Yleensähän siihen aikaan ollaan tulossa jatkoilta kotiin, eikä siinä sumussa tule tarkkailtua maailmaa eikä ainakan muistettua havaitsemaansa. Tässä eräänä aamuna jouduin kuitenkin lähtemään ihan proosallisesti töihin viiden jälkeen. Päätin mennä jalkaisin, puoli tuntia halki Alppiharjun ja Alppilan, radan toiselle puolelle Töölöön. Täysin selvänä ja vain hieman väsyneenä tajusin tehneeni parhaan mahdollisen ratkaisun.
Reitti oli ihanteellinen, sen varrelle mahtuu niin kaupungin sykettä kuin vihreyttäkin, kaikenlaisia elämänmuotoja. Laskuhumalaisia taapertajia näkyi yllättävän vähän. Oli sentään kaksi tyttöä Vauhtitien risteyksen liikennevaloissa, mutta eivät nekään laskuhumalassa olleet, ne näyttivät pitäneen juuri oikeaa tahtia ja vaikutti selvältä, että ne olivat viettäneet yön, jollaiset sinetöivät ystävyyksiä ja saavat hymyilemään vielä vuosien päästäkin. Olisin halunnut pysähtyä juttelemaan niille.
Tavanomaisiakin asioita näin, kuten hitaasti matelevan poliisiauton ja rapun edessä Porvoonkadulla pari jatkoilta tupakalle piipahtanutta jannua. Kaikki oli silti kovin hiljaista. Oli yön siivoamattomia roskia ja epämääräisiä taustaääniä jostain kauempaa. Junia ei kulkenut, kun alitin rataa. Baarit olivat vetäytyneet kuoreensa odottamaan seuraavan päivän bilettäjiä, olihan lauantain vastainen yö. Oli hieman viileää, mutta ei purevalla, vaan avartavalla tavalla.
Alppipuiston kohdalla näin kadun vastakkaisella puolella pienen kissan, varmaankin pennun. Se hiiviskeli autojen alla arkana ja näytti karanneelta sisäkissalta. Ei kai kukaan kerrostaloalueella annakaan kissansa kulkea vapaana? Heinäkuun alussa olin nähnyt Iiriksen kanssa kissan itse puistossa, se piileskeli pensaikossa. Liekö sama? Ilmoituksia kadonneesta lemmikistä en ole nähnyt. Puisto-olosuhteissa sisäkissakin voi oppia parissa kuukaudessa saalistajaksi.
Mietin, kuinka kaupunkikin, ihmisen rakentama paikka, viedään meiltä yöllä pois, kukaan ei enää ole kotonaan siellä, kaikki tutkimusretkellä vieraaseen maahan. Tuuli puhaltaa jostain muualta, talot häämöttävät ikiaikaisina linnoituksina, pimeä kätkee kaiken jota ei ole syytä jumiutua katsomaan.
Mutta jäähallin kohdalla, kun aloin jo olla perillä, aamun ensimmäinen kajo valaisi maailman ja se paljastui juuri niin arkiseksi kuin muistinkin sen olleen, mutta nyt rakastin sitä hieman enemmän.
maanantai 29. elokuuta 2011
torstai 25. elokuuta 2011
Naisista
Outoa kyllä, nykyään nettiä selaillessaan saa usein sellaisen käsityksen, että naiset ovat paskoja tyyppejä. Monilla kirjoittajilla on selviä perusteluja naisten yleiselle paskamaisuudelle. Naisten pahimmat viat ovat tärkeysjärjestyksessä: 1) Ne eivät anna 2 ) Ne antavat maahanmuuttajille 3) Ne antavat muslimeille.
Kyllä minäkin olin teini-ikäisenä hieman katkera naisille. Eivät ne minulle antaneet, mutta kyllä minä tajusin syyt siihen ja siksihän minä Helsinkiin muutinkin. Jos paradigma on väärä niin sitten muutetaan paradigmaa. En leiki naistenmiestä. Mielelläni olisin saanut naista paljon enemmänkin kuin olen saanut. Joitakin olen kuitenkin saanut, ja on selvää, että vihaamalla naisia ei saa lainkaan naisia.
Itse rakastan ihmisiä lähtökohtaisesti, mutta tietysti pidätän oikeuden olla jakamatta tätä rakkautta ihmisille, jotka eivät rakasta vastaan. Kuka sitä nyt vähäänsä tuhlaisi. Useimmat tähän määritelmään sopivat ihmiset ovat olleet miehiä. Olen tainnut itsekin välillä sopia tähän määritelmään.
Sen tärkeämpää: useimmat rakkaimmistani ystävistäni ovat naisia. Joukossa on entisiä kumppaneitani, mutta enimmäkseen puhun tytöistä, jotka ovat aina olleet vain ystäviäni. Rakastan heitä kaikkia. Heille on aina ollut paljon helpompi puhua tunne-elämän jutuista kuin miehille. He ovat osanneet halata juuri silloin kuin juuri sitä kaivattiin.
Kun ajattelen elämäni tärkeitä naisia, en ymmärrä, miten erilaiset epäkohteliaat mulkvistit voivat puhua naissukupuolesta ikään kuin eivät ymmärtäisi, että tarkoittavat tuntemieni kaltaisia ihania yksilöitä. Tässä on tietenkin tärkeä opetus: jos kuulet munapään puhuvan kategorioista, ainoa mitä siitä voi päätellä on, ettei hän tiedä kyseisistä kategorioista mitään.
Kyllä minäkin olin teini-ikäisenä hieman katkera naisille. Eivät ne minulle antaneet, mutta kyllä minä tajusin syyt siihen ja siksihän minä Helsinkiin muutinkin. Jos paradigma on väärä niin sitten muutetaan paradigmaa. En leiki naistenmiestä. Mielelläni olisin saanut naista paljon enemmänkin kuin olen saanut. Joitakin olen kuitenkin saanut, ja on selvää, että vihaamalla naisia ei saa lainkaan naisia.
Itse rakastan ihmisiä lähtökohtaisesti, mutta tietysti pidätän oikeuden olla jakamatta tätä rakkautta ihmisille, jotka eivät rakasta vastaan. Kuka sitä nyt vähäänsä tuhlaisi. Useimmat tähän määritelmään sopivat ihmiset ovat olleet miehiä. Olen tainnut itsekin välillä sopia tähän määritelmään.
Sen tärkeämpää: useimmat rakkaimmistani ystävistäni ovat naisia. Joukossa on entisiä kumppaneitani, mutta enimmäkseen puhun tytöistä, jotka ovat aina olleet vain ystäviäni. Rakastan heitä kaikkia. Heille on aina ollut paljon helpompi puhua tunne-elämän jutuista kuin miehille. He ovat osanneet halata juuri silloin kuin juuri sitä kaivattiin.
Kun ajattelen elämäni tärkeitä naisia, en ymmärrä, miten erilaiset epäkohteliaat mulkvistit voivat puhua naissukupuolesta ikään kuin eivät ymmärtäisi, että tarkoittavat tuntemieni kaltaisia ihania yksilöitä. Tässä on tietenkin tärkeä opetus: jos kuulet munapään puhuvan kategorioista, ainoa mitä siitä voi päätellä on, ettei hän tiedä kyseisistä kategorioista mitään.
Pussikaljataiteesta
On loogista, että Mikko Rimmisen kulttiromaaniin perustuva Pussikaljaelokuva saa ensi-iltansa syksyn ensimmäisenä viikonloppuna. Silloinhan tarve muistella kesää, pussikaljoittelua ja puistoja on suurimmillaan.
Pussikaljaromaani oli niitä kirjoja, joista tiesi pitävänsä heti, kun siitä luki ensimmäisen lyhyen maininnan Hesarin syksyn uutuuskirjat -sivulta. Ei kai runollis-romanttinen yhden kesäpäivän odysseia Kallion kaduilta kaljapullo kädessä voi mennä pieleen. Eikä se mennytkään, vaikka runoilija-Rimminen olikin erilainen kirjoittaja kuin ennakolta osasi odottaa, omituinen jaarittelija, jolla on taipumus persoonallisten uudissanojen käyttöön.
Nämä piirteet ovat sittemmin laimentaneet kiintymystäni miehen proosaan: toinen romaani Pölkky aukesi hitaasti, mutta sentään aukesi, kun taas Finlandia-palkittu Nenäpäivä jäi tylysti kesken. Kaksi kertaa lukemani Pussikaljaromaani on kuitenkin 2000-luvun ehdottomia suosikkikirjojani. Miten se jo alkaakin: "Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella." Kaunis, täydellinen virke, joka ei kerro asiaintilaa, vaan ottaa ironisen lintuperspektiivin tapahtumiin, joita sitten ryhdytään seuraamaan vilpittömästi ja katutasolta.
Pussikaljaromaanihan on nimenomaan rahvaankuvaelma, ja sellaiset tapaavat olla sydämellisiä, yhteisöllisiä, angstista vapaita. Rimminen on suomalaisen nykyproosan suuri positiivisuuden lähettiläs, eikä sellaiselle olisi mitään virkaa, ellei sitä positiivisuutta haettaisi epätodennäköisistä paikoista. Kolmen juoppoutumaan päin olevan nuorehkon miehen elämästä Kalliossa saisi ihan toisensävyisenkin jutun aikaan. Rimminen haluaa kiinnittää huomiomme seuraaviin asioihin: hänen päähenkilönsä rakastavat toisiaan, maailma on kaunis ja jokainen siinä selviytyy lopulta yhtä hyvin, koska kuolemaan kaikki päättyy kuitenkin.
Niinpä kyseessä on romaani ystävyydestä, mikä on todellakin harvinainen olento suomalaisessa tai kaiketi minkäänmaalaisessa kirjallisuudessa. Ja näin setting valitsee itse itsensä, sillä ei kai ystävyydestä kukaan täysijärkinen kirjoittaisi muuten kuin kesän, puistojen ja pussikaljan kontekstissa.
Pussikaljaromaanin kannessa on kuva rumista kerrostaloista jossain Linjoilla ja taiansinisestä taivaasta niiden yllä. Näillä mennään: rumaakin on, mutta kaunis nousee sen yli, harharetkiltä voi aina palata kotiin, yhdet voi vielä ottaa.
Varmastikin tarvittiin runoilija tällaisen romaanin kirjoittamiseksi.
Miksi aina Kallio? Jotenkin kaikki edellä maalailtu tiivistyy Flemarin, Hesarin ja Vaasiksen kieppeillä. Rumia kulmiahan nämä ovat, ja täynnä rumia ihmisiä, mutta sinne lomaan kätkeytyy syvän tyvenen saarekkeita ja pieniä yksityiskohtia, joiden kauneuden ymmärtää tiedostamattomalla tasolla, outoina ja vaarallisille teille ajavina silmänräpäyksinä. Tippa tulee linssiin, kun ymmärtää miten hienoa kaikki on, ja sitten onkin jo mentävä terassille.
Jää nähtäväksi, miten hyvin tämä kaikki toimii elokuvana. Se voi toimia vaikka kuinka hyvin, onhan elokuva nimenomaan taiteenlaji, joka kykenee simuloimaan niitä välähdyksiä, joissa ihminen tajuaa jotakin.
Pussikaljaromaani oli niitä kirjoja, joista tiesi pitävänsä heti, kun siitä luki ensimmäisen lyhyen maininnan Hesarin syksyn uutuuskirjat -sivulta. Ei kai runollis-romanttinen yhden kesäpäivän odysseia Kallion kaduilta kaljapullo kädessä voi mennä pieleen. Eikä se mennytkään, vaikka runoilija-Rimminen olikin erilainen kirjoittaja kuin ennakolta osasi odottaa, omituinen jaarittelija, jolla on taipumus persoonallisten uudissanojen käyttöön.
Nämä piirteet ovat sittemmin laimentaneet kiintymystäni miehen proosaan: toinen romaani Pölkky aukesi hitaasti, mutta sentään aukesi, kun taas Finlandia-palkittu Nenäpäivä jäi tylysti kesken. Kaksi kertaa lukemani Pussikaljaromaani on kuitenkin 2000-luvun ehdottomia suosikkikirjojani. Miten se jo alkaakin: "Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella." Kaunis, täydellinen virke, joka ei kerro asiaintilaa, vaan ottaa ironisen lintuperspektiivin tapahtumiin, joita sitten ryhdytään seuraamaan vilpittömästi ja katutasolta.
Pussikaljaromaanihan on nimenomaan rahvaankuvaelma, ja sellaiset tapaavat olla sydämellisiä, yhteisöllisiä, angstista vapaita. Rimminen on suomalaisen nykyproosan suuri positiivisuuden lähettiläs, eikä sellaiselle olisi mitään virkaa, ellei sitä positiivisuutta haettaisi epätodennäköisistä paikoista. Kolmen juoppoutumaan päin olevan nuorehkon miehen elämästä Kalliossa saisi ihan toisensävyisenkin jutun aikaan. Rimminen haluaa kiinnittää huomiomme seuraaviin asioihin: hänen päähenkilönsä rakastavat toisiaan, maailma on kaunis ja jokainen siinä selviytyy lopulta yhtä hyvin, koska kuolemaan kaikki päättyy kuitenkin.
Niinpä kyseessä on romaani ystävyydestä, mikä on todellakin harvinainen olento suomalaisessa tai kaiketi minkäänmaalaisessa kirjallisuudessa. Ja näin setting valitsee itse itsensä, sillä ei kai ystävyydestä kukaan täysijärkinen kirjoittaisi muuten kuin kesän, puistojen ja pussikaljan kontekstissa.
Pussikaljaromaanin kannessa on kuva rumista kerrostaloista jossain Linjoilla ja taiansinisestä taivaasta niiden yllä. Näillä mennään: rumaakin on, mutta kaunis nousee sen yli, harharetkiltä voi aina palata kotiin, yhdet voi vielä ottaa.
Varmastikin tarvittiin runoilija tällaisen romaanin kirjoittamiseksi.
Miksi aina Kallio? Jotenkin kaikki edellä maalailtu tiivistyy Flemarin, Hesarin ja Vaasiksen kieppeillä. Rumia kulmiahan nämä ovat, ja täynnä rumia ihmisiä, mutta sinne lomaan kätkeytyy syvän tyvenen saarekkeita ja pieniä yksityiskohtia, joiden kauneuden ymmärtää tiedostamattomalla tasolla, outoina ja vaarallisille teille ajavina silmänräpäyksinä. Tippa tulee linssiin, kun ymmärtää miten hienoa kaikki on, ja sitten onkin jo mentävä terassille.
Jää nähtäväksi, miten hyvin tämä kaikki toimii elokuvana. Se voi toimia vaikka kuinka hyvin, onhan elokuva nimenomaan taiteenlaji, joka kykenee simuloimaan niitä välähdyksiä, joissa ihminen tajuaa jotakin.
torstai 11. elokuuta 2011
Välitiloista, paikoista tietoisuuden rajamailla
Kävin tänään ensimmäistä kertaa Kalasataman Konttiaukiolla. Päästäkseen sinne on hortoiltava metroasemalta noin kilometrin verran jossain entisen satama-alueen asfaltin, romukasojen ja sekavia ohjeita antavien valkoisten viivojen keskellä. Lähitulevaisuudessa tästä teollisuuserämaasta muokataan sliipattu porvarien asuma-alue, mutta toistaiseksi sitä muokkaustyötä tekevät virolaiset duunarit ja epämääräisissä tarkoituksissa edestakaisin ajavat autot vain voimistavat alueen myöhäiskommunistista sävytystä. Konttiaukiota ei ehkä enää ensi kesänä ole, en minä tiedä. Tänä kesänä sen pitkähkön kävelytaipaleen päästä löytyy hajalajitelma rahtikontteja ja telttakatos, jonka alla soittaa bändejä. Jossain aivan välittömällä lähietäisyydellä Hanasaaren voimalan painostavat savupiiput ja hiilikatokset ja Merihaan keskisormea kauneudelle näyttävät kerrostalotornit luovat ison mittakaavan taustaa pienen mittakaavan asioille, pienille bändeille, pienille ihmisille.
Konttiaukio on klassinen välitila, paikka joka on ja jota ei ole. Sinne päätyminen vaatii jonkin verran vaivaa, mutta ei liikaa. Se ei ole vielä klisee, vaikka liian monta kesää tätä samaa tekisi siitä sellaisen. Välitilalla tarkoitetaan paikkaa elämän ja tuonpuoleisen välissä. Urbaani välitila on paikka arkipäivän ja toismaailmallisen välissä. Eksoottinen kokemus niille, joiden ei tarvitse matkustaa Balille nähdäkseen runoutta ympärillään.
Minulla on ollut tänä kesänä onni viettää aikaa monissa tällaisissa paikoissa. Jotkut niistä ovat puistoja. Voisin mainita ainakin Lenininpuiston Helsingissä ja Lounaispuiston Jyväskylässä. Lenininpuisto on oudosti kätkössä suosittujen ajanviettoalueiden keskellä. Sinne voi olla jopa hankala löytää ilman opastusta. Kävin siellä ensimmäistä kertaa eräänä pimeänä yönä kesällä 2000 sellaisissa merkeissä, että paikka jäi kyllä mieleen. Jostain syystä vasta nyt 11 vuotta myöhemmin eksyin sinne uudestaan. Sinne on rakennettu romanttinen mini-Eurooppa, eräänlainen tunteiden Korkeasaari, omalla tavallaan väistämätön yksityiskohta Suomen kaltaisessa maassa. Kyllä se toimii hyvin. Ensitreffien onnistumistodennäköisyys kohoaa kymmenillä prosenteilla, jos ne sovitaan Lenininpuistoon ja eletään kesäaikaa.
Lounaispuisto on ihan erilainen paikka. Jos siellä istuu kesäyönä, ei enää ihmettele, miten Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin kirjoittaa. En ole mystikko, mutta kaikki tuossa pienessä viherkaistaleessa henkii selittämätöntä omituisuutta. Siellä liikkuu erikoisia hahmoja ja sen tiheäoksaisten pensasaitojen varjoissa piileksii aivan varmasti juuri niitä totuuksia, joista näen unta sunnuntain ja maanantain välisinä öinä. Miksi siellä on esiintymislava? Esiintyykö sillä lavalla joskus joku? Kreikkalaisen tragedian kuoro siellä laulaa kesäisin ensimmäisen viinipullon viimeisten jämien kohdalla Olavi Virran Hopeista kuuta.
Vielä voisin mainita Kruunuvuoren ja sen kadonneet huvilat, joita kävin Anniksen kanssa taannoin katsomassa. Helsingin kaupunkialueella, lyhyen kävelymatkan päässä tavallisen bussin päätepysäkistä, on uskomaton erämetsän, kallioiden, merinäköalojen ja rapistuneiden porvarisunelmien huvipuisto, jossa jokaisen tämän kaupungin asukkaan pitäisi joskus käydä. Ehkä sitten opittaisiin ymmärtämään, että idylleillä on tapana hajota ja hajottuaan muuttua artefakteiksi, osiksi kulttuurihistoriaa. Minä näin Kruunuvuoressa kaksi merkittävää asiaa: koiran haudan vuodelta 1903 ja pariskunnan nussimassa. Aikamme lyhyys ja lyhyen aikamme hienous tiivistyy näissä lähes peräkkäin koetuissa elämyksissä tavalla, joka huutaa runoa, Finlandia-palkintoa, edes paria onnen kyyneltä.
Konttiaukio on klassinen välitila, paikka joka on ja jota ei ole. Sinne päätyminen vaatii jonkin verran vaivaa, mutta ei liikaa. Se ei ole vielä klisee, vaikka liian monta kesää tätä samaa tekisi siitä sellaisen. Välitilalla tarkoitetaan paikkaa elämän ja tuonpuoleisen välissä. Urbaani välitila on paikka arkipäivän ja toismaailmallisen välissä. Eksoottinen kokemus niille, joiden ei tarvitse matkustaa Balille nähdäkseen runoutta ympärillään.
Minulla on ollut tänä kesänä onni viettää aikaa monissa tällaisissa paikoissa. Jotkut niistä ovat puistoja. Voisin mainita ainakin Lenininpuiston Helsingissä ja Lounaispuiston Jyväskylässä. Lenininpuisto on oudosti kätkössä suosittujen ajanviettoalueiden keskellä. Sinne voi olla jopa hankala löytää ilman opastusta. Kävin siellä ensimmäistä kertaa eräänä pimeänä yönä kesällä 2000 sellaisissa merkeissä, että paikka jäi kyllä mieleen. Jostain syystä vasta nyt 11 vuotta myöhemmin eksyin sinne uudestaan. Sinne on rakennettu romanttinen mini-Eurooppa, eräänlainen tunteiden Korkeasaari, omalla tavallaan väistämätön yksityiskohta Suomen kaltaisessa maassa. Kyllä se toimii hyvin. Ensitreffien onnistumistodennäköisyys kohoaa kymmenillä prosenteilla, jos ne sovitaan Lenininpuistoon ja eletään kesäaikaa.
Lounaispuisto on ihan erilainen paikka. Jos siellä istuu kesäyönä, ei enää ihmettele, miten Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin kirjoittaa. En ole mystikko, mutta kaikki tuossa pienessä viherkaistaleessa henkii selittämätöntä omituisuutta. Siellä liikkuu erikoisia hahmoja ja sen tiheäoksaisten pensasaitojen varjoissa piileksii aivan varmasti juuri niitä totuuksia, joista näen unta sunnuntain ja maanantain välisinä öinä. Miksi siellä on esiintymislava? Esiintyykö sillä lavalla joskus joku? Kreikkalaisen tragedian kuoro siellä laulaa kesäisin ensimmäisen viinipullon viimeisten jämien kohdalla Olavi Virran Hopeista kuuta.
Vielä voisin mainita Kruunuvuoren ja sen kadonneet huvilat, joita kävin Anniksen kanssa taannoin katsomassa. Helsingin kaupunkialueella, lyhyen kävelymatkan päässä tavallisen bussin päätepysäkistä, on uskomaton erämetsän, kallioiden, merinäköalojen ja rapistuneiden porvarisunelmien huvipuisto, jossa jokaisen tämän kaupungin asukkaan pitäisi joskus käydä. Ehkä sitten opittaisiin ymmärtämään, että idylleillä on tapana hajota ja hajottuaan muuttua artefakteiksi, osiksi kulttuurihistoriaa. Minä näin Kruunuvuoressa kaksi merkittävää asiaa: koiran haudan vuodelta 1903 ja pariskunnan nussimassa. Aikamme lyhyys ja lyhyen aikamme hienous tiivistyy näissä lähes peräkkäin koetuissa elämyksissä tavalla, joka huutaa runoa, Finlandia-palkintoa, edes paria onnen kyyneltä.
Tästä blogista
Kyllä, olen taas kerran katsonut aiheelliseksi perustaa blogin. Puolustaudun kuitenkin sillä, että tämän aloittaminen ei oikeastaan lisää blogieni määrää. Tämä astuu ensimmäisen ja tunnetuimman blogini Vastapaavin tilalle. Livejournal alustana ei oikein sovellu vakavan blogin pitämiseen, se on enemmänkin teinien nettipäiväkirjojen tyyssija, jollainen maailmassa toki pitää olla.
Todennäköisesti en tule enää kirjoittamaan Vastapaavi-blogiin. Se jää silti elämään omaa elämäänsä netissä, niitä kirjoituksia voi lukea sieltä. Uskoisin, että julkaisen joitakin niistä ajan saatossa uudelleen tässä Aurinkoiselta puolelta -blogissa. Koko paskaan voi edelleen tutustua osoitteessa http://www.vastapaavi.livejournal.com/
Kaikkien näiden vuosien aikana julkinen kirjoitteluni on ollut sävyltään laidasta laitaan - hurmioutuneista ylistyslauluista pikkumaiseen vittuiluun - mutta netin vääjäämättömällä logiikalla jälkimmäinen osasto on aina saanut enemmän huomiota. Olen kyllästynyt tähän. Haluan sanoutua kertaheitolla irti tämän maailman halla-ahoista ja muista, joiden kaikki kirjoitukset ovat negaatioita. Näen, että nyt loppukesästä 2011 tämä on olennaisempaa kuin koskaan. Vihan ilmaisut on syytä säästää jonnekin Vaasankadun baareihin. En halua ruokkia sellaista virtuaalista kulttuuria, jossa hauskoiksi ja levittämisen arvoisiksi katsotut linkit ovat aina jonkin asian vastustamiseen liittyviä.
Niinpä tämä blogi sisältää Carter Familyn kantriklassikosta lainatun otsakkeensa mukaisesti merkintöjä kadun aurinkoiselta puolelta. Ne eivät ole itsetarkoituksellisen naiiveja eivätkä teeskennellyn mukavia, ja siksi tämä blogi saattaakin päivittyä kohtalaisen harvoin. Tulen nimittäin kirjoittamaan näitä merkintöjä vain silloin, kun koen aidosti tarvetta olla innoissani jostakin.
Todennäköisesti en tule enää kirjoittamaan Vastapaavi-blogiin. Se jää silti elämään omaa elämäänsä netissä, niitä kirjoituksia voi lukea sieltä. Uskoisin, että julkaisen joitakin niistä ajan saatossa uudelleen tässä Aurinkoiselta puolelta -blogissa. Koko paskaan voi edelleen tutustua osoitteessa http://www.vastapaavi.livejournal.com/
Kaikkien näiden vuosien aikana julkinen kirjoitteluni on ollut sävyltään laidasta laitaan - hurmioutuneista ylistyslauluista pikkumaiseen vittuiluun - mutta netin vääjäämättömällä logiikalla jälkimmäinen osasto on aina saanut enemmän huomiota. Olen kyllästynyt tähän. Haluan sanoutua kertaheitolla irti tämän maailman halla-ahoista ja muista, joiden kaikki kirjoitukset ovat negaatioita. Näen, että nyt loppukesästä 2011 tämä on olennaisempaa kuin koskaan. Vihan ilmaisut on syytä säästää jonnekin Vaasankadun baareihin. En halua ruokkia sellaista virtuaalista kulttuuria, jossa hauskoiksi ja levittämisen arvoisiksi katsotut linkit ovat aina jonkin asian vastustamiseen liittyviä.
Niinpä tämä blogi sisältää Carter Familyn kantriklassikosta lainatun otsakkeensa mukaisesti merkintöjä kadun aurinkoiselta puolelta. Ne eivät ole itsetarkoituksellisen naiiveja eivätkä teeskennellyn mukavia, ja siksi tämä blogi saattaakin päivittyä kohtalaisen harvoin. Tulen nimittäin kirjoittamaan näitä merkintöjä vain silloin, kun koen aidosti tarvetta olla innoissani jostakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)