Lähiöromaani: eräät jäähyväiset

Nyt Sebastian oli lopultakin hiljaa, se oli kai tajunnut, ettei sitä kuunneltu. Olikohan maailmassa joku ihminen, joka kuunteli sitä, Janette mietti. Kyllä sellaisia täytyi olla. Sebastianilla oli itsevarmuutta, jollaista ei löydy niiltä, joita ei kuunnella. Olikohan sillä tyttöystävää. Saattoi hyvin ollakin. Oli helppo kuvitella vielä sekin, millainen tyttö oli kyseessä. Vintagea, laadukasta kirppiskamaa, punaiseksi värjätyt hiukset, pelkäsi hymyilemistä. Kun ne kävivät kahvilla, se kuunteli viileän hillitysti, kun Sebastian selitti. Jos sellainen tyttö oli olemassa, olisi vain oikeus ja kohtuus, että Sebastian pettäisi sitä hänen kanssaan.



Nämä ajatukset jumittivat hänen päässään kuin ympärillä itsepintaisesti surisevat kärpäset. Sebastian oli edelleen hiljaa, ja se tuntui luonnottomalta. Se ei tuntunut huomaavan, että hän katsoi taas sitä. Katseen oli tarkoitus vaikuttaa siltä kuin hän yrittäisi lukea, mitä sen mielessä liikkui. Hän ei uskonut, että sen mielessä liikkui mitään. Joskus oli vaikea muistaa, että toiset ihmiset olivat oikeita ja että niilläkin oli ajatuksia ja tunteita.



Sebastian lojui nurmella kyynärpäähänsä nojaten. Se oli juonut siiderinsä ja heittänyt tyhjän tölkin muutaman metrin päähän rinteeseen odottamaan pullonkerääjiä, joita täällä ei juuri pyörinyt. Janette joi viimeiset omastaan ja heitti sen samaan suuntaan. Se osui Sebastianin tölkkiin, ne jäivät lojumaan hylättyinä vierekkäin. Hetken mielijohteesta Janette nousi ja asettui kahareisin Sebastianin päälle, vei kasvonsa muutaman sentin päähän sen kalpeista kasvoista. Hän tuijotti sitä rävähtämättä ja yllättyi, kun se ei väistänyt. Se olikin Janette, joka joutui muutaman sekunnin päästä luovuttamaan. Oli kivuliaan hiljaista.



¡°Sebu”, hän sanoi melkein kuiskaten.



Sitä nimitystä hän ei ollut käyttänyt sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun se oli tuntunut loukkaantuvan. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut edes kuulevan.



Oli kulunut liikaa aikaa, hän ajatteli ja kierähti taas selälleen, jäi tuijottamaan sinisyyttä. Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Oikeastaanhan kyse oli ollut vain yhdestä viikosta. Oikeastaan se oli loppunut, kun Sonja oli tullut mukaan. Heti ei ollut tapahtunut mitään, mutta oli tuntunut erilaiselta.



Sonja oli tietysti tiennyt autiotalon, mutta ennen Sebastiania sitä ei ollut kiinnostanut hengailla siellä. Se oli hakeutunut sinne, missä muutkin nuoret olivat. Kerran Sebastianin tavattuaan se oli kuitenkin yhtäkkiä päättänyt, että autiotalolla olikin hauskaa. Se tuppautui seuraan aina kun vaan kehtasi. Janette oli tietysti tajunnut melkein heti, että Sonja oli iskenyt silmänsä Sebastianiin ensi katseesta. Sebastianilta kesti kauemmin tajuta se, niin että aluksi Janette ajatteli sen suhtautuvan Sonjaan yliolkaisesti, koska oli niin rakastunut häneen, ettei nähnyt ketään muita. Se oli toivotonta lapsellisuutta. Jossain vaiheessa Sebastian oli tajunnut. Ja sitten, tietysti, typerän televisiosarjan kohtaus: hänen piti olla töissä, mutta hän oli lähtenyt huonovointisuuden verukkeella kesken päivää ja mennyt autiotalolle miettiäkseen asioita. Mitään mietittävää ei vain enää ollut; talolla hän oli yllättänyt Sebastianin ja Sonjan melkein panohommista.



Sebastian oli yrittänyt avuttomasti vierittää syytä Sonjan niskoille. Janette oli saanut elämänsä pahimman raivokohtauksen ja huutanut sitä painumaan vittuun hänen silmistään ikuisiksi ajoiksi. Se oli lähtenytkin hyvin nopeasti. Sikäli kuin Janette tiesi, se ei ollut palannut Kartanonrinteelle kertaakaan ennen kuin nyt.



Hän ja Sonja olivat olleet riidoissa loppukesän, sopineet sitten Mätäjoen rannassa kouluvuoden ensimmäisenä viikonloppuna siiderihumalassa, runsaiden kyynelten avittamana.



Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Ei hän ollut Sebastiania vuosien varrella niin hirveän paljon ajatellut. Sen kesän jälkeen hän oli tosin alkanut ajatella, että häntä varten voisi olla muutakin kuin Kartanonrinne. Mutta ei se ollut Sebastianin ansiota. Sehän oli vain käyttänyt häntä hyväkseen. Mutta sellaisesta saattoi oppia, päättää: niin ei tapahdu enää koskaan.



Hän nousi ja otti laukkunsa. Nyt Sebastian katsoi häntä kyllä ja näytti sekä yllättyneeltä että ehkä vähän hätääntyneeltäkin. Hän nyökkäsi sille ja lähti kiipeämään kumpareen yli aseman suuntaan. Hän ei katsonut, mitä se teki, mutta perään se ei lähtenyt, eikä hän ollut sellaista odottanutkaan.