Lähiöromaani: eräät jäähyväiset

Nyt Sebastian oli lopultakin hiljaa, se oli kai tajunnut, ettei sitä kuunneltu. Olikohan maailmassa joku ihminen, joka kuunteli sitä, Janette mietti. Kyllä sellaisia täytyi olla. Sebastianilla oli itsevarmuutta, jollaista ei löydy niiltä, joita ei kuunnella. Olikohan sillä tyttöystävää. Saattoi hyvin ollakin. Oli helppo kuvitella vielä sekin, millainen tyttö oli kyseessä. Vintagea, laadukasta kirppiskamaa, punaiseksi värjätyt hiukset, pelkäsi hymyilemistä. Kun ne kävivät kahvilla, se kuunteli viileän hillitysti, kun Sebastian selitti. Jos sellainen tyttö oli olemassa, olisi vain oikeus ja kohtuus, että Sebastian pettäisi sitä hänen kanssaan.



Nämä ajatukset jumittivat hänen päässään kuin ympärillä itsepintaisesti surisevat kärpäset. Sebastian oli edelleen hiljaa, ja se tuntui luonnottomalta. Se ei tuntunut huomaavan, että hän katsoi taas sitä. Katseen oli tarkoitus vaikuttaa siltä kuin hän yrittäisi lukea, mitä sen mielessä liikkui. Hän ei uskonut, että sen mielessä liikkui mitään. Joskus oli vaikea muistaa, että toiset ihmiset olivat oikeita ja että niilläkin oli ajatuksia ja tunteita.



Sebastian lojui nurmella kyynärpäähänsä nojaten. Se oli juonut siiderinsä ja heittänyt tyhjän tölkin muutaman metrin päähän rinteeseen odottamaan pullonkerääjiä, joita täällä ei juuri pyörinyt. Janette joi viimeiset omastaan ja heitti sen samaan suuntaan. Se osui Sebastianin tölkkiin, ne jäivät lojumaan hylättyinä vierekkäin. Hetken mielijohteesta Janette nousi ja asettui kahareisin Sebastianin päälle, vei kasvonsa muutaman sentin päähän sen kalpeista kasvoista. Hän tuijotti sitä rävähtämättä ja yllättyi, kun se ei väistänyt. Se olikin Janette, joka joutui muutaman sekunnin päästä luovuttamaan. Oli kivuliaan hiljaista.



¡°Sebu”, hän sanoi melkein kuiskaten.



Sitä nimitystä hän ei ollut käyttänyt sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun se oli tuntunut loukkaantuvan. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut edes kuulevan.



Oli kulunut liikaa aikaa, hän ajatteli ja kierähti taas selälleen, jäi tuijottamaan sinisyyttä. Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Oikeastaanhan kyse oli ollut vain yhdestä viikosta. Oikeastaan se oli loppunut, kun Sonja oli tullut mukaan. Heti ei ollut tapahtunut mitään, mutta oli tuntunut erilaiselta.



Sonja oli tietysti tiennyt autiotalon, mutta ennen Sebastiania sitä ei ollut kiinnostanut hengailla siellä. Se oli hakeutunut sinne, missä muutkin nuoret olivat. Kerran Sebastianin tavattuaan se oli kuitenkin yhtäkkiä päättänyt, että autiotalolla olikin hauskaa. Se tuppautui seuraan aina kun vaan kehtasi. Janette oli tietysti tajunnut melkein heti, että Sonja oli iskenyt silmänsä Sebastianiin ensi katseesta. Sebastianilta kesti kauemmin tajuta se, niin että aluksi Janette ajatteli sen suhtautuvan Sonjaan yliolkaisesti, koska oli niin rakastunut häneen, ettei nähnyt ketään muita. Se oli toivotonta lapsellisuutta. Jossain vaiheessa Sebastian oli tajunnut. Ja sitten, tietysti, typerän televisiosarjan kohtaus: hänen piti olla töissä, mutta hän oli lähtenyt huonovointisuuden verukkeella kesken päivää ja mennyt autiotalolle miettiäkseen asioita. Mitään mietittävää ei vain enää ollut; talolla hän oli yllättänyt Sebastianin ja Sonjan melkein panohommista.



Sebastian oli yrittänyt avuttomasti vierittää syytä Sonjan niskoille. Janette oli saanut elämänsä pahimman raivokohtauksen ja huutanut sitä painumaan vittuun hänen silmistään ikuisiksi ajoiksi. Se oli lähtenytkin hyvin nopeasti. Sikäli kuin Janette tiesi, se ei ollut palannut Kartanonrinteelle kertaakaan ennen kuin nyt.



Hän ja Sonja olivat olleet riidoissa loppukesän, sopineet sitten Mätäjoen rannassa kouluvuoden ensimmäisenä viikonloppuna siiderihumalassa, runsaiden kyynelten avittamana.



Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Ei hän ollut Sebastiania vuosien varrella niin hirveän paljon ajatellut. Sen kesän jälkeen hän oli tosin alkanut ajatella, että häntä varten voisi olla muutakin kuin Kartanonrinne. Mutta ei se ollut Sebastianin ansiota. Sehän oli vain käyttänyt häntä hyväkseen. Mutta sellaisesta saattoi oppia, päättää: niin ei tapahdu enää koskaan.



Hän nousi ja otti laukkunsa. Nyt Sebastian katsoi häntä kyllä ja näytti sekä yllättyneeltä että ehkä vähän hätääntyneeltäkin. Hän nyökkäsi sille ja lähti kiipeämään kumpareen yli aseman suuntaan. Hän ei katsonut, mitä se teki, mutta perään se ei lähtenyt, eikä hän ollut sellaista odottanutkaan.

Lähiöromaani: katkelma teinirakkaudesta

Lähiöromaani valmistuu hyvää vauhtia. Tässä vielä yksi näytepala, jossa toinen päähenkilömme palaa muutaman vuoden ajassa taaksepäin teini-iän ihastumiseen.




Autiotalon kesä. Mikä oli alun perin ollut Sebastianin syy ilmaantua sinne? Oliko tosiaan niin, että se oli sanonut seuranneensa häntä vanhalta ostarilta? Se oli ollut käymässä jonkun kaverinsa luona, joka asui silloin täällä. Sieltä lähdettyään se oli nähnyt ostarilla hänet. Hän oli ollut seitsemäntoista. “Noin kaunista tyttöä mun oli vaan pakko seurata.” Miten ilmeistä. Hänelle se oli silloin mennyt aivan täydestä. Hän oli oikein täyttynyt lämmöstä, kun Sebastian sanoi ne sanat ja katsoi häntä hymyillen.



Hän oli hymyillyt takaisin ja sanonut jotain typerää, ja varmaankin Sebastian oli ajatellut pelin olevan sillä selvä, hänen olevan jo kaadettu. Mutta sen verran hän oli tajunnut, että alkoi pelata itsekin. Hän oli hymyillyt Sebastianille niin hurmaavasti kuin osasi ja sanonut, että se kuulosti ihan stalkerilta. Tyypiltä, jota ei kannattanut tavata tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siitä Sebastian oli mennyt paniikkiin: se ei halunnut vaikuttaa pikkutyttöjen ahdistelijalta. Pikkutyttöjen. Hän oli seitsemäntoista ja se oli ehkä vähän päälle kahdenkymmenen, hän ei ollut varma. Mutta Sebastian oli selvästi henkilö, joka tunsi maailmaa, joka siis oli kaikki se, mikä ei ollut Kartanonrinnettä.



Janette kuunteli jossain surisevaa ampiaista. Oli vaikea erottaa sitä Sebastianista. Mutta ampiaisilla oli paikkansa maailmassa, ja Sebastian oli edelleen söpö. Oikeastaan pitäisi suudella sen turpa kiinni, hän ajatteli. Niin hän kai oli ajatellut silloinkin, melkein alusta asti. Ei. Hän ei saanut imarrella itseään niin. Piti muistaa, mitkä kaikki asiat olivat muuttuneet. Loputon bändeistä puhuminen oli tehnyt häneen silloin vaikutuksen. Ne tuntemattomat nimet, joita hän ei ollut muistanut enää puolen tunnin kuluttua, piirsivät kuitenkin autiotalon portailla istuessa siniselle taivaalle maailman, jota hän ei tuntenut. Hän halusi sinne.



Sitten hän oli ajatellut epämääräisesti, että jos Sebastian kerran kiinnostui hänestä, niin ehkä maailmakin.



Mutta minä en ole helppo, hän oli ajatellut.



Hän kiusasi Sebastiania, hän ei ehkä ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, bändeistä, mutta hänellä oli silmät ja koko ruumiinsa. Jossain vaiheessa se vitun bändeistä puhuminen lakkasi. Hän näytti Sebastianille autiotalon huoneet: ison olohuoneen, joka oli täynnä roskia ja lahonneita kalusteita, homehtuneita sanomalehtiä, otsikko Neuvostoliiton ulkoministeristä Suomessa. Keittiön, jossa oli vielä ruostunut liesi ja jotenkuten kasassa pysyvät kaapistot seinissä ja pysyvä homeenhaju.



Ja yläkerran. Sinne johtavien puuportaiden askelmissa oli reikiä ja nouseminen oli vaarallista, mutta itse yläkerta oli ainakin pinnalta katsoen yllättävän hyvässä kunnossa. Siellä nuoriso oli sotkenut vähemmän. Siellä oli kolme makuuhuonetta, joista yhdessä oli sängyn ruostunut metallirunko. Äitinsä puheista Janette muisti sille nimen: heteka. Siellä, Janette ajatteli, hipit olivat harrastaneet orgioitaan. Hänen mielikuvituksensa oli keksinyt monia tulkintoja sille, mitä orgiat yleensäkään tarkoittivat. Niistä hän ei tietenkään puhunut Sebastianille. Hipeistä hän kuitenkin tälle kertoi, mutta ei äidistään.



Nyt hänellä oli yliote Sebastianista. Tarina kesän autiotalossa viettäneistä hipeistä kiehtoi sitä: sillä itsellään ei ollut mitään, mitä heittää takaisin. Se kiersi vaitonaisena huoneissa, Janette kuuli, miten koneisto sen pään sisällä löi tyhjää. Sinä olet jätkä, joka miettii liikaa, Janette ajatteli. Lopulta hän ei jaksanut enää kuunnella raksutusta, siinä oli kulunut useita minuutteja, joista jokainen oli tuntunut ikuisuudelta. Hän ehdotti, että mentäisiin taas pihalle.



Vasta siellä, kun he istuivat taas kuistilla, Sebastian kysyi hänen nimeään. Hän kertoi sen ja heitti saman kysymyksen takaisin.



“Mä olen Sebastian”, se sanoi ja kuulosti niin mahtipontiselta, että Janette alkoi hihittää.



“Sebu”, hän sanoi, ja se nauratti häntä entistä enemmän, siinä ei ollut mitään järkeä. “Sebu”, hän toisti ja nauroi niin, että vatsaan sattui, hän joutui ottamaan portaasta tukea, vaikka oli vakaassa istuma-asennossa. Hän vilkaisi sitä ohimennen ja näki pohjattoman närkästyksen hetken ajan sen kasvoilla. Mutta sekin nauratti häntä, kesti kauan ennen kuin hän toipui siitä kohtauksesta.