On loogista, että Mikko Rimmisen kulttiromaaniin perustuva Pussikaljaelokuva saa ensi-iltansa syksyn ensimmäisenä viikonloppuna. Silloinhan tarve muistella kesää, pussikaljoittelua ja puistoja on suurimmillaan.
Pussikaljaromaani oli niitä kirjoja, joista tiesi pitävänsä heti, kun siitä luki ensimmäisen lyhyen maininnan Hesarin syksyn uutuuskirjat -sivulta. Ei kai runollis-romanttinen yhden kesäpäivän odysseia Kallion kaduilta kaljapullo kädessä voi mennä pieleen. Eikä se mennytkään, vaikka runoilija-Rimminen olikin erilainen kirjoittaja kuin ennakolta osasi odottaa, omituinen jaarittelija, jolla on taipumus persoonallisten uudissanojen käyttöön.
Nämä piirteet ovat sittemmin laimentaneet kiintymystäni miehen proosaan: toinen romaani Pölkky aukesi hitaasti, mutta sentään aukesi, kun taas Finlandia-palkittu Nenäpäivä jäi tylysti kesken. Kaksi kertaa lukemani Pussikaljaromaani on kuitenkin 2000-luvun ehdottomia suosikkikirjojani. Miten se jo alkaakin: "Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella." Kaunis, täydellinen virke, joka ei kerro asiaintilaa, vaan ottaa ironisen lintuperspektiivin tapahtumiin, joita sitten ryhdytään seuraamaan vilpittömästi ja katutasolta.
Pussikaljaromaanihan on nimenomaan rahvaankuvaelma, ja sellaiset tapaavat olla sydämellisiä, yhteisöllisiä, angstista vapaita. Rimminen on suomalaisen nykyproosan suuri positiivisuuden lähettiläs, eikä sellaiselle olisi mitään virkaa, ellei sitä positiivisuutta haettaisi epätodennäköisistä paikoista. Kolmen juoppoutumaan päin olevan nuorehkon miehen elämästä Kalliossa saisi ihan toisensävyisenkin jutun aikaan. Rimminen haluaa kiinnittää huomiomme seuraaviin asioihin: hänen päähenkilönsä rakastavat toisiaan, maailma on kaunis ja jokainen siinä selviytyy lopulta yhtä hyvin, koska kuolemaan kaikki päättyy kuitenkin.
Niinpä kyseessä on romaani ystävyydestä, mikä on todellakin harvinainen olento suomalaisessa tai kaiketi minkäänmaalaisessa kirjallisuudessa. Ja näin setting valitsee itse itsensä, sillä ei kai ystävyydestä kukaan täysijärkinen kirjoittaisi muuten kuin kesän, puistojen ja pussikaljan kontekstissa.
Pussikaljaromaanin kannessa on kuva rumista kerrostaloista jossain Linjoilla ja taiansinisestä taivaasta niiden yllä. Näillä mennään: rumaakin on, mutta kaunis nousee sen yli, harharetkiltä voi aina palata kotiin, yhdet voi vielä ottaa.
Varmastikin tarvittiin runoilija tällaisen romaanin kirjoittamiseksi.
Miksi aina Kallio? Jotenkin kaikki edellä maalailtu tiivistyy Flemarin, Hesarin ja Vaasiksen kieppeillä. Rumia kulmiahan nämä ovat, ja täynnä rumia ihmisiä, mutta sinne lomaan kätkeytyy syvän tyvenen saarekkeita ja pieniä yksityiskohtia, joiden kauneuden ymmärtää tiedostamattomalla tasolla, outoina ja vaarallisille teille ajavina silmänräpäyksinä. Tippa tulee linssiin, kun ymmärtää miten hienoa kaikki on, ja sitten onkin jo mentävä terassille.
Jää nähtäväksi, miten hyvin tämä kaikki toimii elokuvana. Se voi toimia vaikka kuinka hyvin, onhan elokuva nimenomaan taiteenlaji, joka kykenee simuloimaan niitä välähdyksiä, joissa ihminen tajuaa jotakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti