertaa aikoihin se näytti ihanalta, minun elämääni kuuluvalta.

“Tuu tänne”, sanoin, ääni tuli käheänä korahduksena.

Se heitti käsilaukkunsa nurkkaan ja tuli. Se haisi viinalta ja hieltä niin kuin minäkin. Ehkä se oli tyhjentänyt hotellissa vielä minibaarin raivonsa sammuttaakseen. En kysynyt. Pitelin sitä sylissäni ja riisuin hitaasti siltä vaatteet ja niiden mukana muistikuvat edellisestä illasta ja muista sen kaltaisista illoista.

Ehkä tämä oli todellisuus. Niin kuin Kerguelen.