Tanssiravintola Taivaanranta: novelli

Ohessa novellini nimeltä Tanssiravintola Taivaanranta. Taustasta sen verran, että novellin idea syntyi vuoden 2012 mittaan, kun matkustin usein Viroon Eckerö Linen nuhruisella m/s Nordlandia -aluksella nuhruisten ihmisten seassa. Enää tuota laivaa ei ole.

Tanssiravintola Taivaanranta

Reissu alkoi niin kuin kaikki muutkin reissut. Katselin harmaita aaltoja kutoskannen keulapäässä ja sytytin aamun ensimmäisen tupakan. Aina vasta silloin, kun laiva irtautui laiturista. Tupakan tumpattuani asettelin mustat lasit päähän. Oli sumuisentihkuista, aurinko kai jo noussut, mutta ei sitä juuri huomannut. Lasit kuuluivatkin työasuun.

Ulkona ei tähän aikaan ja tässä säässä ollut kuin muita tupakanhimoisia: kellertävin sormin keuhkosyöpää pelkääviä eläkeläisiä, hermosavuihin turhautumiaan purkavia toimistotyöläisiä. Ne eivät vilkaisseet minua, kun kävelin ohi. Menin aulan ovesta sisään. Joka kerta katse etsiytyi ensimmäisenä omiin julisteisiini, vaikkei kuvaakaan ollut vaihdettu vuosiin. Nykyisin parrassa ja hiuksissa oli harmaata. Lasit olivat kyllä samanlaiset, niitä sai aina uusia.

Trubaduuri Henry Hukkataival soittaa ikivihreät rock-klassikot. Kompassi-pub, kuudes kansi.

Reissuja en tietenkään ollut laskenut enää aikoihin. Joskus olin ajatellut joka aamu, että tämä olisi viimeinen.

*

Menin pubin puolelle, hain tiskin takaa kahvia ja loin pikasilmäyksen matkustajiin. Janoisia oli jo sen verran, että istumapaikat alkoivat olla täynnä. Samaa sakkia se oli kuin ennenkin. Kukaan ei tehnyt tätä matkaa kahta kertaa, mutta jostain löytyi aina täysin identtisen näköistä jengiä, joka oli valmis maksamaan tästä. Nyt ne joivat kaljaa ja jaloviinaa, hienoperseisemmät kahvia konjakilla. Nämä olivat pubin aamutarjoukset. Keski-ikä oli korkea. Tällä laivalla ei yleensä matkustanut nuorisoporukoita. Niillä oli maissa toteutettaviakin unelmia.

Pubin puupaneeleihin oli kerrostunut tuhansien suuntansa kadottaneiden ahdistus. Se näkyi seinissä, pöydissä ja tilaa jakavissa kaiteissa tummina kohtina. Puussa oli uurteita siinä kuin matkustajissakin. Tässä vaiheessa niitä ei vielä hymyilyttänyt. Useimmat olivat hädin tuskin hereillä, mutta viinaa ne vetivät kyllä kaksin käsin. Puoli yhdeksän paikkeilla nopeimmat alkoivat olla virkeässä nousussa. Näin se meni aina. Ensimmäiset korotetut äänet väreilivät seisovassa sisäilmassa korkeilla taajuuksilla. Tilaukset alkoivat käydä vaativammiksi.

Menin tupakalle. Tihku oli muuttunut oikeaksi sateeksi. Tuulikin aika lailla, ja syksyinen viima läikytti sadevettä kasvoille epäsäännöllisinä annoksina. Matkustajia ei ulkona enää näkynytkään. Amiraali vain veti kaiteen äärellä sätkäröökiä posket lommolla valkoisessa teatteriunivormussaan. Sen oikea nimi oli Pekka, mutta laivan etikettiin kuului puhutella työkavereita taiteilijanimillä. Liityin seuraan, oltiin hiljaa ja polteltiin. Pian se tumppasi, katsoi puhelimesta kelloa, kirosi ja sanoi töiden kutsuvan. Amiraali oli karaokeisäntä, menomatkan ensimmäinen viihdenumero.

Pysyin itse pihalla niin kauan kuin sateelta jaksoin. En välittänyt aamukaraokesta. Iskelmätulkinnat kantautuivat kyllä ulkokannellekin, mutta oudosti suodattuneena painajaisvaristen raakuntana, jota oli mahdotonta ymmärtää todellisuudeksi ilman näköhavaintoa.

Tämä karaokelämmittely kesti vain puoli tuntia, ja kolme tupakkaa poltettuani aloin palailla sisään. Vein läpeensä vettyneen takkini henkilökunnan tiloihin, riisuin paitanikin ja kuivattelin itseäni paksulla pyyhkeellä. Kokeilin pikaisesti kitaran vireen ja siirryin yleisöpuolelle. Otin baaritiskillä vastaan jonkun selittäjän tarjoaman oluen ja kuuntelin vastineeksi sen toivebiisit, jotka olisin soittanut joka tapauksessa.

Tässä vaiheessa hitaimmatkin matkustajat olivat saaneet sisäänsä niin paljon verovapaata alkoholia, että muistivat, miksi olivat lipun ostaneet. Niiden silmiin alkoi syttyä joka suuntaan harittavaa toiveikkuutta. Ne eivät oikein tienneet, mitä odottivat, mutta sen ne tiesivät, että arki oli nyt kaukana takana ja jäi koko ajan kauemmas. Niitä ramppasi pöytien ja baaritiskien ja vessojen väliä, ne kaatuilivat ja törmäilivät jo toisiinsa, merenkäynninkin vaikutuksesta, ne huusivat ja rähättivät ja kertoivat tuhanteen kertaan kerrottuja juttuja. Ne olivat halunneet pois, ja nyt ne alkoivat olla poissa.

Tarkistin miksauspöydän säädöt ja tein nopean yhden miehen soundcheckin. Oikeastaan sen ainoa tarkoitus oli viestittää humalikoille, että seuraava ohjelmanumero oli alkamassa. Eivät ne siitä hiljenneet, paitsi etummaisiin pöytiin kertyneet viisikymppiset naiset, jotka olivat katselleet mainosjulisteen nuorempaa minua vähän liian pitkään. Iskin niille tietysti ammattimiehen silmää. Selvitin kurkkuani, avasin mikin, kyselin oliko kaikilla varmasti hyvä meininki ja juomaa riittävästi pöydässä. Eturivin naisilla oli ainakin. Kerroin, kuka olen ja mitä aion tehdä. Eturivin naiset osoittivat arvostustaan. Sitten aloin soittaa biisejä, jotka kaikki olivat kuulleet liian monta kertaa. Minun ei tarvinnut niitä esiintyessäni ajatella; lähinnä ajattelin seuraavaa tupakkaa.

Lopetin puolen tunnin päästä Hotel Californiaan, jätin kitaran nurkkaan, kirjoitin pari nimikirjoitusta ja otin vastaan jaloviinan vauhdittamia kehuja. Oli taitolaji kuunnella hetken ajan ystävällisesti jokaista ja edetä silti johdonmukaisesti ulkokannen suuntaan.

*

Ulkona sade oli tauonnut, mutta ilma oli yhä kostea, ja sumuharso riippui tihkuvan märkänä maailman yllä. Setin aikana en kiinnittänyt huomiota kuin yleisööni pubissa, mutta täällä oli nyt paljon matkustajia, jotka eivät olleet kuulleet nuottiakaan. Ne katselivat kiinteästi eteläiseen horisonttiin, menosuuntaan. Ilmassa oli tihenevää jännitystä.

Sytyttelin tupakkaa. Minua oli seurannut pubin puolelta laahus naisia, kolme keski-ikäistä laittautunutta rouvaa, jollaisia tapasin joka reissulla. Niitä kiinnosti vielä tässä vaiheessa enemmän humaltuminen ja flirtti kuin taivaanrantaan tuijottelu. Ne sirkuttivat minulle jotain yhdentekevää, ja minä puhuin niille yhdentekevyyksiä takaisin. Ne olivat lintuja, kevyesti maankamarasta irtautuneita. Aina niiden huomio vähän imarteli. Pidin tummat lasit päässä, mutta hymyilin sen verran kuin kuului hymyillä.

Yksi niistä ehdotti, että minun pitäisi liittyä heidän seurueeseensa. Tämä nainen oli vakavin näistä, pienikokoinen ja tummatukkainen. Se sanoi olevansa liikkeellä miehensä ja yhteisen ystävän kanssa. Seuralaiset olivat kiirehtineet varaamaan pöydän Tanssiravintola Taivaanrannan puolelta. Iskelmäorkesteri aloittaisi siellä pian. Sanoin, että ajatus kuulosti hyvältä, minulla oli nyt vapaata.

Mentiin tanssipuolelle. Se oli isompi tila, jossa pöydät oli ryhmitelty puoliympyrään esiintymislavan edessä olevan tyhjän alueen ympärille. Pöytiä oli ahdettu sinne niin tiheään, että humalainen kuljeskelu täysien juomatarjottimien kanssa johti jatkuviin vaaratilanteisiin, mutta silti se oli jo aivan täynnä. Ihmisiä nojaili seiniin, WC-tiloihin johtava käytäväkin oli tukossa niistä. Nämä perjantaireissut olivat aina suosituimpia. Kai se liittyi jotenkin siihen, että perjantai on viikon viimeinen päivä ja viikonlopun ensimmäinen. Ihmiset olettavat, että niiden elämä voisi muuttua nimenomaan perjantaina.

Tumma nainen vei minua käsipuolesta lavan edessä olevaan isompaan pöytään, jossa istui kaksi miestä: ikäistään vanhemman näköinen pukuäijä kovassa konjakkikännissä ja nuhruisempi, mutta selväpäisempi partatyyppi, joka joi neloskaljaa ammattitaitoisin siemauksin ja noteerasi lähestymisemme jo kaukaa. Ei yllättänyt, että pukumies esiteltiin rouvan aviomieheksi ja partajätkä heidän ystäväkseen.

“Ja tämä on trubaduuri Henry Hukkataival”, nainen sanoi teatraalisesti. “Oma häpeänne, kun ette tulleet katsomaan. Se oli aivan ihanaa.”

Väläytin hymyn, jonka tarkoitus oli sanoa, ettei ollut minun vikani, jos naiset ihastuivat minuun.

“Tässä nyt mitään kitaravirtuooseja tarvita”, aviomies änkkäsi. “Mä olen maksava asiakas. Meitä yritetään vaan sumuttaa tällä viihdepaskalla. Mua kiinnostaa, milloin me päästään perille.”

“Mua kiinnostaa, mitä se perille tarkoittaa”, partaboheemi sanoi.

“Hän on kirjailija”, nainen sanoi säteillen. “Hän ajattelee vähän syvällisemmin. Te varmaan tulette toimeen, kun olette molemmat taiteilijoita ikään kuin.”

Nyökkäsin kirjailijalle. Aviomiestä kiinnosti vain oma sössötyksensä. “Mä olen maksava asiakas. Kerropas saatanan komeljanttari, milloin me saadaan rahalle vastinetta?`”

Tämä tapahtui joka reissulla. “Mä taas olen laivamuusikko”, sanoin neutraalisti. “Siitä mä saan palkkani. Mulla ei ole lupaakaan ottaa kantaa mihinkään muuhun.”

“Mutta teidän firman nettisivuilla sanotaan se selvästi”, aviomies intti. “Älä väitä mulle, ettet sä vitun laivaspede tiedä, mitä siellä lukee. Mä en maksanut siitä, että saan kuunnella huonoa kitaransoittoa. Koska me ollaan perillä siellä toisessa valtakunnassa?”

“Ole nyt jo hiljaa!” rouva kivahti. Sitä hävetti.

Aviomies kampesi pystyyn ja oli aiheuttaa viinanpaisumuksen. Kirjailija oli tarkkana ja sai pelastettua alkoholilasit; vain vesituoppi kaatui aviomiehen omaan syliin. Äijä ei siitä välittänyt. Se suoristautui koko vaatimattomaan pituuteensa ja julisti: “Akat ja köyhät hiljaa. Mä olen yksityisyrittäjä.” Se kääntyi kirjailijan puoleen. “Sinä saatanan hippi. Älä sano mitään! Kyllä mä tiedän, että sullekin viina maistuu. Minä haen sitä nyt kaikille.” Se kaiveli lompakon taskustaan, lämiskä oli täynnä kortteja.

“Äijille jallua ja naisväelle drinksu”, se sanoi tyytyväisenä. “Yrittäjä tarjoaa.”

Se lähti hortoilemaan tiskille. Rouva katsoi perään kuin riivattu mustasilmä korppi. Kirjailija näytti löytävän jotain mielenkiintoista kynsiensä alta.

“Mä voisin mennä nyt tupakalle”, sanoin. Rouva sanoi tulevansa mukaan. Kirjailija ei sanonut mitään.

*

Ulkokannella rouva kertoi, että aviomies tosiaan oli pienyrittäjä, pyörittänyt omaa pientä rakennusfirmaa nuoresta asti. Menestyksen aikojakin oli nähty, mutta jo vuosien ajan isommat toimijat olivat ajaneet putiikkia yhä ahtaammalle, ja alkusyksystä kaikki oli levinnyt käsiin. Oli ilmennyt velkoja, joiden olemassaolosta rouva ei ollut tiennytkään. Konkurssihakemus oli jätetty. Olisi jätetty avioerohakemuskin, mutta rouva oli tottunut olemaan kotona kukkia kastelemassa. Se oli kirjallisesti suuntautunut ja bloggasi jonkin naistenlehden sivuille, mutta uudessa tilanteessa oli käynyt äkkiä selväksi, ettei tämä ollut mitään oikeaa työtä. Ei rouva olisi enää osannut sopeutua työttömäksi ex-rouvaksi, eikä enää ollut sellaisia sosiaalietujakaan, joilla tuollaiset ex-rouvat voisivat elää.

“Minä haluaisin vaan rakkautta”, se sanoi samaan aikaan karheasti ja kaihoisasti.

Kysyin kirjailijasta. Rouva kertoi, että se oli nuoruudenystävä, joka oli aikanaan menestynyt hyvinkin parilla romaanillaan, saanut apurahoja ja palkintoja. Sitten se oli jäänyt toistamaan samaa teosta, aika ajanut muutenkin ahavoituvasta miehestä ohi. Viisikymppinen mies ei enää osannut tai voinut mennä oikeisiinkaan töihin, vaikka moneen vuoteen kustantaja ei ollut edes vastannut sen yhteydenottoihin.

Rouvan mielestä kirjailija oli toivottoman kyynistynyt ihmisvihaaja, joka halusi vain kuolla ennen länsimaista kulttuuria.

Tuli hiljaista. Olin polttanut tupakkani jo aikaa sitten, eikä rouva polttanutkaan. Tuntui kuitenkin mahdottomalta mennä vielä takaisin jaloviinarallin keskelle. Sytyttelin uutta tupakkaa ja odottelin, että hiljaisuus latautuisi tarpeeksi.

Pian rouva sanoikin, että voisin kai sentään hänelle kertoa, mihin olimme oikeasti menossa.

Huokaisin. Sanoin, että sitä en voinut tehdä.

Ulkokannella olevat ihmiset alkoivat valua sisään. Tanssiravintola Taivaanrannassa orkesteri aloitteli. Mekin menimme sisään, mutta jotkut jäivät seisoskelemaan kaiteen ääreen ja tuijottelemaan etelään. Ne olivat niitä, joilla ei ollut edes humalaa suojanaan. Niitä oli huijattu kaikkein pahimmin.

*

Olin reissannut tällä laivalla ensimmäisen kerran niin nuorena, ettei tämän sisämeren loputon harmaus lannistanut edes krapula-aamuina. Olin silloin taidekoulussa ja tunsin ihmisiä, jotka olivat ostaneet vanhan, mutta merikelpoisen aluksen, tarkoituksenaan perustaa kelluva ihanneyhteiskunta. Hetken se oli toiminutkin. Me seilasimme satamien väliä ja olimme ainakin projektin puuhamiesten mukaan juridisesti valtioista riippumattomia. En tiedä, mihin väite perustui. Emme koskaan laskeneet maihin, vaikka tietysti kävimme satamissa yksityishenkilöinä, ja tarvikehankintoja sun muuta piti tehdä.

Se oli hippi-idylli. Kaikki olivat nuoria: juotiin viinaa, nussittiin ympäriinsä eikä oltu mustasukkaisia. Ainakaan aluksi. Vapaus sopi kyllä yksille paremmin kuin toisille. Ristiriitoja ilmeni, mutta ne yritettiin ratkaista. Sääntöihimme kuului sekin, että hankalat ihmiset voitiin enemmistöpäätöksellä passittaa maihin.

Mutta jossain vaiheessa hankalia ihmisiä alkoi olla enemmän kuin helppoja. Sitten kävi ilmi, ettei laivaa ollut missään vaiheessa ostettu projektin omaksi asti, vaan se oli käytännössä erään suuren pankin omaisuutta. Kun maksueriä ei enää maksettu, pankki halusi omaisuutensa takaisin. Eräänä yönä lahden pohjoisrannan tuntumassa yksityinen sotilasosasto nousi laivaan ja vei puuhamiehet raudoissa jonnekin, mistä he eivät enää minun näköpiiriini palanneet.

Meitä muita ei syytetty mistään, mutta olimme olleet vuosia yhteiskunnan ulkopuolella, ja maissa olisimme joutuneet kadulle, ehkä leiritettäviksikin epäilyttävinä henkilöinä. Istuessamme yhä ulkokannella miettimässä tilannetta, meitä lähestyi liituraitapelle, joka kertoi edustavansa yritystä, joka oli ostanut laivan pankilta halvalla. Äijä sanoi, että heillä oli aluksen varalle vallankumouksellinen liikeidea. Niin varsinaista miehistöä kuin viihdyttäjiäkin tarvittaisiin.

Pukupelle selitti, että ylivoimainen valtaosa ihmisistä on jatkuvasti kyllästynyt elämäänsä. Heillä ei ole näköaloja, jokainen arkinen päivä tuntuu lannistavan samanlaiselta kuin kaikki edelliset. Heillä ei ole mielikuvitusta sen kummempaan kuin epämääräisestä muutoksesta haaveiluun.

Jos ihmisille pystyy myymään tuon muutoksen, voi kääriä paljon rahaa. Se pitää vain kaupata sopivan epämääräisin lausein. Kuka ei haluaisi uskoa haavemaahan, jossa kaikki on paremmin? Sellaisiahan uskonnotkin ovat aina markkinoineet.

Näin minusta tuli Henry Hukkataival: valhekauppiaiden palkkaorja.

*

Mitä lässympää iskelmää yhtye soitti, sitä kovempi meno Taivaanrannassa alkoi olla. Eläkeläiset tanssivat kännivalssia toisiinsa kompastellen. Jaloviinaoivallukset täyttivät ilmatilan niin loppuun asti, ettei sinne Olavi Virran kokoista suuruutta tuntunut mahtuvan. Luovittiin äskeiseen pöytäämme. Aviomies nukkui autuaan unta pää pöytää vasten. Kirjailija näytti tuijottavan johonkin sellaiseen tyhjyyteen, jonka vain humalainen kirjailija näkee. Pöydällä oli kolme taustaan sulautuvaa jallua ja yksi kirkuvanvärinen drinkki, joka näytti tässä ympäristössä suoralta vittuilulta tälle ympäristölle.

Rouva katsoi minua kirkkain silmin, kun istuimme vierekkäisiin tuoleihin. Tiesin, mitä se halusi. Olin kieltäytynyt monesta tällaisesta tarjouksesta reissujen varrella.

Aviomies nosti päätään. Kuola valui sen suupielestä. “Mä tiedän saatana”, se korisi, sitten pää osui taas pöytään. Rouva ei vilkaissutkaan sitä.

Tanssilattialla oksenneltiin valssiaskelten välissä. Kalja ja tiukka viina imeytyivät tuhannennen kerran tuomalla sujuvuudella lattiaan. Orkesteri päätti settinsä Satulinnaan ja poistui takatiloihin.

Tiesin, mitä nyt tapahtuisi. Aikataulu oli hioutunut vuosien saatossa täydelliseksi. Viiden minuutin ajan humalaiset parveilivat tiskillä, ja heille myytiin niin paljon viinaa kuin oli inhimillisesti katsoen mahdollista.

Sitten ulkokannelle aukeavilla ovilla alkoi olla kuhinaa. Sisälle juuttuneet seurueet tajusivat, että jotain oli tekeillä. Rouva läimi aviomiestä avokämmenellä poskille ja saikin tämän jotenkuten tajuihinsa. Kirjailija oli jo menossa ulos, meistä ensimmäisenä. Itse jättäydyin suosiolla viimeiseksi.

Viinan vieminen ulos oli oikeastaan kiellettyä, mutta tässä vaiheessa reissua siihen ei ikinä puututtu. Sekava joukko vaelsi ovista jaloviinoineen ja tuoppeineen. Paikat kaiteen äärellä oli jo viety, mutta taaempaakin näki hyvin.

“Tuonneko me ollaan menossa”, rouva kuiskasi hartaaseen hiljaisuuteen.

Sumuverhon läpi eteläinen satamakaupunki näytti valkealta unelmalta, idealistisen taidemaalarin suurtyöltä. Harmaan lomasta pilkotti vihjeitä kirkkaudesta: ikiaikaisia kirkontorneja, joiden ristien ympärillä liihotteli lokkeja tai enkeleitä.

Kaupunkia hallitsi jyrkkä kukkula, jonka rinteitä kiersivät vuosisatoja vanhat muurit. Niistä näkyi usvan takia vain pätkiä, mutta yhtäkkiä sumuverho väistyi kukkulan korkeimman huipun yltä, ja huikea auringonpaiste valaisi järkähtämättömänä seisovan tornin. Se oli tarkoitettu suojelemaan kaikkia sen suojaan pääseviä ja pitämään kaikki muut poissa.

Mutta laiva oli pysähtynyt. Kaupunki näkyi kangastuksena, oli vaikea sanoa, paljonko sinne oli matkaa: useita kilometrejä kuitenkin, liikaa.

Jonkin aikaa juopunut seurakunta jaksoi tuijottaa näkymää mykistyneenä. Mutta pilvet olivat taas liikkeessä, ne peittivät korkeimman tornin, ja matkustajatkin alkoivat liikehtiä ja mutista. Meni vielä pitkiä minuutteja, eikä laiva edelleenkään liikkunut. Minä pistin tupakaksi.

“Meille luvattiin”, rouva sanoi itsekseen.

Kirjailija hymähti kyynisyyttä tavoitellen.

Aviomies örisi ja rojahti kannelle selälleen.

“Paras kun viette sen sisälle”, sanoin ja yritin olla katsomatta kehenkään. “Me lähdetään kohta paluumatkalle.”

*

Iso laiva kääntyi hitaasti. Niin monta kertaa kuin olin nähnytkin saman, aina se särki sydäntäni: miten ihmiset valuivat aluksen liikkeen mukana kohti peräpäätä ja jäivät sinne pitkäksi aikaa. Hiljaisina, mykistettyinä. Katsomaan, kun sumu piankin peitti haaveiden kaupungin.

Sade alkoi juuri silloin, tietenkin. Se oli kuin merkki petetyille. Ne palasivat toisilleen puhumatta Tanssiravintola Taivaanrantaan tai Kompassi-pubiin. Ne joisivat nyt entistä rivakammin ja päätyisivät mihin päätyisivät: vääriin vuoteisiin, tiputukseen, lopulta kuitenkin juuri sinne, mistä olivat lähteneetkin.

Sade yltyi, ja minä liukastelin märällä kannella jonnekin pelastusveneiden liepeille. Se oli ollut suosikkipaikkani tällä laivalla aina siitä vuosien takaisesta hetkestä sen yhden tytön kanssa. Muistelin taas kerran sitä. Tässä vaiheessa matkaa tein niin aina – muistelin tyttöä ja sytytin tupakan.

Ensimmäisten savujen mukana vedin kuin kiven rintaani. Se tuntui ensin joltakin ylimääräiseltä minussa, mutta sitten se alkoi tuntua osalta minua. Lyyhistyin kannelle, eikä kukaan ollut näkemässä. Minäkään en ollut näkemässä mitään. Elämä ei kulkenut elokuvana tyhjien silmieni editse. Kun kivi rinnassa oli päässyt paikoilleen, vajosin syvälle mustaan samettiin.

Enää ei satanut.