Lähiöromaani: katkelma teinirakkaudesta

Lähiöromaani valmistuu hyvää vauhtia. Tässä vielä yksi näytepala, jossa toinen päähenkilömme palaa muutaman vuoden ajassa taaksepäin teini-iän ihastumiseen.




Autiotalon kesä. Mikä oli alun perin ollut Sebastianin syy ilmaantua sinne? Oliko tosiaan niin, että se oli sanonut seuranneensa häntä vanhalta ostarilta? Se oli ollut käymässä jonkun kaverinsa luona, joka asui silloin täällä. Sieltä lähdettyään se oli nähnyt ostarilla hänet. Hän oli ollut seitsemäntoista. “Noin kaunista tyttöä mun oli vaan pakko seurata.” Miten ilmeistä. Hänelle se oli silloin mennyt aivan täydestä. Hän oli oikein täyttynyt lämmöstä, kun Sebastian sanoi ne sanat ja katsoi häntä hymyillen.



Hän oli hymyillyt takaisin ja sanonut jotain typerää, ja varmaankin Sebastian oli ajatellut pelin olevan sillä selvä, hänen olevan jo kaadettu. Mutta sen verran hän oli tajunnut, että alkoi pelata itsekin. Hän oli hymyillyt Sebastianille niin hurmaavasti kuin osasi ja sanonut, että se kuulosti ihan stalkerilta. Tyypiltä, jota ei kannattanut tavata tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siitä Sebastian oli mennyt paniikkiin: se ei halunnut vaikuttaa pikkutyttöjen ahdistelijalta. Pikkutyttöjen. Hän oli seitsemäntoista ja se oli ehkä vähän päälle kahdenkymmenen, hän ei ollut varma. Mutta Sebastian oli selvästi henkilö, joka tunsi maailmaa, joka siis oli kaikki se, mikä ei ollut Kartanonrinnettä.



Janette kuunteli jossain surisevaa ampiaista. Oli vaikea erottaa sitä Sebastianista. Mutta ampiaisilla oli paikkansa maailmassa, ja Sebastian oli edelleen söpö. Oikeastaan pitäisi suudella sen turpa kiinni, hän ajatteli. Niin hän kai oli ajatellut silloinkin, melkein alusta asti. Ei. Hän ei saanut imarrella itseään niin. Piti muistaa, mitkä kaikki asiat olivat muuttuneet. Loputon bändeistä puhuminen oli tehnyt häneen silloin vaikutuksen. Ne tuntemattomat nimet, joita hän ei ollut muistanut enää puolen tunnin kuluttua, piirsivät kuitenkin autiotalon portailla istuessa siniselle taivaalle maailman, jota hän ei tuntenut. Hän halusi sinne.



Sitten hän oli ajatellut epämääräisesti, että jos Sebastian kerran kiinnostui hänestä, niin ehkä maailmakin.



Mutta minä en ole helppo, hän oli ajatellut.



Hän kiusasi Sebastiania, hän ei ehkä ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, bändeistä, mutta hänellä oli silmät ja koko ruumiinsa. Jossain vaiheessa se vitun bändeistä puhuminen lakkasi. Hän näytti Sebastianille autiotalon huoneet: ison olohuoneen, joka oli täynnä roskia ja lahonneita kalusteita, homehtuneita sanomalehtiä, otsikko Neuvostoliiton ulkoministeristä Suomessa. Keittiön, jossa oli vielä ruostunut liesi ja jotenkuten kasassa pysyvät kaapistot seinissä ja pysyvä homeenhaju.



Ja yläkerran. Sinne johtavien puuportaiden askelmissa oli reikiä ja nouseminen oli vaarallista, mutta itse yläkerta oli ainakin pinnalta katsoen yllättävän hyvässä kunnossa. Siellä nuoriso oli sotkenut vähemmän. Siellä oli kolme makuuhuonetta, joista yhdessä oli sängyn ruostunut metallirunko. Äitinsä puheista Janette muisti sille nimen: heteka. Siellä, Janette ajatteli, hipit olivat harrastaneet orgioitaan. Hänen mielikuvituksensa oli keksinyt monia tulkintoja sille, mitä orgiat yleensäkään tarkoittivat. Niistä hän ei tietenkään puhunut Sebastianille. Hipeistä hän kuitenkin tälle kertoi, mutta ei äidistään.



Nyt hänellä oli yliote Sebastianista. Tarina kesän autiotalossa viettäneistä hipeistä kiehtoi sitä: sillä itsellään ei ollut mitään, mitä heittää takaisin. Se kiersi vaitonaisena huoneissa, Janette kuuli, miten koneisto sen pään sisällä löi tyhjää. Sinä olet jätkä, joka miettii liikaa, Janette ajatteli. Lopulta hän ei jaksanut enää kuunnella raksutusta, siinä oli kulunut useita minuutteja, joista jokainen oli tuntunut ikuisuudelta. Hän ehdotti, että mentäisiin taas pihalle.



Vasta siellä, kun he istuivat taas kuistilla, Sebastian kysyi hänen nimeään. Hän kertoi sen ja heitti saman kysymyksen takaisin.



“Mä olen Sebastian”, se sanoi ja kuulosti niin mahtipontiselta, että Janette alkoi hihittää.



“Sebu”, hän sanoi, ja se nauratti häntä entistä enemmän, siinä ei ollut mitään järkeä. “Sebu”, hän toisti ja nauroi niin, että vatsaan sattui, hän joutui ottamaan portaasta tukea, vaikka oli vakaassa istuma-asennossa. Hän vilkaisi sitä ohimennen ja näki pohjattoman närkästyksen hetken ajan sen kasvoilla. Mutta sekin nauratti häntä, kesti kauan ennen kuin hän toipui siitä kohtauksesta.