Lähiöromaani: Kun todellisuus lyö kuumana kesäiltana turpaan

Törmälä tuli kovaan humalaan. Sen humalatila horjui ja haparoi paksuna koko pöydän vaiheilla. Se halusi terävän, ja toimittaja suostui tarjoamaan sellaisenkin. Ensin se oli vauhdissa, sitten se alkoi synkistyä. Se alkoi puhua, että elämä on paskaa. Että se olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin nyt tässä. Siihen joku vanhoista sanoi aivan loogisesti, että poishan oli aina lupa lähteä. Niillä oli omat riitansa, mutta nuorisolta ne eivät jaksaneet kuunnella mussutusta. Törmälä meinasi heittäytyä hankalaksi, mutta talttui sitten. Se oli kuitenkin ehtinyt oppia pelisäännöt ja tajusi ne kyllä päissäänkin. Lopulta se vain istui penkin päässä, joi kaljaa nyt jo aika hidasta tahtia ja tuijotti johonkin hämärästi käsittämäänsä paikkaan.

Siinä oli istuttu tuntikausia, koko iltapäivä ja niin pitkälle iltaan, että alkoi hämärtää. Se päivä oli kulunut Kartanonherran terassilla. Andylla oli irrallinen olo: ei tuntunut mahdolliselta, että tämä istumiseen ja humaltumiseen käytetty aika laskettaisiin osaksi hänen elämäänsä. Mitä järkeä olisi käyttää elämäänsä sellaiseen? Mutta jos tätä päivää ei ollutkaan olemassa? Siinä tapauksessa kantajuoppoja ei ollut olemassa lainkaan, koska niiden jokainen päivä kului näin.

Humala oli huntu maailmaa vastaan, mutta nyt sitä läiskittiin hänen naamalleen. Alkoi vituttaa. Se oli sumeaa vitutusta, joka ponnisteli kaikkensa muuttuakseen ratkaiseviksi teoiksi. Aivan heti mitään ei tapahtunutkaan. Toimittaja puhui asioista, joista Andy ei uskonut sen tietävän paljoa. Juopot kuuntelivat, vaikka eivät ymmärtäneet sanaakaan. Andy tajusi, että tässä pöytäseurueessa kukaan ei ollut kiinnostunut mistään, mitä yksikään muu paikallaolija oli päivän mittaan sanonut tai voisi mahdollisesti illan jatkuessa sanoa.

Pöydän alla ihmisten jaloissa pyöri varpusia syömässä sinne pudonneita suolapähkinöitä. Ne olivat Kartanonrinteen varpusia, nekin olivat viettäneet täällä koko lyhyen elämänsä. Kevättalvella, kun alkoi olla oikeasti kirkasta, ne sirkuttivat huumaavaan ääneen pensasaidoissa rivitaloalueelle vievän tien varressa. Andylla ei ollut koskaan asiaa sille tielle, mutta maaliskuussa hän etsiytyi sinne kuitenkin. Siinä valossa ja siinä konsertissa oli kaikki. Maaliskuussa, jolloin aurinko paistoi mielipuolisesti alkuiltapäivästä, mutta oli muutaman tunnin kuluttua tiessään. Se oli tehnyt Kartanonrinteestä sohjoa, ja nyt Andy seisoi jalkakäytävällä sohjoisessa pimeässä, ja varpusetkin olivat kadonneet. Ja mitä hän teki silloin? Menikö hän Kartanonherraan? Menikö hän Kartanonherraan? Pyöräilijät ja autot olivat ohi lehahtavia tummia hahmoja, mutta puolituttu narkkari pysähtyi pummaamaan röökiä eikä lähtenyt mihinkään. Mutta nyt oli kesä ja piti elää. Vielä pari viikkoa aiemmin valoisaa oli riittänyt myöhään iltaan, nyt pimeä tuli nopeasti ja kaiken keskelle. Se langetti tietysti omat houkuttelevat varjonsa. Oli kesäöisiä seikkailuja, salaan jääviä kohtaamisia. Paskaa. Kartanonrinteellä niistä ei tullut mitään. Janette meni Sonjan luo, Törmälä sammui: Kartanonrinne.