Olen tässä lukenut Jimmy McDonoughin tiiliskivimäistä Neil Young -elämäkertaa - genrensä parhaita edustajia muuten - ja tullut kahteen tulokseen.
1) Neil Youngin kaltainen rocktähti on siistein mahdollinen rocktähti
2) Hippiaikakauden pimeä puoli ja sekavat jälkimainingit ovat kulttuurihistorian kiinnostavimpiin kuuluvia aihealueita.
Young on todella omituinen kaveri ainakin tämän kirjan perusteella (jossa hän pääsee itsekin ääneen hyvin paljon). Tietenkään hän ei ole ainoa omituinen rocklegenda, mutta hänen omituisuutensakin on jotenkin omituisempaa kuin juuri kenenkään muun. Young on pystynyt poikkeuksellisessa määrin olemaan ihan vaan piittaamatta todellisuudesta, varsinkaan musabisneksen todellisuudesta.
Niinpä hänen uransa näyttäytyy sekavana ja epätasaisena haahuiluna projektista toiseen, kaikkia ilmeisimpiä uraratkaisuja vältellen. Kyse ei oikeastaan ole tietoisesta epäkaupallisuudesta (mikä olisikin rasittavaa), vaan jotenkin perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä tehdä mitään muuta kuin mitä intiuitio sillä hetkellä vaatii.
Young-fanius on tavallaan turhauttavaa, koska hänen tuotantoaan on vaikea käsitellä minään siistinä, helposti ymmärrettävänä kokonaisuutena. Se on täynnä levyjä, jotka ovat jossain mielessä nerokkaita ja jossain mielessä epäonnistuneita. Monista kappaleista on olemassa myyttisiä "parhaita versioita", joptka eivät koskaan päätyneet levylle asti. Jotkut levyt pilattiin paskalla tuotannolla tai miksauksella. Esimerkiksi synkkää ja huuruista Tonight's The Nightia (1975) pidetään klassikkona, mitä se eittämättä onkin. Silti Youngin pitkäaikainen, nyttemmin edesmennyt tuottaja David Briggs on kirjassa sitä mieltä, että tuntemamme versio on täyttä paskaa verrattuna niihin tequilakoomakännissä äänitettyihin alkuperäisiin miksauksiin, joiden välissä kuullaan humalaisten sössötystä.
Youngin ehkä paras levy on huikea Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen nerous on hyvin suurelta osin taustayhtye Crazy Horsen vapaamuotoisesti haahuilevan ja äärimmäisen sähköisen soiton ansiota. No, mitä Young teki kyseisen levyn jälkeen? Tietysti heitti Crazy Horsen tienposkeen ja palasi levyttämään bändin kanssa vasta, kun sen säkenöivin maagisuus oli kitaristi Danny Whittenin huumekuoleman myötä poissa.
Kaikesta tästä sekoilusta huolimatta Youngin nälkävuoden mittaisessa tuotannossa riittää loputtomasti ilonaiheita. Se saa ajattelemaan, kuinka olennaista taiteelle spontaanius ja epätäydellisyys usein ovat. Kyllä virheettömiksi hioituille timanteillekin on paikkansa, mutta jotain kaunista siinä on, että omilla luovilla aaltopituuksillaan liikkuva erikoinen kaveri toteuttaa kaikki päähänpistonsa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Youngia fanitetaan poikkeuksellisen kiihkeästi varmaan juuri siksi, että hänen musiikkinsa ja tuotantonsa kutsuvat löytöretkeilyyn ja loputtomiin väittelyihin eri levyjen ja versioiden paremmuudesta. Youngin uraa tarkasteltaessa on hankala sortua itsestäänselvyyksiin. Luulin esimerkiksi pitkään, että kaikkien haukkuma vocoder-levy Trans (1982) olisi maineensa veroista paskaa, mutta sehän olikin vain rokkipuristien hölynpölyä. Epätasaisella levyllä on ainakin kaksi Youngin kaikkein parhaisiin kuuluvaa biisiä.
Youngin kaltaiselle hahmolle elämäkerrassa kuvattu 1970-luvun alun Topanga Canyon huumekauppiaineen, kuormurille juttelevine eksentrikkoineen, nextille levelille itsensä doupanneine rocktähtineen on se kaikkein täydellisin taustakangas. On aivan oikein, että kirja keskittyy kaikkein perusteellisimmin tähän aikakauteen. Silloin syntyi hienoa musiikkia, mutta itse asiassa koko näiden ihmisten dekadentti jälkihippi elämäntyyli oli taidetta. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Young itse tätä reaaliajassa yrittikin, mutta kuvausten perusteella Journey Through The Past (1973) on täysin katsomiskelvoton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti