Olen harrastellut journalismia jo melko kauan, mutta jokin muuttui syksyllä 2011, kun ilmoittauduin hetken mielijohteesta nyttemmin edesmenneen Nuorgam-verkkomedian avustajaksi. Sitä ennen olin kirjoittanut juttuja lähinnä dollarinkuvat silmissä sekä Sanomalle että Alma Medialle. (Eihän Suomessa kukaan muu käytännössä mitään mistään maksakaan. Sanoman avustamisesta olin tosin ehtinyt tuota ennen jo luopua, koska en halunnut allekirjoittaa heidän surullisenkuuluisaa avustajasopimustaan.)
Nuorgam taas oli vapaaehtoismedia. Ei siinäkään ollut itselleni mitään uutta, että hyvää tekstiä pyritään kirjoittamaan palkatta: ensimmäinen avustamani lehti oli samalta ruohonjuuritasolta toimiva Tähtivaeltaja, ja vuosien varrella olin omaksi huvikseni pitänyt erilaisia blogeja ja ystäväni Kimmo Vanhatalon kanssa myös Kuusi-nimistä verkkomusiikkijulkaisua.
Nuorgamiin kirjoittaminen palkitsi ja koukutti heti. Sillä oli lukijoita, jopa tuhansia sellaisia. Sinne sai kirjoittaa käytännössä mitä halusi: ei sensuroitu tyylilajia, ei karsittu merkkimääriä. Löysin oman luontaisen prioriteettialueeni suomalaisesta pop- ja rockmusasta, ja kun pienessä maassa kirjoittaa asioista edes vähän kärkevästi tai tunteella, syntyy ns. keskustelua. Se taas tuo lukijoita ja some-jakoja. Sitten tulee niitä aamuöisiä hetkiä, kun on vaan pakko omanimigooglettaa ja katsoa, mitä viimeisimmästä räväkästä levyarvostelustani on internetissä sanottu.
Levyarvostelujen kirjoittaminen näin pienessä maassa on joka tapauksessa rajallisen yleisön palvelemista, enkä minä nyt sentään alan tunnetuimpien nimien joukkoon vieläkään lukeudu. Paljon imartelevaa palautetta olen kyllä saanut, geneeristen haukkujen ohessa. Kriitikkotoveri Mikael Helenius esimerkiksi kirjoitti minusta tavalla, joka sai vain ja ainoastaan punastumaan: khttp://aurinkoontuijottelua.tumblr.com/post/83412797616/jos-musiikilla-olisi-jotain-valia-siita
Olen siis ilmeisesti onnistunut tällä alalla. Jos näin on, kyse ei ole vahingosta, olen kyllä pyrkinyt panostamaan musiikkikritiikkiin. Olen enimmäkseen yrittänyt tehdä sitä niin hyvin kuin suinkin. Kun en ole musikaalinen ihminen, olen joutunut kirjoittamaan vähän muusta: konteksteista, fiiliksistä, ajoista ja paikoista. Tästä kai on tykätty, jos kirjoittamastani on tykätty. Aika suuri osa musakritiikistä tuntuu epämusikaalisesta ihmisestä kuivakalta, mutta aika moni epämusikaalinen ihminen kuuntelee musiikkia ja lukee levyarvioita.
Jos tämä nyt kuulostaa kovin imperfektivoittoiselta, jopa tilinpäätökseltä, niin se saattaa johtua siitä, että tämä saattaa olla sitä. Minusta tuntuu, että olen tullut musiikkikriitiikkona tieni päähän. En minä pääse tästä enää mihinkään. En tule sillä alalla tämän paremmaksi. Ei levyarvosteluja kovin moni lue. Toki tulen jatkossakin kirjoittamaan musiikista rahasta (koska tarvitsen sitä) ja blogeihini (koska kirjoitan niihin joka tapauksessa kaikenlaisista asioita, siis musiikistakin).
Mutta musiikista kirjoittamisessa on se iso alue, jossa kaupalliset tai joka tapauksessa rahan varassa pyörivät mediat kaipaavat paljon julkaistavaa ilman mahdollisuuksia maksaa siitä kunnolla. Nuorgamin lopetettua olen tajunnut tämän harmaan alueen vetovoiman ja demonisuuden. On helppo suostua tarjoukseen oikeaa työaikaa vaativan jutun tekemisestä muutamalla kymmenellä eurolla, kun sekin on kuitenkin rahaa. On imartelevaa, että pyydetään. No, niitä jotka suostuvat, pyydetään jatkossakin.
Tämä ei olisi ongelma, ellei varsinainen kutsumukseni olisi aivan muualla kuin musiikkikritiikissä. Joskus tuntuu, etten enää muistakaan, miten ajoin itseni tekemään tätä. Minähän halusin olla prosaisti! Olen kirjoittanut romaaneja, runoja ja novelleja viimeiset 25 vuotta, siis ala-asteikäisestä asti. Minulla näyttää kyllä olevan luontainen taipumus unohtaa fokus jopa vuosiksi. Siksi kai minusta ei ole vieläkään tullut näillä itselleni tärkeimmillä aloilla juuri mitään.
Viime vuonna sain veren maku suussa taottua valmiiksi yhden lyhyen romaanin, jota olin suunnitellut pitkään ja johon olin ladannut suuret odotukset. En ole vielä saanut yhtäkään kustantajaa kiinnostumaan siitä, muutaman hylsyn sen sijaan olen saanut. No, ehkä se ei ollut tarpeeksi hyvä. Nyt on työn alla yksi romaani, yksi pienoisromaani, yksi kaunokirjallissävytteinen tietokirja ja yksi lastenkirja. Elämä on rajallinen, ja nämä mainitut ovat vasta alkua, lisääkin ideoita on.
Ne kaikki ovat tärkeämpiä kuin musiikista kirjoittaminen.
Ja jos ja kun suora palaute on tärkeää, en luottaisi internetiin. Se on sitä mitä se on. Minäkin välttelen kommenttiosastoja.
Vielä lyhyt jälkikirjoitus: vaikka runojen kirjoittaminen on itselleni aivan puhdasta terapiaa ja päiväkirjaa, enkä ole hyvä siinä, juuri niitä livenä lukiessani olen saanut palkitsevinta palautetta mistään tekemisistäni. Pari viikkoa sitten olin Kallio kukkii -tapahtumakokonaisuuteen liittyvässä illassa lukemassa niitä. Joitakin päiviä myöhemmin Siilitien metroasemalla minut pysäytti äiti ala-asteikäisine lapsineen kehuakseen siellä kuulemaansa.
Ei ehkä ole yllättävää, että näiden oman maailmakokemuksen kuvien kehuminen tuntui merkittävämmältä kuin ylistävimmätkään sanat jostain, mitä olen sanonut jonkun muun maailmakokemuksesta.
Eli eli - jos kyse on valintatilanteesta, ja kysehän on - niin se valinta on kai tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti