Viime viikonloppuna Jyväskylässä sattui mielenkiintoinen kohtaaminen. Olin menossa sunnuntai-iltana baariin veljeni ja hänen puolisonsa kanssa. Oli aika ankea syyssää, liikkeellä ei ollut juuri ihmisiä, mutta ne harvat olivatkin sitten järjistään sekaisin. Ohittaessamme jotakin turhaa hotellin baaria törmäsimme pariskuntaan, joka oli poistumassa anniskelutilasta varsin vauhdikkaasti. Mies oli 35-40 -vuotias, olemukseltaan häntä voisi kuvailla elämäntaipaleensa tihkusateissa ryvettyneeksi surkuversioksi äijästä. Nainen oli selvästi nuorempi, herkällä tavalla nätti mutta aika huolimattoman oloinen.
Molemmat olivat humalassa, ja miehellä oli heti angstia tunnollaan. Hänelle oli hotellin baarissa kieltäydytty myymästä enempää liian päihtymyksen takia. Mies tunsi tulleensa väärin kohdelluksi. Me nyt taisimme vain osua ensimmäisinä tielle ja pääsimme siksi tätä kuulemaan.
Olin itsekin reissuviikonlopun vieton siinä pisteessä, jossa kohtaamiset ja yllätykset alkavat kiinnostaa. Siksi ehdotin mielijohteesta, että pariskunta tulisi meidän kanssamme sinne, mihin olimme itse menossa: Vakiopaineeseen, Jyväskylän yliopisto-opiskelijoiden ja toimettomien hippien suosimaan nuhruiseen juottolaan. He suostuivat - tai mies suostui, jo tässä vaiheessa oli käynyt selväksi, että mies koki olevansa tässä parisuhteessa se, joka päättää, mitä tehdään. Hän puhuikin suuren osan ajasta me-muodossa.
Minä taas aloin jo kävelymatkalla Vakkariin epäillä esittämäni kutsun fiksuutta, mutta kortit oli pelattu ja homma piti katsoa ainakin vähän pidemmälle. Mielenkiintoista siitä tulikin.
Vakiopaineessa, kaljanjuonnin lomassa, saimme tietää asioita uusien tuttaviemme elämästä. He olivat kotoisin joltain anonyymiltä eteläsuomalaiselta pikkupaikkakunnalta, se oli joko Heinola tai Hollola. Vähän hämärää on sen suhteen, mitä äijä teki työkseen. Ihan oikeaa rahaa sillä kai kuitenkin oli, koska pariskunnalla oli tapana lähteä viikonloppulomille Jyväskylän tapaisiin vieraisiin kaupunkeihin ja olla aina hotellissa yötä. Matkat tehtiin omalla autolla, julkisesta liikenteestä ei tässä perheyksikössä ollut kuultukaan.
Tyttöystävä taas ilmeisesti lähinnä istui kotona toimittamassa jonkinlaisen white trash -pikkurouvan virkaa. Kuvio alkoi pian hahmottua aika traagiseksi ja myös vastenmieliseksi. Mimmillä oli lastenkotitausta, ja kymmenkunta vuotta vanhemman äijän kanssa hän oli ilmeisesti ollut yhdessä aivan teini-ikäisestä. Maailmasta hän ei tiennyt oikein mitään. Hän muun muassa ihmetteli moneen kertaan aidon kummastuneena, että sellaisia baareja kuin Vakiopaine on yleensäkään olemassa. Ilmeisesti hän tarkoitti tällä melko rentoa ympäristöä, jossa ihmiset juovat hissukseen kaljaa, jossa musiikki ei soi täysillä, jossa ensisijaisena agendana ei ole tappeleminen tai pariutuminen ainakaan luontodokumenteista tuttuja metodeja käyttäen. Siis: häntä hämmästytti se, että baarissa voi olla kivaakin.
Synkäksi kuvion teki se, miten jo parin tunnin aikana kävi selväksi äijän taipumus suhtautua vihamielisesti naisen vähäisiinkään yrityksiin olla itsenäinen persoona. Perusasenne oli, että älä edes yritä, kun et kuitenkaan osaa. Sitten heidän välilleen alkoi tulla jotain pientä erimielisyyttä, ja nyt saatiin kuulla jo suoranpuoleisia väkivallalla uhkailuja: "kyllä sä tiedät, miten tässä taas käy" -tyyliin. Mies alkoi yleensäkin olla känninsä edetessä aggressiivisempi - ei suoraan meitä kohtaan, hän alkoi vain kautta rantain huomautella, että pystyy kyllä lyömään ihmisiä turpiin, ettei se hänelle mikään kynnys ole. Hän alleviivasi tätä kykyään toistuvasti, mutta uhittelussa oli jatkuva surkea altavastaajan perusasenne. Hän koki maailman ylivoimaisena ja musertavana vihollisena. Sitä itkemistä oli tuskallista kuunnella. Tässä surullisessa ravintoketjussa tyttöystävän rooli oli kai olla se ainoa miestä heikompi lenkki. Ja siksi kai hän oli aikanaan teini-ikäisen lastenkoditytön elämäänsä vanginnutkin.
Eipä siinä sen kummempaa. Jossain sumuisessa vaiheessa iltaa tiemme erkanivat. Me jatkoimme leppoisaa boheemielämäämme ja he omaa onnetonta elämäänsä. Mutta olen miettinyt tätä kohtaamista paljon. Ehkä tämä pariskunta edustaa vain yhtä ääripäätä - olisi hätiköityä pitää heitä suomalaisuuden kuvana, paitsi tietysti yhtenä lukemattomista sellaisista. Oletan kuitenkin, että Suomessa on paljon ihmisiä, joita minun olisi yhtä vaikea ymmärtää. Osittain eri syistä, osittain samankaltaisista.
Ihmisiä, jotka eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksi, että ajatteleminen, kokeminen, ikkunoiden avaaminen, tiedon hankkiminen, kantabaarin vaihtaminen ovat kaikki keinoja vaikuttaa omaan elämäänsä. Ja ellei siitä synnykään onnellisuutta, on oma onnettomuuskin silloin helpompaa suhteellistaa.
Ja sitten luin tämän Jami Järvisen erinomaisen blogikirjoituksen, ja ajattelin heti taas Jyväskylässä kohdattua pariskuntaa, vaikka en muistakaan, tuliko heidän poliittisista kannoistaan sen kummemmin puhetta: http://blogit.kansanuutiset.fi/kaasuputki/surkeiden-ihmisten-puolue/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti