Vanhassa blogissani julkaisin muutaman kuukauden ajan countdownia Suomen suurimman musiikillisen neron, Kauko Röyhkän, 50 parhaasta biisistä. Sarja jäi kesken, mutta nyt, Kaukon ollessa vielä paremmassa vedossa, voisin palata asiaan. Julkaisen ensin tietyin välein nämä tuolloin kirjoittamani analyysit ja jatkan siitä sitten ykköseen asti.
Huomautettakoon, että koska noudattelen tuolloin laatimaani listaa, ei mukana tule olemaan viime keväänä ilmestyneen Kaksi lensi tuulen mukaan -levyn biisejä. Tämä on toki epäoikeudenmukaista, koska levy on saatanan kova, Röyhkän paras 18 vuoteen. Toisaalta voi ajatella niinkin, ettei muutaman kuukauden kuuntelulla voi asemoida biisejä vertailussa sellaisiin, joita on kuunnellut vuosikaudet.
50. Majuri Thompson (Onnenpäivä, 1983)
Kauko Röyhkä on kirjoittanut paljon kappaleita syrjityistä, erilaisista teini-ikäisistä, jotka eivät sopeudu ympäristönsä sosiaalisiin normeihin. Varsinkin 1980-luvulla hän teki myös biisejä, joissa kuvastui lapsuuden magiikka, fantasian ja todellisuuden saumaton sulautuminen toisiinsa. Melko tuntematon albumiraita "Majuri Thompson" on kuitenkin poikkeus sikäli, että sen voisi luokitella sillaksi näiden kahden aihemaailman välillä.
Kuten niin monessa 80-luvun alkupuolen Röyhkä-biisissä, tässäkin tähtiroolin saavat Riku Mattilan kitara ja Heikki Tikan rummut. Mattila on aina ollut mestari löytämään suomirockin konventioista poikkeavia kitarasoundeja, eli toisin sanoen soittamaan ilman säröpedaalia. Majuri Thompson alkaa tummasävyisen salaperäisellä kitarateemalla, mutta jo muutaman tahdin jälkeen Röyhkän laulu ja Tikan marssityylinen rumpukomppi liittyvät mukaan. Näiden varaan kappaleen säkeistöt rakentuvatkin. Kertosäkeessä rumpukomppi muuttuu ilmavammaksi ja taustalle tulee vaivihkainen huvipuistomainen urku, jotka yhdessä korkeammaksi ja puhtaaksi muuttuvan laulun kanssa synnyttävät avarista taivaista ja vuoristomaisemista muistuttavan fiiliksen. Kertsi huipentuu sitten Tikan mahtipontiseen rumpubreikkiin ja Mattilan yhtä mahtipontiseen variaatioon kappaleen perusteemasta. Kappale koostuu yksinkertaisesti saman kaavan toistosta kolme kertaa, ja lopussa feidataan samaan kitarateemaan, niin että kuunnellessa biisiä repeatilla syntyy hupaisa ad infinitum -vaikutelma.
Sanoitus rakentuu eräänlaiselle kuulijan hämäykselle. Avaussäkeet "Pistoolivyö sido lantiolle / viidakon yö, ota machete myös" eivät varsinaisesti johdata ajatuksia realistisen ihmiskuvauksen pariin. Toisaalta musiikin ja sanoituksellisten kliseiden yhteisvaikutelma on huvittavan seikkailukirjamainen, varsinkin kun Röyhkä puhelaulaa säkeistöt koomisen mahtipontisella äänellä, joka muistuttaa etäisesti vanhan koulukunnan leffatrailereista. Nimihenkilö tuodaankin esiin Indiana Jones -tyyppisenä hahmona: "Temppeleiden valo kummallinen / sua kutsuu, sua majuri Thompsonia." Säkeistön lopussa tuodaan varovasti esiin tekstin varsinaista aihepiiriä: "Kaupunki on kasa panssaria / joka saartaa sua, majuri Thompsonia." Kyse on eskapismista.
Lopullisesti Röyhkä paljastaa korttinsa kertosäkeessä, jonka merkitystä vielä alleviivataan erilaisella, huomattavasti vilpittömämmin tunteellisella laulutyylillä: "Lensit yli vuoristojen / lensit yli taivaiden / nuoren pojan moottoreilla / nuoren pojan haaveilla / satumaailmaan..." Majuri Thompson on murrosiän kynnyksellä kamppailevan pojan itselleen luoma fantasiavalepuku.
Teksti noudattaa klassisen draaman kolmen näytöksen kaavaa, kuten moni muukin Röyhkän tuotos. Kun aluksi on esitelty lähtötilanne, on seuraavaksi vuorossa muutos tai kriisi. "Kaupunkia", eli karua todellisuutta, ei voi ikuisesti paeta. "Viidakon yö, varo kaupunkia / Varsinkin, hei, varo nuorisoa / Niille olet lelupyssyinesi / joku hullu, jota on lupa potkia." Sankarifantasia murenee hetkessä, kun "isot pojat" tulevat näyttämään omituiselle nörtille kaapin paikan. "Pitkälle et mene sankarina / Pakenet, ja ne nauravat sua / Loppunut on sinun lapsuutesi / Älä leiki enää majuri Thompsonia." Vaikka fyysiseltä väkivallalta tässä vältyttiinkin, jotain paljon tärkeämpää on lyöty rikki, nimittäin usko mielikuvituksen voimaan. Toisaalta Röyhkän näkökulmasta tämä on välttämätön kriisi, jota ilman ei synny aikuista ihmistä.
Kolmannessa, puolikkaan mittaisessa säkeistössä esitellään lopputulos. "Viidakon yö, tyhjä kiitorata / Pistoolivyö, sama machete myös / Lojuvat lelulaatikossa, on Thompson alas ammuttu taivaalta." Sankaruuden tunnuksista on tullut koomista rekvisiittaa, ja tästä loppukohtauksesta itse päähenkilö loistaa poissaolollaan. Ehkä hänkin on liittynyt kaupungin nuorisoon. Röyhkä on eräissä muissa kappaleissaan (kuten "Jos alkaa pelkäämään") esittänyt näkemyksen, jonka mukaan sosiaalisista normeista poikkeavan yksilön kannattaa sittenkin näennäisesti sopeutua tavisten maailmaan ja säilyttää oma identiteettinsä piilossa jossain pinnan alla. Tämä lienee mahdollista myös Majuri Thompsonin päähenkilölle, mutta tiettyä tragiikkaa lapsuuden loppumiseen toki liittyy, ja halutessaan biisin voi tulkita hyvinkin synkäksi. Vaikka kertosäe pysyy koko ajan sanasta sanaan samana, aivan lopussa sen imperfektimuotoisuus saa yhtäkkiä kaihoisaa pohjaväriä.
Paitsi että tekstin draamankaari toimii täydellisesti, lisätehoja irtoaa myös toisesta näppärästä kirjallisesta keinosta, nimittäin sanatoistosta. Pistoolivyö ja machete ovat tekstin välttämätöntä rekvisiittaa, joiden luonne muuttuu sankaruuden tunnuksista tragikoomiseksi rihkamaksi. Viidakon yö -termin jatkuva toisto taas vihjaa näkemykseen elämästä eloonjäämistaisteluna. Tässä Röyhkä rinnastaa seikkailukertomusten fantastiset vaarat kaupungin nuorison tarjoamiin vähemmän eksoottisiin, mutta paljon konkreettisempiin vaaroihin. Asfalttiviidakko on päähenkilön koettelemusten varsinainen paikka, eikä siellä ole käyttöä pistoolille tai machetelle.
Musiikillisesti Majuri Thompson on eräänlainen pienoismusikaali sikäli, että sovitus myötäilee tekstiä ja korostaa sen ratkaisevia elementtejä juuri oikealla tavalla. Emoalbumi Onnenpäivä on Röyhkän ainoa vielä uudelleenjulkaisematon 80-luvun levy, ja ensimmäisen sukupolven remasteroimaton cd ei välttämättä tarjoa parasta mahdollista elämystä ainakaan tämän kappaleen suhteen. Olen kuitenkin taipuvainen tulkitsemaan miksauksen, jossa volyymi nousee jyrkästi kertosäettä kohti, tietoiseksi ratkaisuksi. Kappale on eräänlainen musiikillinen vuoristorata suvantovaiheineen ja jyrkkine mäkineen.
perjantai 30. syyskuuta 2011
tiistai 20. syyskuuta 2011
Kjell Westöstä ja suku- ja sukupolviromaaneista
Tämä teksti on vanhasta blogistani ja julkaistu alun perin 29.9.2009.
Rikas monen sukupolven tarina, osa 4
Otsikon luonnehdinta on kustannusyhtiö Otavan nettisivuilta ja kuvaa menestyskirjailija Kjell Westön uutta romaania Älä käy yöhön yksin. Odottelen sitä parhaillaan tulevaksi postissa, en siis ainakaan vielä kirjoita tästä opuksesta. Tutustuessani kirjan ennakkotietoihin tulin kuitenkin miettineeksi sitä romaanikirjallisuuden peruskategoriaa, jota valtaosa Westönkin tuotannosta edustaa. Hän on jo tätä ennen julkaissut kolme paksua Helsingin suomenruotsalaisiin piireihin sijoittuvaa romaania, joissa kaikissa edetään pari-kolme sukupolvea lähihistoriaa. Finlandian saanut suurmenestys Missä kuljimme kerran sijoittuu sotien välisiin aikoihin, muut taas väljästi ottaen 60-90 -luvuille. Ja ihan sitä samaa näyttää uutuuskin taas olevan.
Westön kirjat ovat helppolukuisia, vaikka niiden kieli onkin kriitikoidenkin makuun riittävän hienostunutta ja postmodernismin oppitunnit omaksuttu ainakin siltä osin, että kronologiaa on kevyesti rikottu ja kertoja tiedostaa kertojuutensa. Ne vetoavat lukijaan myös paljolla seksillä, hankalilla ihmissuhteilla, valtapeleillä, päihteillä ja rockmusiikilla. Suomessa tämäntyyppisiä on itse asiassa kirjoitettu yllättävän vähän - jos meillä joku ryhtyy sukusaagan pariin, sijoittuu se yleensä edelleen jonnekin torpparikysymyksen ja Lapuan liikkeen puolivälin keskipaikkeille. Westön 20- ja 30-luvun kuvauksetkin sen sijaan ovat puolillaan jazzia, seksiä ja dekadenssia. No, hänhän on Helsingin suomenruotsalainen ja siten osa viitekehystä, jolla on perinteitä kansainvälisyydestä. Vastaavia romaaneja löytyykin ennen kaikkea angloamerikkalaiselta kentältä.
Mitään kattavaa luetteloa edes itse lukemistani en yritä esittää. Mainitsen muutaman mieleen tulevan, jotka sattuvat olemaan brittikamaa kaikki: Jonathan Coen romaanipari Konnien klubi ja Suljettu piiri, Trainspotting-mies Irvine Welshin Liima, toisen skotin, scifijutuistaan paremmin tunnetun Iain Banksin Crow Road. Teokset ovat keskenään erilaisia - eikä niistä yksikään itse asiassa edusta aivan yhtä laajakaarista epiikkaa kuin Westön tiiliskivet - mutta seksi, päihteet, rockmusiikki ja kuvattava aikakausi täsmäävät.
Yleensä tällaisissa romaaneissa käsitellään jonkin suppean ystäväpiirin vaiheita lapsuudesta tai ehkä murrosiästä aikuisuuteen. Yksi porukasta nousee näkökulmahenkilöksi, usein kertojaksi (Welshillä tosin kaikki saavat sanansijaa). Päähenkilöt ovat miespuolisia, kaiketi siksi, että mainitut kirjailijatkin ovat. Tietysti myös pidempään kehissä pysyviä naishahmoja täytyy olla. Pikkukaupunki näyttäisi olevan luontevin ympäristö ainakin tarinan alkuosalle - mitä Westöhön tulee, varsinkin suomenruotsalainen Helsinki voidaan varmastikin luokitella pikkukaupungiksi.
Tunnistan itsekin tällaisen romaaniasetelman viehätyksen: olen monta kertaa aikuisiällä, fantasiajutut jätettyäni, suunnitellut vastaavan kirjoittamista. Jotain aivan perustavanlaatuisella tavalla vetoavaa tässä genressä täytyy olla. Ehkä syynä on, että se perustuu sen kaltaisiin kokemuksiin, joita ihmisillä oikeastikin on, mutta yrittää kurottaa ruohonjuuritasolta kohti suurempaa kuvaa, hahmotella kokonaisnäkymää jonkin sukupolven elämästä, sen avainkokemuksista ja kipupisteistä. Se ei siis tunnu tylsältä arkirealismilta, koska vaikka kirjailija kuvaisikin nuhruisen teiniseksin ja koulukiusaamisen kaltaisia ankeita asioita, itse kokonaisuus lopulta ylevöittää lukijan omankin elämän. Olettaen siis, että hän jakaa samoja kokemuksia kirjailijan kanssa.
Miksi aina tuo kaveriporukka-asetelma? Siksikö vain, että toimivassa romaanissa täytyy olla tiettyä pysyvyyttä henkilöissä, vaikka todellisuudessa monen lähipiirin koostumus vaihtuu ikävuosien 15 ja 35 välillä useasti? Siksikin, mutta suppean perushenkilögallerian avulla kirjailija voi myös luoda arkkityyppejä käsiteltävän sukupolven edustajista. Esimerkkiromaanini kertovat väljästi siitä sukupolvesta, joka sijoittuu suurten ikäluokkien ja oman polveni väliin. Sen arkkityyppejä ovat mm. bisnesmaailman menestyjä, taiteellinen haihattelija, "itsensä etsijä", jne. Kertojathan ovat itse yleensä aina jonkinlaisia väliinputoajia, eivät häikäilemättömiä pyrkyreitä mutta eivät itsetuhoisia drop-outtejakaan. He ikään kuin katselevat sivusta maailman menoa, heidän tehtävänsä on kronikoida se, mitä tapahtui.
Ja tällaiseksihan kirjailijan toki pitäisikin roolinsa yhteiskunnassa kokea, osallistujien paikka on politiikan tai kansalaisaktivismin puolella.
Ainakin Suomessa kirjallisuuskritiikki säästää antautumuksellisimmat kehunsa teoksille, jotka ovat lähtökohdiltaan kirjallisia, joita on tarkasteltava nimenomaan taideluomuksina, ei todenmakuisina kuvauksina tämän maailman asioista. Tässä voi haistaa sen ikuisen ristiriidan, että jos taiteen oletetaan kertovan meille jotain olennaista, niin mikä sitten on olennaista - näyttää miten asiat ovat olleet ja ovat nyt, vai tuottaa jokin transsendenttinen elämys, joka sitten elähdyttää lukijaa ja auttaa tätä tulemaan toimeen todellisuuden kanssa? Tätä kysymystä ei voi eikä tarvitse ratkaista lopullisesti; sen nyt kuitenkin voisin sanoa, että epämääräinen, huonosti kohdennettu taideproosa ei mitään transendenssiä sisällä, mutta erittäin hyvin kirjoitettu todenmakuinen kuvaus voi ainakin auttaa lukijaa määrittelemään oman paikkansa maailmassa.
Eli lopulta taidan olla Westön puolella, vaikka lähiviikot vasta näyttävät, onko hän nyt kirjoittanut saman romaanin jo yhden kerran liikaa.
Rikas monen sukupolven tarina, osa 4
Otsikon luonnehdinta on kustannusyhtiö Otavan nettisivuilta ja kuvaa menestyskirjailija Kjell Westön uutta romaania Älä käy yöhön yksin. Odottelen sitä parhaillaan tulevaksi postissa, en siis ainakaan vielä kirjoita tästä opuksesta. Tutustuessani kirjan ennakkotietoihin tulin kuitenkin miettineeksi sitä romaanikirjallisuuden peruskategoriaa, jota valtaosa Westönkin tuotannosta edustaa. Hän on jo tätä ennen julkaissut kolme paksua Helsingin suomenruotsalaisiin piireihin sijoittuvaa romaania, joissa kaikissa edetään pari-kolme sukupolvea lähihistoriaa. Finlandian saanut suurmenestys Missä kuljimme kerran sijoittuu sotien välisiin aikoihin, muut taas väljästi ottaen 60-90 -luvuille. Ja ihan sitä samaa näyttää uutuuskin taas olevan.
Westön kirjat ovat helppolukuisia, vaikka niiden kieli onkin kriitikoidenkin makuun riittävän hienostunutta ja postmodernismin oppitunnit omaksuttu ainakin siltä osin, että kronologiaa on kevyesti rikottu ja kertoja tiedostaa kertojuutensa. Ne vetoavat lukijaan myös paljolla seksillä, hankalilla ihmissuhteilla, valtapeleillä, päihteillä ja rockmusiikilla. Suomessa tämäntyyppisiä on itse asiassa kirjoitettu yllättävän vähän - jos meillä joku ryhtyy sukusaagan pariin, sijoittuu se yleensä edelleen jonnekin torpparikysymyksen ja Lapuan liikkeen puolivälin keskipaikkeille. Westön 20- ja 30-luvun kuvauksetkin sen sijaan ovat puolillaan jazzia, seksiä ja dekadenssia. No, hänhän on Helsingin suomenruotsalainen ja siten osa viitekehystä, jolla on perinteitä kansainvälisyydestä. Vastaavia romaaneja löytyykin ennen kaikkea angloamerikkalaiselta kentältä.
Mitään kattavaa luetteloa edes itse lukemistani en yritä esittää. Mainitsen muutaman mieleen tulevan, jotka sattuvat olemaan brittikamaa kaikki: Jonathan Coen romaanipari Konnien klubi ja Suljettu piiri, Trainspotting-mies Irvine Welshin Liima, toisen skotin, scifijutuistaan paremmin tunnetun Iain Banksin Crow Road. Teokset ovat keskenään erilaisia - eikä niistä yksikään itse asiassa edusta aivan yhtä laajakaarista epiikkaa kuin Westön tiiliskivet - mutta seksi, päihteet, rockmusiikki ja kuvattava aikakausi täsmäävät.
Yleensä tällaisissa romaaneissa käsitellään jonkin suppean ystäväpiirin vaiheita lapsuudesta tai ehkä murrosiästä aikuisuuteen. Yksi porukasta nousee näkökulmahenkilöksi, usein kertojaksi (Welshillä tosin kaikki saavat sanansijaa). Päähenkilöt ovat miespuolisia, kaiketi siksi, että mainitut kirjailijatkin ovat. Tietysti myös pidempään kehissä pysyviä naishahmoja täytyy olla. Pikkukaupunki näyttäisi olevan luontevin ympäristö ainakin tarinan alkuosalle - mitä Westöhön tulee, varsinkin suomenruotsalainen Helsinki voidaan varmastikin luokitella pikkukaupungiksi.
Tunnistan itsekin tällaisen romaaniasetelman viehätyksen: olen monta kertaa aikuisiällä, fantasiajutut jätettyäni, suunnitellut vastaavan kirjoittamista. Jotain aivan perustavanlaatuisella tavalla vetoavaa tässä genressä täytyy olla. Ehkä syynä on, että se perustuu sen kaltaisiin kokemuksiin, joita ihmisillä oikeastikin on, mutta yrittää kurottaa ruohonjuuritasolta kohti suurempaa kuvaa, hahmotella kokonaisnäkymää jonkin sukupolven elämästä, sen avainkokemuksista ja kipupisteistä. Se ei siis tunnu tylsältä arkirealismilta, koska vaikka kirjailija kuvaisikin nuhruisen teiniseksin ja koulukiusaamisen kaltaisia ankeita asioita, itse kokonaisuus lopulta ylevöittää lukijan omankin elämän. Olettaen siis, että hän jakaa samoja kokemuksia kirjailijan kanssa.
Miksi aina tuo kaveriporukka-asetelma? Siksikö vain, että toimivassa romaanissa täytyy olla tiettyä pysyvyyttä henkilöissä, vaikka todellisuudessa monen lähipiirin koostumus vaihtuu ikävuosien 15 ja 35 välillä useasti? Siksikin, mutta suppean perushenkilögallerian avulla kirjailija voi myös luoda arkkityyppejä käsiteltävän sukupolven edustajista. Esimerkkiromaanini kertovat väljästi siitä sukupolvesta, joka sijoittuu suurten ikäluokkien ja oman polveni väliin. Sen arkkityyppejä ovat mm. bisnesmaailman menestyjä, taiteellinen haihattelija, "itsensä etsijä", jne. Kertojathan ovat itse yleensä aina jonkinlaisia väliinputoajia, eivät häikäilemättömiä pyrkyreitä mutta eivät itsetuhoisia drop-outtejakaan. He ikään kuin katselevat sivusta maailman menoa, heidän tehtävänsä on kronikoida se, mitä tapahtui.
Ja tällaiseksihan kirjailijan toki pitäisikin roolinsa yhteiskunnassa kokea, osallistujien paikka on politiikan tai kansalaisaktivismin puolella.
Ainakin Suomessa kirjallisuuskritiikki säästää antautumuksellisimmat kehunsa teoksille, jotka ovat lähtökohdiltaan kirjallisia, joita on tarkasteltava nimenomaan taideluomuksina, ei todenmakuisina kuvauksina tämän maailman asioista. Tässä voi haistaa sen ikuisen ristiriidan, että jos taiteen oletetaan kertovan meille jotain olennaista, niin mikä sitten on olennaista - näyttää miten asiat ovat olleet ja ovat nyt, vai tuottaa jokin transsendenttinen elämys, joka sitten elähdyttää lukijaa ja auttaa tätä tulemaan toimeen todellisuuden kanssa? Tätä kysymystä ei voi eikä tarvitse ratkaista lopullisesti; sen nyt kuitenkin voisin sanoa, että epämääräinen, huonosti kohdennettu taideproosa ei mitään transendenssiä sisällä, mutta erittäin hyvin kirjoitettu todenmakuinen kuvaus voi ainakin auttaa lukijaa määrittelemään oman paikkansa maailmassa.
Eli lopulta taidan olla Westön puolella, vaikka lähiviikot vasta näyttävät, onko hän nyt kirjoittanut saman romaanin jo yhden kerran liikaa.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Hytti Nro 6:sta
"Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset."
Joskus harvoin törmään kirjaan, jonka jokaista lausetta tekee mieli syleillä, siteerata ja ottaa omakseen. Sellainen kirja ei voi olla paksu, koska siinä ei saa olla sekuntiakaan tyhjäkäyntiä. Sellainen kirja voi kertoa mistä tahansa, eikä aiheella ole väliä, mutta yleensä sellainen kirja silti kertoo jostakin Suuresta, sillä yleensä sellaisia kirjoja kirjoittavat Suuret Kirjailijat.
En ollut aiemmin tiennyt Rosa Liksomin olevan sellainen, mutta luettuani hänen uuden romaaninsa Hytti Nro 6 tiedän sen aivan varmasti. Jännittävää kyllä, tämä pieni mestariteos ei herätä minussa halua tutustua Liksomin aiempaan tuotantoon sen laajemmin kuin olen jo tehnyt. Hytti Nro 6 tuntuu olevan niin tyylipuhtaasti vain oma itsensä. Tekisi myös mieleni sanoa, että se mitätöi kaiken muun, mitä suomalaiset ovat koskaan kirjoittaneet Venäjästä.
Oikeastaan Liksomin näkökulma tuntuu ainoalta, jonka suomalainen kirjailija voi ottaa suhteeessa Venäjään - tai ehkä sama pätee kehen tahansa suomalaiseen. On 1980-luku, Neuvostoliiton ruostuvalta raudalta katkuava loppukausi. On suomalainen tyttö ja juna Siperiaan, pimeyden sydämeen. On matka, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin tulla tehdyksi. On Toinen, samaan makuuvaunuhyttiin ilmaantuva kaalikorvainen, potentiaalisesti väkivaltainen venäläismies, joka leuhkii naisjutuilla ja naistensa hakkaamisella, vetää suolakurkkua, smetanaa ja herooisia määriä teetä ja votkaa, kinuaa pillua, heittäytyy tunteelliseksi, nostaa maljoja, herättää jähmettävää pelkoa ja lopulta lähes vastentahtoista kiintymystä.
Mies on Venäjän näköinen ja kuuloinen: rumanvaikuttava, arvaamaton, julma, herkkä, kaiken överiksi vetävä ja täynnä omituisia, uskomattomia tarinoita. Tyttö on alakynnessä mieheen nähden niin kuin Suomi Venäjään. Jotenkin on silti selviydyttävä, ja ainahan voi nostaa yhteisen maljan.
Matka kestää epämääräisen ajan, päiviä tai viikkoja. Nähdään rannatonta lakeutta, loputtomia metsiä, taivaaseen kurkottavien savupiippujen varjossa kituvia kaupunkeja, kusista lunta, kolmijalkaisia koiria, rakennusjätettä, onnettomuuksia, kaalikeitonhajuisia asemaravintoloita. Välillä pysähdytään pidemmäksi aikaa, silloin on lähdettävä ostamaan viinaa ja purkitettua borssikeittoa. Periltä ei löydy mitään, paitsi oma minuus.
On tässä paljon muutakin, tytöllä on tausta ja traumansa, rakkauden kaipuu, mutta nämä asiat jäävät väistämättä sivuosaan maiseman ja miehen rinnalla. Liksom kirjoittaa niistä niin graafisesti että tottumattominkin taideproosan lukija näkee sen kaiken yksityiskohtia myöten. Tämä on niitä kirjoja, joista pitäisi tehdä elokuva, mutta kun ei voi. Toivon, että kaikki maailman tai ainakin Suomen kirjoja lukevat ihmiset lukevat sen.
Joskus harvoin törmään kirjaan, jonka jokaista lausetta tekee mieli syleillä, siteerata ja ottaa omakseen. Sellainen kirja ei voi olla paksu, koska siinä ei saa olla sekuntiakaan tyhjäkäyntiä. Sellainen kirja voi kertoa mistä tahansa, eikä aiheella ole väliä, mutta yleensä sellainen kirja silti kertoo jostakin Suuresta, sillä yleensä sellaisia kirjoja kirjoittavat Suuret Kirjailijat.
En ollut aiemmin tiennyt Rosa Liksomin olevan sellainen, mutta luettuani hänen uuden romaaninsa Hytti Nro 6 tiedän sen aivan varmasti. Jännittävää kyllä, tämä pieni mestariteos ei herätä minussa halua tutustua Liksomin aiempaan tuotantoon sen laajemmin kuin olen jo tehnyt. Hytti Nro 6 tuntuu olevan niin tyylipuhtaasti vain oma itsensä. Tekisi myös mieleni sanoa, että se mitätöi kaiken muun, mitä suomalaiset ovat koskaan kirjoittaneet Venäjästä.
Oikeastaan Liksomin näkökulma tuntuu ainoalta, jonka suomalainen kirjailija voi ottaa suhteeessa Venäjään - tai ehkä sama pätee kehen tahansa suomalaiseen. On 1980-luku, Neuvostoliiton ruostuvalta raudalta katkuava loppukausi. On suomalainen tyttö ja juna Siperiaan, pimeyden sydämeen. On matka, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin tulla tehdyksi. On Toinen, samaan makuuvaunuhyttiin ilmaantuva kaalikorvainen, potentiaalisesti väkivaltainen venäläismies, joka leuhkii naisjutuilla ja naistensa hakkaamisella, vetää suolakurkkua, smetanaa ja herooisia määriä teetä ja votkaa, kinuaa pillua, heittäytyy tunteelliseksi, nostaa maljoja, herättää jähmettävää pelkoa ja lopulta lähes vastentahtoista kiintymystä.
Mies on Venäjän näköinen ja kuuloinen: rumanvaikuttava, arvaamaton, julma, herkkä, kaiken överiksi vetävä ja täynnä omituisia, uskomattomia tarinoita. Tyttö on alakynnessä mieheen nähden niin kuin Suomi Venäjään. Jotenkin on silti selviydyttävä, ja ainahan voi nostaa yhteisen maljan.
Matka kestää epämääräisen ajan, päiviä tai viikkoja. Nähdään rannatonta lakeutta, loputtomia metsiä, taivaaseen kurkottavien savupiippujen varjossa kituvia kaupunkeja, kusista lunta, kolmijalkaisia koiria, rakennusjätettä, onnettomuuksia, kaalikeitonhajuisia asemaravintoloita. Välillä pysähdytään pidemmäksi aikaa, silloin on lähdettävä ostamaan viinaa ja purkitettua borssikeittoa. Periltä ei löydy mitään, paitsi oma minuus.
On tässä paljon muutakin, tytöllä on tausta ja traumansa, rakkauden kaipuu, mutta nämä asiat jäävät väistämättä sivuosaan maiseman ja miehen rinnalla. Liksom kirjoittaa niistä niin graafisesti että tottumattominkin taideproosan lukija näkee sen kaiken yksityiskohtia myöten. Tämä on niitä kirjoja, joista pitäisi tehdä elokuva, mutta kun ei voi. Toivon, että kaikki maailman tai ainakin Suomen kirjoja lukevat ihmiset lukevat sen.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Molotowista
Tätä ei oikein voi kirjoittaa muuten kuin runollisesti.
Aurinko paistaa viistosti takaapäin kun saavut paikalle. On ehkä intiaanikesän viimeinen terassisunnuntai. Ovensuussa Sami heittää läppää Metsolan ja joidenkin muiden kanssa. Osa jengistä on darrassa, osa vähemmän. Haet seuralaisesi kanssa juomaa, otat lasin viiniä. Molotowin matematiikalla 24 on 33. Menette terassille, siellä on vielä yksi vapaa pöytä. Metsola on ainoa tuttu paikallaolija. Viiden minuutin päästä sillä ei ole mitään väliä.
Olette tempautuneet parhaaseen Suomessa koskaan kirjoitettuun sketsiohjelmaan, jokainen Vaasankadun legenda käsitellään, jokainen kertoo parhaan kännistoorinsa. Sitten Sami kertoo vihaisen anekdootin humalaisesta raskaana olleesta naisesta, ja olette vihaisia. Metsola valittelee leffavisakollegoidensa tehneen hänelle oharin ja lähtee kotiin. Tutustutte entiseen baarinpitäjään, joka rutinoituneella otteella humaltuu kuin hyvä tyyppi. Pyritte itse samaan. Te? Annis lähti jo kotipuoleen. Uusia kavereita on tullut paikalle. On aika luopua teennäisestä toisesta persoonasta. ME tilaamme lisää viiniä. Paula lainaa rahaa ja kuitin takapuolelle kirjoitetaan sihteerin luovalla otteella summa ja tilinumero, johon se maksetaan. Sami soittaa Dingon Autiotalon englanniksi.
Metsola tulee takaisin ja kysyy hämmentyneenä että "vieläkö sä olet täällä?" On ainakin viisi tuntia siitä kun se viimeksi lähti, ja seurueessani ovat vaihtuneet kaikki muut paitsi minä. Paulakin lähtee, ja baarinomistaja-Benny ehkä ihan fiksustikin. Emmi ja Iiris vielä jäävät. Kusella käydessäni tajuan näkeväni pelkkää tähtisumua. Maailma on tarkentumaton paikka, onnellisuuden tyyssija. Huomenna on jälleen aika olla skarppi ja selkeä, mutta huominen on planeetta jossain Marsin ja Saturnuksen välisen julkisenliikenteenyhteyden huoltoraiteella. Huominen on se rikka silmässä, joka ei häviä, vaikka pesisi silmälasinsa kaksikin kertaa.
Joka ilta sille on jätettävä jäähyväiset, mutta toisin kuin kauniit tytöt, se haluaa sinut aina uudestaan. Ja sinähän haluat takaisin.
Aurinko paistaa viistosti takaapäin kun saavut paikalle. On ehkä intiaanikesän viimeinen terassisunnuntai. Ovensuussa Sami heittää läppää Metsolan ja joidenkin muiden kanssa. Osa jengistä on darrassa, osa vähemmän. Haet seuralaisesi kanssa juomaa, otat lasin viiniä. Molotowin matematiikalla 24 on 33. Menette terassille, siellä on vielä yksi vapaa pöytä. Metsola on ainoa tuttu paikallaolija. Viiden minuutin päästä sillä ei ole mitään väliä.
Olette tempautuneet parhaaseen Suomessa koskaan kirjoitettuun sketsiohjelmaan, jokainen Vaasankadun legenda käsitellään, jokainen kertoo parhaan kännistoorinsa. Sitten Sami kertoo vihaisen anekdootin humalaisesta raskaana olleesta naisesta, ja olette vihaisia. Metsola valittelee leffavisakollegoidensa tehneen hänelle oharin ja lähtee kotiin. Tutustutte entiseen baarinpitäjään, joka rutinoituneella otteella humaltuu kuin hyvä tyyppi. Pyritte itse samaan. Te? Annis lähti jo kotipuoleen. Uusia kavereita on tullut paikalle. On aika luopua teennäisestä toisesta persoonasta. ME tilaamme lisää viiniä. Paula lainaa rahaa ja kuitin takapuolelle kirjoitetaan sihteerin luovalla otteella summa ja tilinumero, johon se maksetaan. Sami soittaa Dingon Autiotalon englanniksi.
Metsola tulee takaisin ja kysyy hämmentyneenä että "vieläkö sä olet täällä?" On ainakin viisi tuntia siitä kun se viimeksi lähti, ja seurueessani ovat vaihtuneet kaikki muut paitsi minä. Paulakin lähtee, ja baarinomistaja-Benny ehkä ihan fiksustikin. Emmi ja Iiris vielä jäävät. Kusella käydessäni tajuan näkeväni pelkkää tähtisumua. Maailma on tarkentumaton paikka, onnellisuuden tyyssija. Huomenna on jälleen aika olla skarppi ja selkeä, mutta huominen on planeetta jossain Marsin ja Saturnuksen välisen julkisenliikenteenyhteyden huoltoraiteella. Huominen on se rikka silmässä, joka ei häviä, vaikka pesisi silmälasinsa kaksikin kertaa.
Joka ilta sille on jätettävä jäähyväiset, mutta toisin kuin kauniit tytöt, se haluaa sinut aina uudestaan. Ja sinähän haluat takaisin.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Smithsistä: uudelleenjulkaisu
Näinä aikoina, kun Morrissey tekee kaikkensa hankkiutuakseen eroon kovimmistakin faneistaan, on syytä muistuttaa niin blogistia itseään kuin lukijoitakin eräistä historiallisista tosiasioista.
Tämä on vanhimpia blogikirjoituksiani ja julkaistu alun perin 2.12.2007.
Smithsinhän pitäisi olla masentuneiden teinien suosikkimusiikkia - ja tuossa herkässä iässä minäkin siitä alun perin kiinnostuin - mutta kertoi se sitten mistä hyvänsä, olen nyt löytänyt Smithsin ihan tosissani uudestaan. Toki olen bändiä kuunnellut satunnaisen epäsäännöllisesti aina, ja tä ydentänyt kokoelmaanikin vielä pitkällä tämän vuosituhannen puolella, mutta nyt on jo muutaman viikon ollut todellinen Smiths-vaihe päällä.
Tämä lähti oikeastaan siitä, että osin sattumaltakin luin lyhyen ajan sisällä paljon Smithsiin ja Morrisseyhyn liittyvää kirjallisuutta: ensin Johnny Roganin kohutun kirjan, jossa Morrisseyn yksityiselämää pengottiin sen verran syvältä, että artisti itse toivoi tekijälle mahdollisimman pikaista kuolemaa ketjukolarissa, sitten erään yliopistolla julkaistun tekstianalyysikokoelman artikkelin Morrisseyn teksteistä ja lopulta Sammakon suomentaman Mark Simpsonin teoksen Pyhä Morrissey, joka penkoo artistin yksityiselämän sijaan hänen sielunmaisemaansa sanoitusten perusteella kuin paraskin psykoanalyytikko. Yksinään mikään näistä hengentuotteista ei riittäisi Morrisseytä selittämään, mutta yhdessä ne tarjoavat aika valaisevan näkymän hänen maailmaansa.
Eihän Morrissey edes ole mikään itsesäälin ylipappi! Tämä on ollut ehkä tärkein oivallukseni. Mies on paljon moniulotteisempi tekstittäjä kuin noista muutamista hyljeksittyihin nuoriin vetoavista yksittäisistä säkeistä voisi päätellä. Se, etten ole tätä aiemmin tajunnut, voi kertoa vain huonosta kuuntelemisesta, siitä että olen tehnyt omat johtopäätökseni Smithsistä varhain ja hatarin perustein ja lopettanut kunnollisen kuuntelemisen siihen. Toki kaikkea Morrisseyn kirjoittamaa leimaa lähes kliseeksi asti tämä "ulkopuolinen maailmaa vastaan" -asenne, mutta kyllähän se on rocktähdelle erittäin hyvä asenne. Patetian lisäksi Morrisseyn ulkopuolisuutta leimaa myös älykäs itseironia ja aito ymmärtänys siitä, mitä ulkopuolisuus itse asiassa merkitsee. Morrisseylle yksinäisyys on filosofinen kysymys. Morrissey ei vain ruikuta siitä, että häntä ei rakasteta, vaan tekee tietoisen valinnan olla ottamatta rakkautta vastaan ja se taas tekee hänestä voittamattoman, koska häntä eivät haavoita samat asiat kuin muita ihmisiä.Silti yöt ovat yksinäiselle joskus kylmiä.
Mark Simpsonin kirjan parasta antia ovat lukemattomat Morrisseyn teksteistä löydetyt intertekstuaalisuudet, joista allekirjoittaneella ei olisi voinutkaan olla mitään tietoa. Suurin osa niistä kun tuntuu liittyvän vanhoihin englantilaisiin elokuviin, joista on pöllitty ihan kokonaisia repliikkejä sellaisenaan. Hieno "Sheila Take a Bow" -biisi viittaakin kokonaisuudessaan erään tällaisen leffan taustalla olleen näytelmän kirjoittajaan. Ja "Panic"-biisin vihamielinen asenne deejiitä kohtaan kohdistuukin radion tiskijukkaan, ihan nimenomaiseen ja yhteen tiettyyn sellaiseen, joka oli Tsernobylin ydinkatastrofista kertoneen uutisen jälkeen laittanut Whamin hilpeän renkutuksen soimaan.
Sekä Rogan että Simpson käsittelevät ansiokkaasti Morrisseyn ristiriitaista suhtautumista väkivaltaan. Näyttää siltä, että tämä vegaani ja feministi ihannoi niin teksteissään kuin haastattelulausunnoissaankin kovia nahkatakkijätkiä, jotka eivät kysele vaan lyövät. Voi tietenkin spekuloida, missä määrin tällä asenteella on tekemistä Morrisseyn oletetun homoseksuaalisuuden kanssa, kyllähän tuollaiset kovat katujätkät ovat myös homokulttuurin ikoneita. Toisaalta Kauko Röyhkän klassikko "Kovat pojat" tarjoaa pätevän selityksen tällaiselle ihannoinnille ilman että seksuaalisuutta tarvitsee vetää mukaan.
Kaikenlaisille tulkitsijoille Morrisseyn sänkykamarielämä tuottaakin perinteisesti paljon päänvaivaa. Miehen on yleensä oletettu olevan homo, jopa niin että vähemmistöryhmät ovat paheksuneet häntä siitä, ettei virallista kaapista ulostautumista ole saatu. Simpsonin tulkinnan mukaan Morrissey vain vihaa sitä, että hänen seksuaalisuutensa määriteltäisiin jollain yhdellä, kaiken selittävällä sanalla. Itse veikkaisin, että kaveri vain diggaa tietystä mystisyydestä ja pelien pelaamisesta julkisuuden kanssa. Ja onhan hän onnistuneesti pystynyt ylläpitämään fanikuntaa, jossa on harvinaisen tasapuolisesti molempien sukupuolten edustajia.
Kirjoituksen päätteeksi on vielä pakko tuoda esiin sekin, että niin tasokasta kuin Morrisseyn soolotuotanto paikoin on, juuri Smithsin tuotanto on kuitenkin se syy, miksi useimmat äijää fanittavat - ja bändin musiikki oli kitaristi Johnny Marrin säveltämää. Kun en ole muusikko, en osaa analysoida Marrin sävellyksiä yhtä perusteellisesti kuin Morrisseyn tekstejä, mutta Smithsin nerous on kyllä yhtä lailla kummastakin kiinni. Minun korviini Marrin nerokkaissa poplauluissa on hämmästyttävintä se, että ne ovat melodisesti niin monipuolisia ja toisistaan erottuvia. Tämän tajuaminen vain vaatii aikaa, koska Morrissey laulaa aina samalla lailla ja siksi biisit kuulostavat päällisin puolin toistensa kaltaisilta. Tosiasiassa ei ole olemassa mitään tyypillistä Smiths-melodiaa, joka hyökkäisi kehiin viimeistään kertosäkeessä; räikeä kontrasti Kotiteollisuuden tapaisiin paskabändeihin, joilla on hallussaan vain yksi säkeistö- ja yksi kertsimelodia.
Tämä on vanhimpia blogikirjoituksiani ja julkaistu alun perin 2.12.2007.
Smithsinhän pitäisi olla masentuneiden teinien suosikkimusiikkia - ja tuossa herkässä iässä minäkin siitä alun perin kiinnostuin - mutta kertoi se sitten mistä hyvänsä, olen nyt löytänyt Smithsin ihan tosissani uudestaan. Toki olen bändiä kuunnellut satunnaisen epäsäännöllisesti aina, ja tä ydentänyt kokoelmaanikin vielä pitkällä tämän vuosituhannen puolella, mutta nyt on jo muutaman viikon ollut todellinen Smiths-vaihe päällä.
Tämä lähti oikeastaan siitä, että osin sattumaltakin luin lyhyen ajan sisällä paljon Smithsiin ja Morrisseyhyn liittyvää kirjallisuutta: ensin Johnny Roganin kohutun kirjan, jossa Morrisseyn yksityiselämää pengottiin sen verran syvältä, että artisti itse toivoi tekijälle mahdollisimman pikaista kuolemaa ketjukolarissa, sitten erään yliopistolla julkaistun tekstianalyysikokoelman artikkelin Morrisseyn teksteistä ja lopulta Sammakon suomentaman Mark Simpsonin teoksen Pyhä Morrissey, joka penkoo artistin yksityiselämän sijaan hänen sielunmaisemaansa sanoitusten perusteella kuin paraskin psykoanalyytikko. Yksinään mikään näistä hengentuotteista ei riittäisi Morrisseytä selittämään, mutta yhdessä ne tarjoavat aika valaisevan näkymän hänen maailmaansa.
Eihän Morrissey edes ole mikään itsesäälin ylipappi! Tämä on ollut ehkä tärkein oivallukseni. Mies on paljon moniulotteisempi tekstittäjä kuin noista muutamista hyljeksittyihin nuoriin vetoavista yksittäisistä säkeistä voisi päätellä. Se, etten ole tätä aiemmin tajunnut, voi kertoa vain huonosta kuuntelemisesta, siitä että olen tehnyt omat johtopäätökseni Smithsistä varhain ja hatarin perustein ja lopettanut kunnollisen kuuntelemisen siihen. Toki kaikkea Morrisseyn kirjoittamaa leimaa lähes kliseeksi asti tämä "ulkopuolinen maailmaa vastaan" -asenne, mutta kyllähän se on rocktähdelle erittäin hyvä asenne. Patetian lisäksi Morrisseyn ulkopuolisuutta leimaa myös älykäs itseironia ja aito ymmärtänys siitä, mitä ulkopuolisuus itse asiassa merkitsee. Morrisseylle yksinäisyys on filosofinen kysymys. Morrissey ei vain ruikuta siitä, että häntä ei rakasteta, vaan tekee tietoisen valinnan olla ottamatta rakkautta vastaan ja se taas tekee hänestä voittamattoman, koska häntä eivät haavoita samat asiat kuin muita ihmisiä.Silti yöt ovat yksinäiselle joskus kylmiä.
Mark Simpsonin kirjan parasta antia ovat lukemattomat Morrisseyn teksteistä löydetyt intertekstuaalisuudet, joista allekirjoittaneella ei olisi voinutkaan olla mitään tietoa. Suurin osa niistä kun tuntuu liittyvän vanhoihin englantilaisiin elokuviin, joista on pöllitty ihan kokonaisia repliikkejä sellaisenaan. Hieno "Sheila Take a Bow" -biisi viittaakin kokonaisuudessaan erään tällaisen leffan taustalla olleen näytelmän kirjoittajaan. Ja "Panic"-biisin vihamielinen asenne deejiitä kohtaan kohdistuukin radion tiskijukkaan, ihan nimenomaiseen ja yhteen tiettyyn sellaiseen, joka oli Tsernobylin ydinkatastrofista kertoneen uutisen jälkeen laittanut Whamin hilpeän renkutuksen soimaan.
Sekä Rogan että Simpson käsittelevät ansiokkaasti Morrisseyn ristiriitaista suhtautumista väkivaltaan. Näyttää siltä, että tämä vegaani ja feministi ihannoi niin teksteissään kuin haastattelulausunnoissaankin kovia nahkatakkijätkiä, jotka eivät kysele vaan lyövät. Voi tietenkin spekuloida, missä määrin tällä asenteella on tekemistä Morrisseyn oletetun homoseksuaalisuuden kanssa, kyllähän tuollaiset kovat katujätkät ovat myös homokulttuurin ikoneita. Toisaalta Kauko Röyhkän klassikko "Kovat pojat" tarjoaa pätevän selityksen tällaiselle ihannoinnille ilman että seksuaalisuutta tarvitsee vetää mukaan.
Kaikenlaisille tulkitsijoille Morrisseyn sänkykamarielämä tuottaakin perinteisesti paljon päänvaivaa. Miehen on yleensä oletettu olevan homo, jopa niin että vähemmistöryhmät ovat paheksuneet häntä siitä, ettei virallista kaapista ulostautumista ole saatu. Simpsonin tulkinnan mukaan Morrissey vain vihaa sitä, että hänen seksuaalisuutensa määriteltäisiin jollain yhdellä, kaiken selittävällä sanalla. Itse veikkaisin, että kaveri vain diggaa tietystä mystisyydestä ja pelien pelaamisesta julkisuuden kanssa. Ja onhan hän onnistuneesti pystynyt ylläpitämään fanikuntaa, jossa on harvinaisen tasapuolisesti molempien sukupuolten edustajia.
Kirjoituksen päätteeksi on vielä pakko tuoda esiin sekin, että niin tasokasta kuin Morrisseyn soolotuotanto paikoin on, juuri Smithsin tuotanto on kuitenkin se syy, miksi useimmat äijää fanittavat - ja bändin musiikki oli kitaristi Johnny Marrin säveltämää. Kun en ole muusikko, en osaa analysoida Marrin sävellyksiä yhtä perusteellisesti kuin Morrisseyn tekstejä, mutta Smithsin nerous on kyllä yhtä lailla kummastakin kiinni. Minun korviini Marrin nerokkaissa poplauluissa on hämmästyttävintä se, että ne ovat melodisesti niin monipuolisia ja toisistaan erottuvia. Tämän tajuaminen vain vaatii aikaa, koska Morrissey laulaa aina samalla lailla ja siksi biisit kuulostavat päällisin puolin toistensa kaltaisilta. Tosiasiassa ei ole olemassa mitään tyypillistä Smiths-melodiaa, joka hyökkäisi kehiin viimeistään kertosäkeessä; räikeä kontrasti Kotiteollisuuden tapaisiin paskabändeihin, joilla on hallussaan vain yksi säkeistö- ja yksi kertsimelodia.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Tarkoitukseni on ollut julkaista tässä blogissa uudelleen myös kirjoituksia aiemmasta Vastapaavi-blogistani. Tässä olisi sellainen: kirjoitus Chisusta, alkuperäiseltä päiväykseltään 30.6.2011.
Vihainen kolmekymppinen mies oppii arvostamaan Chisua
En pidä itseäni ennakkoluuloisena henkilönä, mutta tämän tapauksen kanssa kesti aika kauan. Chisun debyyttilevyn hitti "Mun koti ei oo täällä" on kyllä komea balladi, mutta jokin sen sanomassa viilsi paperihaavaa sydämeen. Psychobabble ja huonojen naistenlehtien retoriikka tulivat mieleen. Halutti kysyä laulajattarelta: tarkoittaako koti sinulle mitään muuta kuin sitä interiööriä, jonka näit Glorian sisustuserikoisnumerossa?
Sitten tuli Chisun toinen levy ja sen ensisingle Baden-Baden, joka pisti pienen pään vielä pahemmin pyörälle. Kepeän popkappaleen tekstissä työpaikkansa menettänyt kertoja keksii lyödä rahoiksi pullottamalla kyyneleensä ja myymällä ne terveysvedeksi Keski-Euroopan kylpylöissä asioiville jupeille. Raastoin hiuksia päästäni. Emoalbumi Vapaa ja yksin ilmestyi. Kuukausien mittaan se kasvoi aikamme toiseksi isoimmaksi hitiksi Jenni Vartiaisen jälkeen. En tajunnut. Pikkusiskoni kuunteli Chisua. Kävin juopottelemassa Mikkelissä, ja siellä kolmekymppiset ihanat työläisnaiset kuuntelivat Chisua. Kolmannen päivän aamuhumalassa aloin tajuta.
Sitten kului taas aikaa, yli puoli vuotta. Tuli juhannus, ja lauantaiaamu, jolloin en osannut soittaa Led Zeppelinin, Leevi-tribuuttilevyn ja vastaavien muodostamasta valikoimasta mitään muuta kuin Chisun kakkoslevyä. Soitin sitä vielä kotonakin, nauroin itselleni ja soitin, lupasin kirjoittaa tästä oudosta levystä, joka on sekä huono että nerokas ja juuri siksi suurmenestys.
Perusasiat Chisusta: upea säveltäjä ja sovittaja. Kukaan ei voi kiistää tämän suvereenin poptaiteilijattaren kykyä pelata erilaisilla popin traditioilla ja kuorruttaa ne klassisilla melodioilla. Hyvin ontuva sanoittaja. Kielikuvat menevät aivan vinksalleen, maailmankuva on juuri sen liikaa Cosmopolitania liikaa lukeneen Sibelius-Akatemian opiskelijan. Jos Von Hertzen Brothersin hippitylsimykset ovat teknisesti päteviä miespuolisia diibadaabailijoita, niin Chisu on samaa feminiinisessä kontektissa... mutta minä kuuntelen Chisua aika kevyesti mieluummin.
Ja miksikö? Koska Chisu ei laula kosmisesta rakkaudesta. Chisua ei voi kuvitella imemässä rakkauden mahlaa äiti Amman pikkusormesta. Oli Chisu sitten hyvä tai ei, ihan samassa baarisäätöjen, sotkuisten lakanoiden, aamuviideltä viimeistä siideriä juodessa heräävien ajatusten ja huonosti harkittujen Facebook-päivitysten maailmassa se on elänyt. "Miehistä viis!" -biisissä ei ole taitavan Bond-pastissin alla oikein mitään muuta pointtia kuin aito tunnetila. Parisuhdeväkivaltabiisi "Sama nainen" on suunnattoman pateettinen, mutta kun voi vain kuvitella, millaisia tunteita se herättää ihmisissä, joita asia koskettaa henkilökohtaisesti, tuntuu tuon kirjoittaminen todella typerältä. Superkepeä "Saaliit" on ehkä sittenkin aika fiksu analyysi tietyntyyppisistä parisuhteista, eikä se keskisormennäyttö, jona sitä alun perin pidin. "Etsijät" on aidosti koskettava tunnetila-analyysi ja "Yksinäisen keijun tarina" toimii kyynelkanavat avaavalla tavalla, jos muistaa juoda kymmenisen alkoholiannosta ennen sen kuuntelemista.
Se Baden-Baden... olisiko siinäkin kuitenkin pointti? Se on itse asiassa aika vittumainen, terävä biisi. Eiköhän se ole ironinen kannanotto siihen, miten meitä ohjaileva kapitalistinen koneisto pystyy muuttamaan herkimmänkin inhimillisen tunteen rahan ansainnan välineeksi. En edes mene siihen, millaista ironiaa Chisun tällä nimenomaisella kappaleella ansaitsemista euroista syntyy.
Oma suosikkikappaleeni on kuitenkin näennäisen hilpeä pettämisbiisi Kerrasta poikki. Se on taidokas Motown-pastissi, jonka tekstissä ei oikeastaan sanota mitään kovin kummallista. Mutta miksi me pidämme Motown-klassikoista? Koska niissä sävellys, sovitus ja sanoitus pelaavat täydellistä yhteispeliä jonkin perusasian ilmaisemiseksi. En ole kuullut suomenkielistä popkappaletta, jossa tässä olisi onnistuttu paremmin. Siinä ei ole mitään syvällistä, siinä ei ole mitään älykästä, ja siinä on onnistuttu kaikessa.
Vihainen kolmekymppinen mies oppii arvostamaan Chisua
En pidä itseäni ennakkoluuloisena henkilönä, mutta tämän tapauksen kanssa kesti aika kauan. Chisun debyyttilevyn hitti "Mun koti ei oo täällä" on kyllä komea balladi, mutta jokin sen sanomassa viilsi paperihaavaa sydämeen. Psychobabble ja huonojen naistenlehtien retoriikka tulivat mieleen. Halutti kysyä laulajattarelta: tarkoittaako koti sinulle mitään muuta kuin sitä interiööriä, jonka näit Glorian sisustuserikoisnumerossa?
Sitten tuli Chisun toinen levy ja sen ensisingle Baden-Baden, joka pisti pienen pään vielä pahemmin pyörälle. Kepeän popkappaleen tekstissä työpaikkansa menettänyt kertoja keksii lyödä rahoiksi pullottamalla kyyneleensä ja myymällä ne terveysvedeksi Keski-Euroopan kylpylöissä asioiville jupeille. Raastoin hiuksia päästäni. Emoalbumi Vapaa ja yksin ilmestyi. Kuukausien mittaan se kasvoi aikamme toiseksi isoimmaksi hitiksi Jenni Vartiaisen jälkeen. En tajunnut. Pikkusiskoni kuunteli Chisua. Kävin juopottelemassa Mikkelissä, ja siellä kolmekymppiset ihanat työläisnaiset kuuntelivat Chisua. Kolmannen päivän aamuhumalassa aloin tajuta.
Sitten kului taas aikaa, yli puoli vuotta. Tuli juhannus, ja lauantaiaamu, jolloin en osannut soittaa Led Zeppelinin, Leevi-tribuuttilevyn ja vastaavien muodostamasta valikoimasta mitään muuta kuin Chisun kakkoslevyä. Soitin sitä vielä kotonakin, nauroin itselleni ja soitin, lupasin kirjoittaa tästä oudosta levystä, joka on sekä huono että nerokas ja juuri siksi suurmenestys.
Perusasiat Chisusta: upea säveltäjä ja sovittaja. Kukaan ei voi kiistää tämän suvereenin poptaiteilijattaren kykyä pelata erilaisilla popin traditioilla ja kuorruttaa ne klassisilla melodioilla. Hyvin ontuva sanoittaja. Kielikuvat menevät aivan vinksalleen, maailmankuva on juuri sen liikaa Cosmopolitania liikaa lukeneen Sibelius-Akatemian opiskelijan. Jos Von Hertzen Brothersin hippitylsimykset ovat teknisesti päteviä miespuolisia diibadaabailijoita, niin Chisu on samaa feminiinisessä kontektissa... mutta minä kuuntelen Chisua aika kevyesti mieluummin.
Ja miksikö? Koska Chisu ei laula kosmisesta rakkaudesta. Chisua ei voi kuvitella imemässä rakkauden mahlaa äiti Amman pikkusormesta. Oli Chisu sitten hyvä tai ei, ihan samassa baarisäätöjen, sotkuisten lakanoiden, aamuviideltä viimeistä siideriä juodessa heräävien ajatusten ja huonosti harkittujen Facebook-päivitysten maailmassa se on elänyt. "Miehistä viis!" -biisissä ei ole taitavan Bond-pastissin alla oikein mitään muuta pointtia kuin aito tunnetila. Parisuhdeväkivaltabiisi "Sama nainen" on suunnattoman pateettinen, mutta kun voi vain kuvitella, millaisia tunteita se herättää ihmisissä, joita asia koskettaa henkilökohtaisesti, tuntuu tuon kirjoittaminen todella typerältä. Superkepeä "Saaliit" on ehkä sittenkin aika fiksu analyysi tietyntyyppisistä parisuhteista, eikä se keskisormennäyttö, jona sitä alun perin pidin. "Etsijät" on aidosti koskettava tunnetila-analyysi ja "Yksinäisen keijun tarina" toimii kyynelkanavat avaavalla tavalla, jos muistaa juoda kymmenisen alkoholiannosta ennen sen kuuntelemista.
Se Baden-Baden... olisiko siinäkin kuitenkin pointti? Se on itse asiassa aika vittumainen, terävä biisi. Eiköhän se ole ironinen kannanotto siihen, miten meitä ohjaileva kapitalistinen koneisto pystyy muuttamaan herkimmänkin inhimillisen tunteen rahan ansainnan välineeksi. En edes mene siihen, millaista ironiaa Chisun tällä nimenomaisella kappaleella ansaitsemista euroista syntyy.
Oma suosikkikappaleeni on kuitenkin näennäisen hilpeä pettämisbiisi Kerrasta poikki. Se on taidokas Motown-pastissi, jonka tekstissä ei oikeastaan sanota mitään kovin kummallista. Mutta miksi me pidämme Motown-klassikoista? Koska niissä sävellys, sovitus ja sanoitus pelaavat täydellistä yhteispeliä jonkin perusasian ilmaisemiseksi. En ole kuullut suomenkielistä popkappaletta, jossa tässä olisi onnistuttu paremmin. Siinä ei ole mitään syvällistä, siinä ei ole mitään älykästä, ja siinä on onnistuttu kaikessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)