Yleensähän siihen aikaan ollaan tulossa jatkoilta kotiin, eikä siinä sumussa tule tarkkailtua maailmaa eikä ainakan muistettua havaitsemaansa. Tässä eräänä aamuna jouduin kuitenkin lähtemään ihan proosallisesti töihin viiden jälkeen. Päätin mennä jalkaisin, puoli tuntia halki Alppiharjun ja Alppilan, radan toiselle puolelle Töölöön. Täysin selvänä ja vain hieman väsyneenä tajusin tehneeni parhaan mahdollisen ratkaisun.
Reitti oli ihanteellinen, sen varrelle mahtuu niin kaupungin sykettä kuin vihreyttäkin, kaikenlaisia elämänmuotoja. Laskuhumalaisia taapertajia näkyi yllättävän vähän. Oli sentään kaksi tyttöä Vauhtitien risteyksen liikennevaloissa, mutta eivät nekään laskuhumalassa olleet, ne näyttivät pitäneen juuri oikeaa tahtia ja vaikutti selvältä, että ne olivat viettäneet yön, jollaiset sinetöivät ystävyyksiä ja saavat hymyilemään vielä vuosien päästäkin. Olisin halunnut pysähtyä juttelemaan niille.
Tavanomaisiakin asioita näin, kuten hitaasti matelevan poliisiauton ja rapun edessä Porvoonkadulla pari jatkoilta tupakalle piipahtanutta jannua. Kaikki oli silti kovin hiljaista. Oli yön siivoamattomia roskia ja epämääräisiä taustaääniä jostain kauempaa. Junia ei kulkenut, kun alitin rataa. Baarit olivat vetäytyneet kuoreensa odottamaan seuraavan päivän bilettäjiä, olihan lauantain vastainen yö. Oli hieman viileää, mutta ei purevalla, vaan avartavalla tavalla.
Alppipuiston kohdalla näin kadun vastakkaisella puolella pienen kissan, varmaankin pennun. Se hiiviskeli autojen alla arkana ja näytti karanneelta sisäkissalta. Ei kai kukaan kerrostaloalueella annakaan kissansa kulkea vapaana? Heinäkuun alussa olin nähnyt Iiriksen kanssa kissan itse puistossa, se piileskeli pensaikossa. Liekö sama? Ilmoituksia kadonneesta lemmikistä en ole nähnyt. Puisto-olosuhteissa sisäkissakin voi oppia parissa kuukaudessa saalistajaksi.
Mietin, kuinka kaupunkikin, ihmisen rakentama paikka, viedään meiltä yöllä pois, kukaan ei enää ole kotonaan siellä, kaikki tutkimusretkellä vieraaseen maahan. Tuuli puhaltaa jostain muualta, talot häämöttävät ikiaikaisina linnoituksina, pimeä kätkee kaiken jota ei ole syytä jumiutua katsomaan.
Mutta jäähallin kohdalla, kun aloin jo olla perillä, aamun ensimmäinen kajo valaisi maailman ja se paljastui juuri niin arkiseksi kuin muistinkin sen olleen, mutta nyt rakastin sitä hieman enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti