Katsoin eilen Yle Areenasta Virpi Suutarin dokumentin Hilton!, kun sitä oli minulle suositeltu tahoilta, joiden mielipiteitä arvostan. Enkä suotta katsonutkaan. Elokuva on loistava. Itsekin melko laiskana elokuvien katsojana olen nähnyt viime vuosina useampia hienoja suomalaisia dokkareita, mutta kyllä tämän täytyy olla niitä kaikkia parempi.
Suutari noudattaa klassisista klassisinta ohjetta: näytä, älä selitä. Elokuvassa ei ole kertojanääntä, siinä ovat vain kohteet: joukko eri-ikäisiä, mutta enimmäkseen nuoria itähelsinkiläisiä, joiden elämää määrittävät turhautuminen, työttömyys ja päihteet. Joku tulee raskaaksi, joku soittelee pienelle tyttärelleen kännipuheluita, yhdellä on oikikseen pyrkivä vähän ärsyttävä tyttöystäväkin. Mimmi edellyttää syrjäytyneeltä poikakaveriltaan rahalla hinnoiteltavaa hemmottelua syntymäpäivänä ja välillä muutenkin, mutta suhteessa tuntuu olevan rakkauttakin. Sama ambivalenssi leimaa koko elokuvaa. Sitä katsoessa tajuaa, etteivät mitkään käsitteet ole yksioikoisia: rakkaus, syrjäytyminen, yhteiskuntaluokka. Katsoja joutuu todella tylyjen kohtausten äärelle, mutta näkee paljon kaunista ja tärkeää. Sama pätee kuviin: ne ovat joskus rumia, joskus kauniita, joskus molempia, aina vaikuttavia.
Niin, se ensikatsomalta hämäävä nimi viittaa Nuorisoasuntosäätiön nuorisohotelliin Herttoniemessä. Osa tarinan päähenkilöistä asuu siellä, karuissa olosuhteissa.
Dokumentti tuntuu amatööristä salatieteeltä. Miten ihmeessä kuvaaja on voinut päästä näin lähelle todellisten ihmisten elämän ydinalueita? Kuka haluaa näyttää tällaista kameralle? On ehkä helpointa suhtautua teokseen, kun ei tarvitse tietää. On vaikeaa yrittää muistaa, että kyse on viime kädessä kuitenkin ainakin osittain fiktiosta. Pohjan on oltava todellisuudessa, mutta se, mitä tarina viestii, ratkeaa leikkauspöydällä.
Minusta se viestii: katsokaa elämän moninaisuutta, yrittäkää ymmärtää, mitä kaikkea täällä tapahtuu.
Itse olen saanut tässä blogissa useasti puffatun Lähiöromaanin siihen kuntoon, että kohta katsotaan, mihin asti sen siivet kantavat. Tällä erää se on siis valmis, ja seuraavat muutosehdotukset tulevat ulkopuoliselta taholta. Tämä liittyy Hilton!iin tietysti samankaltaisen aihemaailman puolesta. Itse asiassa elokuvaa katsoessa tuli vähän omituinen olo. Olette ehkä lukeneet bändihaastatteluja, joissa muusikot kertovat, miten heidän levynsä on sanottu ottaneen vaikutteita sieltä ja sieltä, "mutta oikeesti me kuultiin se levy vasta kun oltiin jo tehty omamme".
No, tässä kävi juuri noin klassisesti. Hilton! käsittelee samankaltaisia ihmisiä kuin Lähiöromaani, ja uskoakseni ainakin osittain on haluttu ottaa vähän samaa näkökulmaakin: sen sijaan, että hurskasteltaisiin ja teoretisoitaisiin ja kehotettaisiin leipomaan pullaa, yritetään näyttää, miltä niissä kämpissä tuntuu, ja miksi se pullan leipominen nyt ei ole ratkaisu mihinkään.
Oli myös pari vähän turhankin detaljitasolle menevää yhtymäkohtaa: pääsykokeisiin lukeva tyttö, Pariisin Kevään käyttö soundtrackina. (Johtuisiko jälkimmäinen seikka siitä, miten Pariisin Kevään musiikissa toiveikkuus ja pohjaton surumieli sulautuvat saumatta yhteen? Se jotenkin tuntuu kuvastavan tilannetta, jossa nuori ihminen, tyhjä taulu, elää näköalatonta elämää.)
Eipä silti, en minä huolissani tästä ole. Jos ajassa todella on jotain, mikä herättää taiteentekijöissä halun sukeltaa keskiluokkaisuuden pinnan alle, se on ihan vitun hyvä homma. Tästä aiheesta voi kertoa monta tarinaa.
Omastani näyttää loppujen lopuksi tulleen julmempi kuin se springsteeniläinen työläisromantiikka, josta aluksi fantasioin. Monelta osin en ole yrittänyt kirjoittaa mitään niin rankkaa kuin Hilton! on, mutta mitä syvemmälle menin aiheeseeni, sitä mahdottomammalta optimismi alkoi tuntua.
Mutta sekin on vain yksi tarina, ja sitä paitsi puhdasta fiktiota, ei dokumentti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti