Näinä aikoina, kun Morrissey tekee kaikkensa hankkiutuakseen eroon kovimmistakin faneistaan, on syytä muistuttaa niin blogistia itseään kuin lukijoitakin eräistä historiallisista tosiasioista.
Tämä on vanhimpia blogikirjoituksiani ja julkaistu alun perin 2.12.2007.
Smithsinhän pitäisi olla masentuneiden teinien suosikkimusiikkia - ja tuossa herkässä iässä minäkin siitä alun perin kiinnostuin - mutta kertoi se sitten mistä hyvänsä, olen nyt löytänyt Smithsin ihan tosissani uudestaan. Toki olen bändiä kuunnellut satunnaisen epäsäännöllisesti aina, ja tä ydentänyt kokoelmaanikin vielä pitkällä tämän vuosituhannen puolella, mutta nyt on jo muutaman viikon ollut todellinen Smiths-vaihe päällä.
Tämä lähti oikeastaan siitä, että osin sattumaltakin luin lyhyen ajan sisällä paljon Smithsiin ja Morrisseyhyn liittyvää kirjallisuutta: ensin Johnny Roganin kohutun kirjan, jossa Morrisseyn yksityiselämää pengottiin sen verran syvältä, että artisti itse toivoi tekijälle mahdollisimman pikaista kuolemaa ketjukolarissa, sitten erään yliopistolla julkaistun tekstianalyysikokoelman artikkelin Morrisseyn teksteistä ja lopulta Sammakon suomentaman Mark Simpsonin teoksen Pyhä Morrissey, joka penkoo artistin yksityiselämän sijaan hänen sielunmaisemaansa sanoitusten perusteella kuin paraskin psykoanalyytikko. Yksinään mikään näistä hengentuotteista ei riittäisi Morrisseytä selittämään, mutta yhdessä ne tarjoavat aika valaisevan näkymän hänen maailmaansa.
Eihän Morrissey edes ole mikään itsesäälin ylipappi! Tämä on ollut ehkä tärkein oivallukseni. Mies on paljon moniulotteisempi tekstittäjä kuin noista muutamista hyljeksittyihin nuoriin vetoavista yksittäisistä säkeistä voisi päätellä. Se, etten ole tätä aiemmin tajunnut, voi kertoa vain huonosta kuuntelemisesta, siitä että olen tehnyt omat johtopäätökseni Smithsistä varhain ja hatarin perustein ja lopettanut kunnollisen kuuntelemisen siihen. Toki kaikkea Morrisseyn kirjoittamaa leimaa lähes kliseeksi asti tämä "ulkopuolinen maailmaa vastaan" -asenne, mutta kyllähän se on rocktähdelle erittäin hyvä asenne. Patetian lisäksi Morrisseyn ulkopuolisuutta leimaa myös älykäs itseironia ja aito ymmärtänys siitä, mitä ulkopuolisuus itse asiassa merkitsee. Morrisseylle yksinäisyys on filosofinen kysymys. Morrissey ei vain ruikuta siitä, että häntä ei rakasteta, vaan tekee tietoisen valinnan olla ottamatta rakkautta vastaan ja se taas tekee hänestä voittamattoman, koska häntä eivät haavoita samat asiat kuin muita ihmisiä.Silti yöt ovat yksinäiselle joskus kylmiä.
Mark Simpsonin kirjan parasta antia ovat lukemattomat Morrisseyn teksteistä löydetyt intertekstuaalisuudet, joista allekirjoittaneella ei olisi voinutkaan olla mitään tietoa. Suurin osa niistä kun tuntuu liittyvän vanhoihin englantilaisiin elokuviin, joista on pöllitty ihan kokonaisia repliikkejä sellaisenaan. Hieno "Sheila Take a Bow" -biisi viittaakin kokonaisuudessaan erään tällaisen leffan taustalla olleen näytelmän kirjoittajaan. Ja "Panic"-biisin vihamielinen asenne deejiitä kohtaan kohdistuukin radion tiskijukkaan, ihan nimenomaiseen ja yhteen tiettyyn sellaiseen, joka oli Tsernobylin ydinkatastrofista kertoneen uutisen jälkeen laittanut Whamin hilpeän renkutuksen soimaan.
Sekä Rogan että Simpson käsittelevät ansiokkaasti Morrisseyn ristiriitaista suhtautumista väkivaltaan. Näyttää siltä, että tämä vegaani ja feministi ihannoi niin teksteissään kuin haastattelulausunnoissaankin kovia nahkatakkijätkiä, jotka eivät kysele vaan lyövät. Voi tietenkin spekuloida, missä määrin tällä asenteella on tekemistä Morrisseyn oletetun homoseksuaalisuuden kanssa, kyllähän tuollaiset kovat katujätkät ovat myös homokulttuurin ikoneita. Toisaalta Kauko Röyhkän klassikko "Kovat pojat" tarjoaa pätevän selityksen tällaiselle ihannoinnille ilman että seksuaalisuutta tarvitsee vetää mukaan.
Kaikenlaisille tulkitsijoille Morrisseyn sänkykamarielämä tuottaakin perinteisesti paljon päänvaivaa. Miehen on yleensä oletettu olevan homo, jopa niin että vähemmistöryhmät ovat paheksuneet häntä siitä, ettei virallista kaapista ulostautumista ole saatu. Simpsonin tulkinnan mukaan Morrissey vain vihaa sitä, että hänen seksuaalisuutensa määriteltäisiin jollain yhdellä, kaiken selittävällä sanalla. Itse veikkaisin, että kaveri vain diggaa tietystä mystisyydestä ja pelien pelaamisesta julkisuuden kanssa. Ja onhan hän onnistuneesti pystynyt ylläpitämään fanikuntaa, jossa on harvinaisen tasapuolisesti molempien sukupuolten edustajia.
Kirjoituksen päätteeksi on vielä pakko tuoda esiin sekin, että niin tasokasta kuin Morrisseyn soolotuotanto paikoin on, juuri Smithsin tuotanto on kuitenkin se syy, miksi useimmat äijää fanittavat - ja bändin musiikki oli kitaristi Johnny Marrin säveltämää. Kun en ole muusikko, en osaa analysoida Marrin sävellyksiä yhtä perusteellisesti kuin Morrisseyn tekstejä, mutta Smithsin nerous on kyllä yhtä lailla kummastakin kiinni. Minun korviini Marrin nerokkaissa poplauluissa on hämmästyttävintä se, että ne ovat melodisesti niin monipuolisia ja toisistaan erottuvia. Tämän tajuaminen vain vaatii aikaa, koska Morrissey laulaa aina samalla lailla ja siksi biisit kuulostavat päällisin puolin toistensa kaltaisilta. Tosiasiassa ei ole olemassa mitään tyypillistä Smiths-melodiaa, joka hyökkäisi kehiin viimeistään kertosäkeessä; räikeä kontrasti Kotiteollisuuden tapaisiin paskabändeihin, joilla on hallussaan vain yksi säkeistö- ja yksi kertsimelodia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti