Onko vasemmistolaisuus yleensäkään enää mahdollista?

On ollut hankalaa yrittää päästä perille hallituksen kehysriihen tärkeimmistä päätöksistä. Lopetin Hesarin tilauksen tammikuussa - osittain säästääkseni aikaa ja rahaa, osittain protestina lehden yhä provoilevammin oikeistolaiselle ja EK-myönteiselle linjalle - ja sen jälkeen ajantasaisen uutistiedon hankintani on ollut aika sirpaleista ja sattumanvaraista. 99% ajasta tämä käy minulle oikein hyvin, mutta näin tärkeiden kysymysten kohdalla sitä huomaa kaipaavansa koordinoitua ja toimitettua tietoa asioista, vaikka se sitten olisi Hesarin malliin porvarillistakin.

Tämänhetkinen kokonaiskuvani kehysriihen lopputuloksista on edelleen hatara ja perustuu valtamedioiden nettisivuihin, erinäisiin enemmän tai vähemmän oma lehmä ojassa taivaltaviin vasemmistolaisiin uutiskanaviin ja arvokasta työtä tekevien yksityisten bloggaajien ja muiden kommentaattoreiden kirjoituksiin. Ainakin seuraavat asiat ovat käyneet selviksi:

- Suomeen nyt suunniteltu yritysveron alennus on vähintään "kaltaisissamme maissa" historiallisen suuri
- Vastineeksi tälle yritetään markkinoida pääomaveron korotusta, mutta ilmeisen ammattitaidoton säheltäminen johtikin siihen, että Suomesta tulee listaamattomien suuryritysten, käsittääkseni siis lähinnä ns. vanhan rahan, veroparatiisi
- Sosiaalitukia ei lähdetty sailasmaisen ronskilla otteella leikkaamaan suoraan, mutta tehtyjen veropäätösten kokonaisvaikutus tarkoittaa reilua miinusta valtion tulo-meno -tasapainoon, ja jokainen voi tykönään järkeillä, mitä tämä vähintäänkin viiveellä tarkoittaa
-  Niin paljon kuin kestävyysvajeesta ja työurista etukäteen vaahdottiinkin, en ole kuullut ainoastakaan kehysriihessä tehdystä linjanvedosta, joka toisi Suomeen yhtään työpaikkaa lisää sen jälkeen, kun plus- ja miinuslaskut on ynnätty.

Jos olen jossakin näistä päätelmistäni kohtalokkaasti väärässä, saa oikaista.

Tiivistäen: tämänhetkisen tietoni valossa kehysriihen lopputuloksen voi tiivistää Ismo Alangolta napattuun ilmaukseen: "Paskaa, ihmisen paskaa."

Juosten kustuja päätöksiä, joita yhdet ovat ajaneet opportunistisen eturyhmäpolitiikan nimissä ja toiset, ilmeisen vietävissä olleet tahot, päätyneet paniikinomaisesti kannattamaan.

Omalta kannaltani tilanteen tekee entistä ongelmallisemmaksi se, että tässä kehysriihessä ei kokoustanut mikään porvarihallitus. Siinä pöydässä istui myös Vasemmistoliitto, jonka olen tottunut mieltämään omaksi puolueekseni, vaikka olenkin hallitukseenmenopäätöksen jälkeen pidättäytynyt maksamasta jäsenmaksua.

Tästä voi jo päätellä, etten ole missään vaiheessa allekirjoittanut kyseistä ratkaisua. En ole niin hyvä pettämään itseäni, että osaisin uskotella riittävän suuren paskamäärän nielemisen tuottavan edes hieman ruusuntuoksua yhteisesti hengittämäämme ilmaan. Vasemmistolaisella Suomessa nyt ei vain ole juuri vaihtoehtoja. SKP on pienpuolue, joka tuntuu vastustavan enemmän Vasemmistoliittoa kuin mitään muuta.

Nyt mittani alkaa kuitenkin olla täynnä. Olen äänestänyt Paavo Arhinmäkeä monissa vaaleissa, mutta kevään 2011 jälkeen olen ollut häneen puolueen puheenjohtajana jatkuvasti pettynyt. Kulttuuriministerinä hän on täyttänyt odotukseni, mutta todellinen valtapolitiikka on eri peli.

Arhinmäki, hänen sidekickinsä Jussi Saramo ja muut hallitsevaa linjaa edustavat vasemmistoliittolaiset  pyrkivät kuittaamaan kaiken kritiikin toteamalla, että a) hallituksen ulkopuolelta nyt ei ainakaan asioihin vaikuteta b) politiikka on kompromisseja. Tuo on sanahelinää: politiikkaa voi tehdä hallituksessa tai sen ulkopuolella, ja hallituksessa ei varmaankaan kenenkään mielestä pitäisi olla, ellei pysty allekirjoittamaan sen politiikan keskeisimpiä linjauksia.

Kehysriihi on brutaalin selvästi osoittanut, että nykyinen hallitus haluaa ennen kaikkea miellyttää Elinkeinoelämän keskusliittoa, vakiintuneita porvareita ja taulu-tv -keskiluokkaa. Arhinmäen ja Saramon on aivan turha inistä mistään Vasemmistoliiton puolifiktiivisistä saavutuksista, kun kokonaiskuva on tämä. Vaikka puolueen paikkamäärä eduskunnassa ei ole niin suuri, että se pystyisi kaatamaan hallitusta, sen lähtö siitä olisi kuitenkin massiivinen mediatapahtuma ja tärkeä symbolinen ele meille vasemmistolaisille.

Arhinmäki näyttää myös sanoneen - vieläpä ihan puolueen omalla leikkikentällä, Kansan uutisissa - että voi jättäytyä seuraavasta puheenjohtajakilvasta sivuun, jos parempia ehdokkaita ilmaantuu. Vielä ei ole virallisesti ilmaantunut, mutta saattaisi olla aika. Li Andersson kelpaisi minulle hyvin puheenjohtajaksi. Häntä voisi oikeastaan pitää eräänlaisena vasemmistolaisuuden viimeisenä oljenkortena. Niin synkäksi tilanne tuntuu menneen.

Entä jos Appelsin olisi kirjoittanut tällaisen pääkirjoituksen?

On helppo sanoa, onko Ulla Appelsinin päätös jatkaa Ilta-Sanomien päätoimittajana oikea vai väärä Suomen kannalta. Tälle maalle se päätös tuottaa pelkkää vahinkoa. Pelkään, että se tuottaa vahinkoa hänen imagolleenkin, kirjoittaa vapaa toimittaja Niko Peltonen.

Jos Appelsin kuvitteli, että vielä yksi puolikuvitteellisia väärintekoja suhteettomasti liioitteleva omahyväinen pääkirjoitus lopettaa kaiken keskustelun hänen oman inkompetenssinsa ympäriltä, jo nyt on nähty, että näin ei käynyt. Päinvastoin. Appelsinin mussutus tuntuu vain kiihdyttäneen puhetta aiheesta: päätoimittajan uskottavuutta on tänään puitu kaikkialla missä seurataan muitakin viestintävälineitä kuin Ilta-Sanomia ja netin keskustelupalstoja.

Jossittelu on aina vähän epäreilua, sillä kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Silti tekee mieli leikitellä ajatuksella, miten kansa olisikaan suhtautunut, jos Appelsin olisi hoitanut asian toisin. Mikä olisi nyt ihmisten käsitys Appelsinista, jos hän ei olisi nuolaissut ennen kuin tipahtaa, jos hän ei olisi suoranaisesti valehdellut, jos hän ei olisi ollut heittämässä opportunistin käteen aina sopivaa ensimmäistä kiveä - vaan olisi toiminut julkisen asemansa edellyttämällä tavalla moraalisesti ryhdikkäästi ja totuudellisesti ja kirjoittanut vaikkapa tällaisen pääkirjoituksen:

"Lukijat,

Tänään ehdimme uutisoida, että eräs korkeasta moraalistaan ja peruspoliitikkoa ankarammista ihanteistaan tunnettu poliitikko olisi muka tehnyt kuohuttavankin virheen maksaessaan parisataa euroa käteen tutuille yrittäjille vastineena eräistä työsuoritteista. Nämä uutiset olivat liioiteltuja, pahantahtoisia ja monilta osin suoraan valheellisia. Olen siis päätoimittajana toiminut yksiselitteisesti väärin. Olin ajattelematon ja halusin hyväksyntää kansan syviltä riveiltä, , mutta näin ei saisi toimia edes nykyisessä klovniorkesterin kapellimestarin tehtävässäni.

Olen ehtinyt viime tunteina saada lukuisia viestejä, joissa vastenmieliset salaliittoteoreetikot ovat muistuttaneet minulle, että rike vapaata journalismia vastaan on pieni ja minulle päätoimittajana koituva suora taloudellinen hyöty ei tule olemaan todistettavissa. Moni on lohduttanut, että lähes kaikki iltapäivälehtien päätoimittajat ovat joskus tehneet samoin. Ehkä näin on. En kuitenkaan katso voivani mennä tällaisten selitysten taa. Olen päätoimittaja, ja päätoimittajan tulisi kaikessa pitää oikean tiedon välittäminen etusijalla. Vaikka kehtaisin väittää asian olevan pieni, on periaate iso. En voi myöskään paeta niin sanotun tutkivan journalismin hienon nimen taakse. Sellaista journalismiakin on, ja toivon sydämestäni, että voisin vielä joskus elämässäni rehellisesti sanoa itsekin ainakin lukijana tukevani sen tekemistä!


 Huonolaatuinen klikkijournalismi on vakava ongelma Suomessa: se maksaa vuosittain miljardeja merkkejä palstatilaa aidosti tärkeiltä asiolta. Tämän vuoksi on täysin kestämätön ajatus, että jatkaisin laajalevikkisen päivälehden päätoimittajana tai ylipäänsä mediassa. Ymmärrän paremmin kuin hyvin asemaani liittyvät paineet ja odotukset.

Kansalaisten usko roskamedioihin on ollut Suomessa koetuksella, ja olen äärettömän pahoillani, jos olen itse entisestään sitä heikentänyt. Toivon, että juuri tästä virheestä ei syyllistettäisi kuitenkaan ketään muuta kuin minua. Minä tiesin, että on väärin moralisoida sivukaupalla valheilla ja puolitotuuksilla ja silti tein niin. Olkoot motiivini omasta itsekkäästä, opportunistisesta ja joka suhteessa kyseenalaisesta näkökulmastani kuinka hyvää tarkoittavia tahansa, näin ei saa tehdä. Yhteiskunta ei toimi, jos kukin saa itse määritellä hyvän syyn, jonka varjolla aletaan rikkoa hyvää journalistista tapaa ja syöttää suurilevikkisiin medioihin tolkutonta puolueellista roskaa.

 Harva teistä uskoo, että minkäänsorttinen moraali olisi koskaan ollut sydäntäni lähellä. Ei se ole sitä vieläkään, mutta tehtyäni parhaani monen arvostetun yhteiskunnallisen uran tuhoamiseksi, on minun nyt tuhottava omani.

Olen tänään jättänyt eronpyyntöni Ilta-Sanomien päätoimittajan tehtävistä.

Anteeksi."