Länsikangas ja Itä-Helsinki: pohdintaa suomiräpistä

Tämä kirjoitus julkaistiin keväällä 2013 Nuorgamin printissä, siis tuon Suomen ketteräliikkeisimmän musiikkiverkkomedian fyysisessä inkarnaatiossa. Painotuotteen levikki oli tarkkaan rajattu, joten nyt pölyn laskeuduttua katson aiheelliseksi julkaista tekstini tässä vapaasti luettavaksi. Antti Vanhatalon nerokas kuvitus jää tästä toki uupumaan, mutta jotain bonustahan printtiä rahoittaneiden hyväntekijöiden on saatava.

Länsikangas ja Itä-Helsinki – suomiräp todellisuuden ja fantasian välisellä akselilla

Tilannetiedotus keväältä 2013: suomiräp on maamme elinvoimaisin ja merkittävin musiikkigenre. Tuntuu lähes hassulta ajatella, että vielä puolen vuosikymmentä sitten Suomesta puhuttiin joka paikassa hevimaana. Silloin pääministeri Vanhanen opetteli epätoivoisesti pirunsarvimerkkiä, nyt meillä on kulttuuriministerinä tyyppi, jonka ei tarvitse hiphop-kulttuuria juuri opiskella.

Viis poliitikoista. Olennaista on, että suomiräp on lävistänyt ainakin nuoremman kansankerroksen elämän ja olemisen tavalla, johon metalli ei koskaan pystynyt. Todisteita haluavan ei tarvitse kuin mennä kaupungille missä päin maata tahansa, katsella ympärilleen ja kuunnella. Räppi soi corolloissa ja jääkiekko-otteluissa, junttiuden pyhillä sydänmailla. Se soi seduloissa ja emmagaaloissa ja Vain elämää -sarjassa. Mutta se soi myös indiepoppareiden luureissa, menestyy kriitikkoäänestyksissä ja ylläpitää merkittävää osaa maan pienlevy-yhtiötoiminnasta.

Se vetoaa nuoriin ihan oikeasti. Se tarjoaa sukupolvikokemuksia, yhteisöllisyyttä ja sen mahdollisuuden omaan tekemiseen, jota teineille on punkista asti lupailtu.

Suomiräp ei ole enää vuosiin ollut mikään yksi yhtenäinen genre: se haaroo moneen suuntaan, eikä sen äärilaidoilla – vaikkapa Cheekillä tai Ruger Hauerilla – ole oikeastaan enää mitään yhteistä keskenään. (Tosin Ruger Hauerissa vaikuttava Pyhimys tekee Teflon Brothersin riveissä musiikkia, jota voisi luonnehtia ovelammaksi Cheekiksi. Tämä taas kertoo jotain siitä, että kameleonttimaisuus ja kyky äkkivääriin liikkeisiin ovat myös keskeinen osa suomiräpin viehätystä.)

Miksi paikallinen rap-ilmaisu sitten kukoistaa täällä pohjoisessa? Tällaiseen kysymykseen voi vastata vain, että kyse on historiallisten sattumien summasta. Ellei Raptoria lasketa, suomiräpillä kesti kohtalaisen pitkään nousta maan alta muidenkin kuin alakulttuurijannujen tietoisuuteen – ja vielä sen jälkeenkin kesti vuosia, ennen kuin saatavilla alkoi olla laaja kirjo ammattitaidolla ja tunteella tehtyä alan musiikkia. Monsp Records, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä suomalaisista levy-yhtiöistä, ansaitsee erityismaininnan. Samoin tietysti nuorempia sukupolvia innoittaneet esikuvahahmot Davosta ja muista Olari-räppäreistä Hannibalin & Sopan ja Petoksen kautta Asaan ja Ruudolfiin. Ilman tällaisia tekijöitä suomiräp ei olisi siinä pisteessä, missä se nyt on.

Vaan mennäänpä hieman abstraktimmalle tasolle. Räpin voima on sen syntyaikojen Brooklynistä asti ollut paikallisuudessa. Siksi siitä tuli meilläkin ilmiö vasta kunnolla lokalisoituna. Räp ilmoittautuu konkreettisen arkitodellisuuden kuvaajaksi: mitä lähempänä artistin todellisuus on kuulijan vastaavaa, sitä enemmän sähköä syntyy. Suomen kokoisessa maassa helsinkiläisfanikin voi kyllä samaistua rovaniemeläisen sanataiteilijan tarinoihin ja toisin päin, asiat ovat riittävän tuttuja.

Toisaalta on näin: ei pidä koskaan luottaa taiteilijaan, joka väittää kertovansa todellisuudesta. Se kun ei ole taiteen tehtävä. Taiteessa kerrotaan sen omien päämäärien mukaisiksi väänneltyjä versioita todellisuudesta. Tämä pätee räppiinkin.

Suomiräp on pystynyt tanssimaan todellisuuden ja fantasian välisellä nuoralla harvinaisen hedelmällisesti. Koska räppäri niin usein esittää kuvaavansa todellisuutta, sen huomaamaton liioittelu tai sarjakuvamainen kärjistäminen kutkuttavat aivan erityisellä tavalla. Syntyy ristivetoa, joka naurattaa, suututtaa ja pakottaa ottamaan kantaa. Jokin teologisista yksityiskohdista kertova musta metalli tai geneerisiin ihmissuhdekysymyksiin tyytyvä pop ei pysty yhtä helposti samaan. Tämä pelikenttä ei tietenkään ole yksin räpin, mutta tematiikkaa ei voi sivuuttaa suomiräpin merkitystä pohdittaessa.

* * *

Suomiräpin merkittävimpiä teoksia yhdistääkin se, että ne ainakin esittävät olevansa todellisuuden kuvauksia. Jo Seremoniamestarin alkuvuodesta 2000 julkaistu “Viesti”-hitti pyrki vetoamaan kuulijaan rehellisellä arkikuvauksella ja elämänkokemuksen “syvällä rintaäänellä”. Hypevuoden 2001 merkittävin suomenkielinen hiphop-albumi, Tulenkantajien nimetön debyytti, hahmottuu teemalevyksi nuoren, hieman syrjäytyneen rovaniemeläismiehen elämästä.

Tulenkantajien ansioksi voi lukea senkin, että jo varhaisessa vaiheessa yhtye toi esiin suomiräpin potentiaalin kuvata elämää myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Merkittäviä räppäreitä on sittemmin tullut vähän joka puolelta Suomea, mutta pohjoisen skene tuntuu erityisen elinvoimaiselta. Lappi on Suomen periferia ja enimmäkseen uutisotsikoiden ulottumattomissa. Hiphop on perinteisesti kukoistanut tällaisilla alueilla. Sitä on oikeutetusti pidetty syrjäytettyjen ja marginaaliin ajettujen ilmaisukeinona.

Pääkaupunkiseudulla räppiä on tehty erityisesti nuhjuisten lähiöiden, varsinkin Itä-Helsingissä sijaitsevien, innoittamana. Ghettoromantiikka on tietysti kuulunut hiphoppiin jo sen syntyessä, mutta kun Suomessa ei oikeastaan ole slummeja, otti täällä jonkin verran aikaa kehittää uskottava kotimainen versio aiheesta. Avaimen vuoden 2001 single “Roihuvuori” oli eräänlainen pioneeriteos. Memmy Possen seuraavana vuonna julkaistu Aina vanteilla -EP on merkittävä paitsi varhaisena Itä-räpin edustajana, myös siksi, että se oli Monsp Recordsin ensimmäinen hiphop-julkaisu.

Steen1:n itsetarkoituksellisen ryppyotsainen ja paatoksellinen Salaliittoteoria (2004) ja Notkean Rotan mestarillisen sarjakuvamainen konseptialbumi Itä meidän (2005) määrittivät ne ääripäät, joiden välissä Itä-Helsinkiä on sittemmin kuvattu. Viimeistään näiden levyjen myötä suomiräpin myyttinen Itä erkani tosielämän esikuvastaan. Tämä Itä syntyi valikoimalla lähiöiden todellisuudesta raflaavimmat elementit – työttömyys, päihdeongelmat, pikkurikollisuus – ja unohtamalla kaikki keskiluokkaiseen arkeen viittaava. Suomiräpin Idästä kehittyi kulttuurinen meemi, jonka perusasiat ovat nyttemmin kaikkien alaa harrastavien tiedossa. Edes Itä-räpin arkkitehtien ei tarvitse enää kertoa, millaista Idässä on; siitä on tullut silkkaa sloganien polttoainetta. Hyvinä esimerkkeinä sellaiset viimeaikaiset kappaleet kuin Steen1:n “Itä-Helsinki” (2011) tai Notkean Rotan “Mitä iistimpää, sitä siistimpää” (2012).

Pohjoishelsinkiläinen Kannelmäen ja Malminkartanon tienoo on viime vuosina niin ikään tarjonnut hedelmällistä materiaalia lähiöräpille. Erityisesti huikean suosituista videoistaan tunnettu SMC Lähiörotat -kollektiivi on propagoinut pohjoista alueromantiikkaa. Oma lähiöbiisisuosikkini taitaa olla Teflon Brothersin T-debyytin (2009) piiloraita “Muistojen Malminkartano”, joka tanssahtelee vaivatta aidosti koskettavan nuoruusmuistelun ja parodian rajapinnalla.

* * *

Palataanpa lopuksi kuitenkin siihen politiikkaan. Kuten suomiräp, sekin tarjoaa versioita todellisuudesta ja pyytää uskomaan niihin. 2000-luvun nuori vasemmistoväki onkin löytänyt hiphopista toimintansa soundtrackin lähes huvittavuuteen asti. Vasemmistolainen suomiräp-innostus liittyy tietenkin juuri ajatukseen vähäosaisten ja marginaalien äänestä. Vasemmisto on ollut Suomen poliittisella kentällä pitkään altavastaajana; tämä on kehittänyt kapinallisen ja altavastaajan identiteettiä, joka on helppo yhdistää suomiräpin lähiöromantiikkaan.

Nuorvasemmistolaisen suomiräpin perusteos on Avaimen Punainen tiili -debyytin (2001) nimibiisi, jonka suorasukainen vallankumousuho avitti sen Agit-Propin parhaisiin rinnastuvaksi uuden sukupolven taistelulauluksi. Matti Salon auraa sankarillisena kapinallisena ei ainakaan himmentänyt se, että heti debyyttinsä jälkeen hän vetäytyi pitkälle karenssitauolle päästäkseen eroon monikansallisesta levy-yhtiöstä. Asa-nimellä julkaistusta Leijonaa metsästän -paluulevystä (2005) alkaen miehen ura on ollut jatkuvaa taiteellista voittokulkua. Asa on pysynyt viisaasti erossa puoluepolitiikasta ja jalostanut sen sijaan yleishumaania elämänkatsomusta ja yhä kirjavampiin sfääreihin yltävää musiikillista näkemystä. Vuoden 2008 Loppuasukas-levyn kaltaisten superklassikoiden ansiosta hän olisi helposti kaikkien aikojen merkittävin suomiräppäri, ellei olisi melkoista mutkien oikomista kutsua häntä suomiräppäriksi. Mieluummin kutsun Asaa yhdeksi merkittävimmistä suomalaisista muusikoista koskaan.

Asan voi katsoa aloittaneen myös nyttemmin jo lähes kyllästyttävän tavan yhdistää iskelmän ja erilaisten kansanmusiikkien vaikutteita hiphopiin. Tästä, samoin kuin nuorvasemmistolaisten sloganien viljelystä, varsinaisen kaupallisen hyödyn korjasi Paleface menestysalbumillaan Helsinki-Shangri-la (2010). Populistinen levy onnistui välittämään muutaman kuukauden ajan vahvaa zeitgeist-tunnetta, joka peitti alleen sen, että tekstit ovat lähinnä epäkohtien luetteloita.

Ironista kyllä, Suomen suosituin rap-artisti on silti avoimen kokoomuslainen ja työteliään viihdyttäjän imagolla ratsastava Cheek, joka on säästänyt poliittiset kannanotot linnanjuhliin ja keskittynyt tekemään harmitonta jorausmusiikkia yökerhoihin.

2010-luvun suomiräp on undergroundia ja platinalevyjä, vasemmistoa ja oikeistoa, klubibiittiä ja kansanmusiikkia. Se ei ole katoamassa mihinkään. Trendiksi se on liian laaja-alainen ja muuntautumiskykyinen. Se on mitä tahansa, mitä haluat sen olevan.