Novelli: Ei mitään muuta kuin sanat

Tämä novelli julkaistiin syksyllä 2012 ystäväni Tuomas Salorannan toimittamassa antologiassa Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja. Tuomas - eli Tohtori, kuten häntä olen jo teini-iästä asti kutsunut - on perustanut oman kirjalliseen liikkeen, Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion. Sen agenda on 20-30 -lukulaisen pulp-kirjallisuuden elvyttäminen tämän päivän Suomessa.

Tuo ei ole omien pyrkimysteni listan kärkipäässä, mutta arvostan kovin paljon sitä määrätietoisuutta ja hyvähenkistä trollaamista, joiden avulla URS on saavuttanut suomalaisessa spefi-skenessä lyhyessä ajassa vankan aseman. Minulla on tälläkin hetkellä päälläni URS-paita, ja se on itse asiassa aivan sattumaa. Kun Tuomas siis pyysi minulta novellin yhteiskunnalliseen antologiaan, suostuin välittömästi. Sain kirjoittaa, mitä halusin ja mistä halusin.

Tämä novelli ei olekaan kovin spekulatiivinen. Se on enemmänkin viisto näkemys siitä, missä ollaan jo nyt - ja samalla suora lausunto siitä, mikä on paskanpuhumisen maailmassa ollut aina tärkeintä. Rakkaus nimittäin.

 

Ei mitään muuta kuin sanat

“Sanat ovat katoava luonnonvara – eivät ihmiskunnalle, mutta ihmiselle kyllä. Mitä enemmän niitä kylvää tuuleen, sitä vähemmän jää jäljelle. Kun kerran käyttää ne, ei saa niitä enää takaisin. Kuten muidenkin luonnonvarojen kohdalla, kannattaa miettiä, mihin niitä käyttää ja kuinka huoletta. Ne aloittavat arvaamattoman vaikutuksensa maailmassa heti, kun niistä päästää irti.”

Aleksi Vahvalinna, Kirjoituksia turhuutta vastaan

Tämä tarina alkaa naisesta.

Minulla on vielä opeteltavaa. Kirjoitin tähän jos jonkinlaista alkua, jotka jouduin hylkäämään milloin koristeellisina, milloin epätosina. Tuonkin hylkäsin, koska se on klisee, ja hairahduin hetkeksi luulemaan, ettei klisee voisi pitää paikkaansa. Kyllä se voi. Istuttuani kolme tuntia junan ravintolavaunun loosissa kannettava sylissäni kirjoittamassa ja pyyhkimässä aloituksia tulin järkiini. Kun katsoin ulos, näin vain pimeyttä esittämässä tätä maata, sumentamassa sen miksi tahansa, miksi joku haluaa sen ajatella. Klisee on totta. Suomi on pitkä ja pimeä maa, valoa on aina ollut harvassa ja tämä tarina alkaa naisesta.

Naiseen se päätyykin, vaikka eräillä elävillä ja kuolleilla miehillä on siinä tärkeä osansa.

1

Pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon suuren uudistuksen syksynä, Jakomäen lieveasutusalueen varallisuushaasteellisten kiintiöpaikalta. Suurta uudistusta oli rummutettu vuosikaudet ja lukkoon se oli lyöty edellisessä hallitusohjelmassa, mutta kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä se tarkoitti käytännössä. Itse asiassa se ei näyttänyt tarkoittavan mitään. Ainoastaan tiedekuntien ja laitosten nimet vaihdettiin attraktiivisemmiksi. Niinpä minut kirjattiin humaanien innovaatioiden tiedekunnan kielellis-kirjallisten innovaatioiden laitoksen opiskelijaksi. Oppiaineen nimi oli edelleen kotimainen kirjallisuus, tutorini Väiskin mukaan siksi, ettei kukaan ollut keksinyt attraktiivisempaa nimeä: suomalaiskirjalliset innovaatiot haiskahtivat hallintoneuvoston mielestä jotenkin Neuvostoliitolta.

Innovaatiovitsejä sai sinä syksynä kuulla yliopistolla varmasti enemmän kuin hallintoneuvosto olisi halunnut, mutta muuten opiskelijaelämä jatkui sellaisena, mitä se käsittääkseni oli ennenkin ollut. Käytiin töissä kaupassa tai ketjuravintolassa, niiden päälle halvoissa kapakoissa ja sitten istuttiin kohmeloisina luennolla. Kielellis-kirjallisten innovaatioiden laitoksen ilmapiiri oli humoristisella tavalla alistunut. Täällä ei perustettaisi kasvuyrityksiä. Täältä valmistuneiden elämä tulisi jatkossakin olemaan taistelua pätkätöistä, hupenevista apurahoista ja harvenevista vakipaikoista kuolevalla julkisella sektorilla tai suuntansa kadottaneissa kustannusosakeyhtiöissä.

Syysaamuisin yliopiston päärakennuksen ikkunoista viistosti paistava valo oli kuitenkin yhtä kirkas kuin aina ennenkin, ja nuoret ihmiset opiskelijabileissä toistensa silmissä yhtä kiinnostavia kuin aina ennenkin.

Minullakin oli tietysti kova pyrky tutustua sellaisiin naisiin, joita Jakomäen ostarilla ei pyörinyt. En vain hallinnut niitä menetelmiä, joilla sivistyneemmissä oloissa kasvaneisiin ihmisiin tutustuttiin. Jonkun erisnimen mainitsemisesta väärässä kohtaa se aina kiikasti. Bileseurueissa minuun suhtauduttiin kohteliaan puolueettomasti, mutta sydänystäviä en niistä saanut, vaikka pari riittävän humaltunutta tyttöä onnistuin soluasuntooni ja sänkyynikin viemään. Sängyssä ei tarvinnut höpistä joutavia, mutta seuraavana aamuna olisi pitänyt.

Sitten tutustuin Veeraan.

Se ilmestyi viereeni räntäsateisella Senaatintorilla kesken jonkun itsenäisyyden juhlavuoden tilaisuuden. Puheviestinnän kurssin luennoitsija oli marssittanut meidät kuuntelemaan ja analysoimaan valtakunnan virallisen innovaatiofilosofin jaarituksia aiheesta “Sinä olet innovaatio”. Haukotutti ja teki toisaalta mieli kaljaa. Filosofin höpinöistä en ymmärtänyt mitään. Syvällisin minua askarruttava kysymys oli, mitä vittua tein siellä.

“Mitä vittua me tehdään täällä?” kysyi huvittunut, mutta määrätietoinen ääni oikealla puolellani. Käännyin ja näin pienen ja hennon tytön, jolla oli lyhyeksi leikatut tummat hiukset, musta kangastakki ja suuret silmät. Se näytti ranskalaisen elokuvan naiselta ja kiroilikin. Päätin rakastua.

“Kuunnellaan turhanpäiväisintä mussutusta millä tätä toria on koskaan halveerattu”, sanoin. “Äläkä kysy, mitä järkeä siinä on, koska ei siinä ole mitään järkeä. Lähetään kaljalle.”

“Ilman muuta me lähdetään”, tyttö sanoi ja oli jo menossa.

Kruununhakalaisen kulmabaarin pöydässä se kaivoi laukustaan kuluneen antikvariaattiniteen. Valkoisessa kannessa oli abstrakti kuva, joka saattoi esittää piippua polttavan miehen profiilia. *Piirroksen yllä luki: Aleksi Vahvalinna, Kirjoituksia turhuutta vastaan.

“Mä olen Veera”, se sanoi. “Tää tässä on maailman tärkein kirja. Onko tuttu?”

Ei ollut, en ollut kuullutkaan. Veera sysäsi opuksen eteeni. “Ota se lainaan. Lue se. Ahmit sen varmaan yhdessä illassa, mutta ei haittaa, vaikka kestäisi kauemminkin. Mulla on toinen kappale kotona ja tunnen yhden tyypin, jolla on paljon lisää. Itse asiassa sä voit hyvin pitää tämän.”

Selailin kirjaa. Se koostui enimmäkseen lyhyehköistä päälauseista. Tyyli oli aforistinen ja ajatukset jämeriä. Ne miellyttivät minua heti. Eräs kohta kiinnitti huomioni, luin sen ääneen.

“Sanat eivät ole valtaa, vaan vallan väline. Köyhän tai alistetun sanat eivät paina mitään, vaikka olisivat nerokkaimmin ajateltua tekstiä koko maassa. Mutta pääsepä korokkeelta puhumaan, niin voit muuttaa mustan valkoiseksi ja sonnan kullaksi, ja silti pillisi mukaan tanssitaan. Siksi korokkeilta puhujien sanoihin tulee suhtautua erityisen kriittisesti. Varsin usein ne ovat puhdasta roskaa. Se on voitava sanoa ääneen. Jos tarpeeksi moni sanoo, jotain voi tapahtua. Tuhatpäisen kuulijoiden joukon ääni saattaa peittää korokkeelta puhujan. On epätodennäköistä, että niin kävisi, mutta muutakaan toivoa meillä ei ole. Meillä ei ole mitään muuta kuin sanat.”

“Helvetti sentään, tää tyyppihän puhuu just siitä, mitä me äsken saatiin todistaa”, sanoin vaikuttuneena. “Koska tää kirja on kirjoitettu?” Käänsin nimilehdelle ja vastasin omaan kysymykseeni. “1980-luvulla. Ilmeisesti jotkut asiat ei muutu koskaan.”

“Paitsi sitten kun ne muuttuu”, Veera sanoi. Se oli yhtäkkiä innoissaan, sen silmät laajenivat entisestään ja kipinöivät lumovoimaa. “Siitähän tässä puhutaan! Muutoksesta. Lue se kirja. Laita se laukkuus nyt heti. Hyvä. Sillä lailla. Nyt voidaan keskittyä kaljanjuontiin. Kukas sä olet ja mitä sä teet?”

2

Seuraavana aamuna Veera heräsi sängystäni, mutta sen kanssa asiat olivat yksinkertaisempia. “Mä keitän kahvia”, se sanoi. “Laita jotain musaa”, se sanoi. “Rauhallista mutta positiivista.” “Sulla on nätti näköala”, se sanoi. “Noissa puissa on varmaan paljon oravia ja lintuja.”

“Onksulla puhelinta siinä?” se sanoi. “Mä annan sulle mun numeron. Soita sitten kun tekee mieli. Mulla on välillä kiireitä, mutta ei aina. Lue se kirja. Mun pitää kohta mennä, mutta me nähdään kyllä vielä. Haluaisitko sä antaa suukon?”

Sitten se oli poissa, ja oli vain pyörremyrskyn jälkeinen tyven.

Aikani haahuiltuani rauhoituin lukemaan Kirjoituksia turhuutta vastaan. Kuten Veera oli ennustanutkin, luin opuksen käytännössä yhdeltä istumalta. Välillä tosin piti nousta sängyltä mittailemaan soluhuoneen lattiaa. Enpä ollut aikaisemmin lukenut kirjaa, josta tuli samanlainen olo kuin maailman parhaasta rockbiisistä. Jokainen virke osui suoraan maaliin. Kaikki valheet ja tekopyhyydet paljastettiin. Julistettiin oikean ja aidon ja toden sanomaa. Liepeen valokuvasta katsoi tämä Vahvalinna, ankarailmeinen hymytön mies, ajaton mutta ajan jo hioma, ei nuori. Sellainen mies puhuu kirjakieltä sängyssäkin.

Ajattelin, että koko yliopiston, jokaikisen paskanjauhajan ja innovaattorin, kaikkien ylimielisten opiskelijatyttöjen pitäisi lukea tämä kirja. Teki mieli mennä yliopiston aulaan huutelemaan sen olemassaolosta. Typerä mielijohde, ei ketään kiinnostaisi. Missä olivat ne ihmiset, joita kiinnosti?

Kahden päivän kuluttua soitin Veeralle. Olin miettinyt puoli tuntia, mitä sanoisin ja mihin sitä pyytäisin , mutta se otti tilanteen heti haltuunsa. “Hauskaa että soitit. Mä ajattelinkin, että soittaisit tänään. Mahtava pakkassää tuolla, haluaisitko sä lähteä kävelemään meren jäälle? Mä asun Lauttasaaressa. Aika lähellä metroasemaa. Mä voin tulla siihen vastaan. Kauan sulla kestää? Luitko sä jo sen kirjan?”

Tähtitaivas meren yllä oli naurettavan mahtipontinen, se nitisti kaikki vastalauseet. Kävelimme pari kilometriä, tulimme pieneen saareen. Kun pysähtyi, alkoi heti paleltaa. Saaressa oli kymmenkunta lehdetöntä puuta ja muutamia kivenlohkareita. Se ei tuntunut turvapaikalta. Veera heittäytyi lumeen selälleen. Katselin sitä ja mietin, mitä se näki. Oltiin hiljaa.

“Mä käyn usein täällä”, Veera sanoi lopulta. “Arvaa miksi? Täällä ei ole sivumerkityksiä. Kaikki on sitä mitä se on. Tuu mun viereen. Mä tykkään susta. Sussakaan ei ole sivumerkityksiä. Mä haluaisin esitellä sut yhdelle mun tutulle. Mutta sitä ei tartte ajatella tänä iltana.”

Kesti kuitenkin yli uudenvuoden, ennen kuin tapasin Simo Sarasteen ensimmäistä kertaa. Luulen, että Veera halusi pitää minut pelkästään itsellään jonkin aikaa. Tapaamisemme menivät aina sen tahdon mukaan, mutta toisaalta minusta tuntui, ettei minulla ollutkaan omaa. Olin aivan tyytyväinen tilanteeseen. Veera tuntui todellisemmalta kuin kukaan muu ihminen elämässäni.

3

Välipäivinä Helsingissä tapahtui sarja outoja välikohtauksia, joita mediat eivät osanneet tai halunneet yhdistää toisiinsa. Minä olin siinä vaiheessa lukenut Kirjoituksia turhuutta vastaan jo kolmesti läpi ja näin selvän punaisen langan. Kaikki tapaukset olivat hyökkäyksiä paskanjauhajia, valehtelijoita ja löysiä sanankäyttäjiä vastaan.

Tapaninpäivän iltana tunnetun julkkisyökerhon liepeillä pahoinpideltiin kansainvälisen suuryrityksen viestintäpelle, joka oli saanut kyseenalaista julkisuutta julistettuaan erään joukkoirtisanomisen yhteydessä rakkauden ja empatian firman kantaviksi arvoiksi. Pari päivää myöhemmin imelien laulukilpailutähtien suorana televisioitu hyväntekeväisyyskonsertti keskeytyi Jäähallissa, kun lavan valtasi naamioitunut joukkio, joka anasti soittimet itselleen ja esitti Radiopuhelimet-yhtyeen vanhan kappaleen “Hullun opetus”. Lopuksi uudenvuoden aatonaattona uutistiedot kertoivat, että vitivalkoisista hampaistaan tunnetun kokoomuspoliitikon kotisivut oli hakkeroitu ja nälkävuoden mittaiset innovaatioyhteiskunnan ylistyspuheet korvattu mustalle taustalle sijoitetulla valkoisella tekstillä “LÄSSYN LÄSSYN”.

Tästä viimeisestä iskusta luettuani vakuutuin siitä, että jotain oli tekeillä ja koetin soittaa Veeralle. Ensimmäistä kertaa se ei kuitenkaan vastannut, ei koko sinä iltana eikä seuraavana päivänä, uudenvuodenaattonakaan. Kun en muutakaan keksinyt, menin vieraisille vanhempieni luo Jakomäkeen ja kaupungin kolmion nuhruiseen alakuloon kyllästyttyäni vielä paikalliseen karaokebaariin. Lapsuuteni Jakiksen juopoista se viimeinen henkiin jäänyt veti “Joutsenlaulun” ja tarkoitti joka sanaa. Liikutuin siitä niin, että menin ulos ja yritin vielä kerran soittaa Veeralle. Tällä kertaa se vastasi.

“Hei. Olin vähän poissa kaupungista, mutta nyt olen taas täällä. Missä sä oot? Jakomäessä? Vieläkö sieltä pääsee pois? Haluatko tulla Lauttasaareen? Mä voisin näyttää sulle yhden jutun. Oletko sä humalassa? Ei se haittaa vaikka olisitkin. Kulkeeko bussit vielä?”

Sain onnenkaupalla taksin. Lahdenväylällä pakkasen jähmettämien ajovalojen kajossa ajattelin, että Veera oli kirkas totuuden majakka pimeällä merellä ja että menisin aina sinne, minne se käskee menemään.

“Mitä tässä kaupungissa oikein tapahtuu?” kysyin. Lojuin syvällä Veeran nojatuolissa, humala alkoi haihtua. Se asui alimmassa kerroksessa, ilotulitteet leikkasivat pimeää noustessaan taivaalle, mutta niiden räjähtämistä valheelliseen kauneuteen ei sinne enää nähnyt. Useita koiria haukkui pakokauhun vallassa jossain lähettyvillä. Stereoista soi hiljaisella volyymilla vapaamuotoinen jazz.

“Muutoksia”, Veera sanoi ja tuli istumaan tuolin käsinojalle. Se laittoi kätensä kaulalleni. “Sä olet tosi lämmin. Onkohan sulle tulossa kuumetta? Oletko sä koskaan ajatellut, millainen maailma olis, jos ihmiset kuuntelisi oikeasti toisiaan? Ja jos ihmiset sanois vaan sellaista mitä ne tarkoittaa? Kato tänne. Mä sanoin että mä näytän sulle yhden jutun.”

Veera riisui paitansa, ja laskuhumalaisesta väsymyksestäni huolimatta olin heti virittäytymässä lemmenleikkiin, mutta siitä ei tällä kertaa ollut kyse. Sydämen yläpuolella oli tuore tatuointi: Kirjoituksia turhuutta vastaan -kansikuvan piippua polttava hahmo. Vain muutaman sentin korkuisena, mutta tarkkaan ja taitavasti jäljennettynä.

“Sä taidat ottaa sen kirjan kohtalaisen tosissasi”, sanoin.

Ensimmäistä kertaa tuttavuutemme aikana Veeran silmissä välkähti suuttumus. “Voi nyt vittu!” se tiuskahti. “Etkö sä ole kuunnellut mitään mitä mä olen tässä yrittänyt sulle selittää. Luitko sä sen kirjan? No niin, hyvä. Etkö sä ottanut sitä tosissasi? No niin, sitähän minäkin. Mitä siinä sanottiin? Mikä oli kirjan viimeinen lause? Sano se!”

Kyllähän minä sen muistin.

“'Tärkeintä on tarkoittaa joka sanaansa.'”

Yhtäkkiä Veera hymyili taas. “Kyllä. Ja mä tarkoitan jokaista sanaani. Uskotko? Sä et tiedä vielä mitään. Välillä mä silti melkein rakastan sua. Mä kerron tästä tatuoinnista lisää huomenna. Nyt sä voisit riisua multa nämä loputkin vaatteet.”

Aamulla olin hiestä märkä, vaikka asunto oli viileä. Veera mittasi minulta kolmekymmentäkahdeksan ja puoli astetta kuumetta. Sain puuroa ja teetä sänkyyn kuin joskus pienenä. Näin korkeaa kuumetta minulla ei ollut sen jälkeen ollutkaan. Pidin siitä, tunne oli erikoisella tavalla leijaileva ja irrallinen, varmaan samanlainen kuin psykedeelejä vetäneellä. Olin asioiden ulkopuolella ja yläpuolella, ja ajatukseni olivat yllättävän selkeitä. Kysyin Veeralta, miten se oli tullut tutustuneeksi Aleksi Vahvalinnan tuotantoon.

“Hmm”, se sanoi. “Okei. Munhan tosiaan piti kertoa sulle asioita tänään. Mutta sitten sä tulit kipeäksi. Ehkä se ei haittaa.”

Niin se kertoi Simo Sarasteesta, joka oli sen ensimmäisenä yliopistosyksynä pitänyt jonkinlaista puolivirallista opintopiiriä päärakennuksen viidennen kerroksen perimmäisessä loukossa. Veera myönsi päätyneensä mukaan sattumalta, se oli pitänyt päärakennuksen portaissa aika ajoin vastaan tulevaa Sarastetta yksinkertaisesti kiinnostavan näköisenä tyyppinä, kai seksikkäänäkin. Se oli hetken mielijohteesta seurannut Sarastetta ja tullut tomuiseen pieneen huoneeseen, jonka innovaatiostrategit olivat unohtaneet.

Opintopiirin nimi oli Selviytymisvinkkejä ulkopuoliselle. Saraste esitelmöi joka toinen tiistai ainoina aseinaan liitu, taulu ja kasa kirjoja. Mitään modernimpaa se ei hyväksynyt. Kirjat vaihtuivat, mutta yksi oli aina mukana: Kirjoituksia turhuutta vastaan. Se oli Sarasteen raamattu. Saraste oli itseoppinut yhteiskuntakriitikko, joka oli pesiytynyt yliopiston hämäriin nurkkiin eräänlaiseksi loiseksi vailla mitään virallista syytä olla siellä. Se halusi saada aikaan vallankumouksen paskanjauhantaa, valheita ja informaatiosaastaa vastaan. Se ei ollut kovin toiveikas aikeidensa onnistumisen suhteen, mutta oletti, että yliopistolta saattaisi löytyä idealistisia nuoria, jotka lähtisivät sen kelkkaan.

Sen iskuryhmä oli pysynyt suunnilleen samankokoisena, kymmenkunnan hengen suuruisena, koko sen ajan, kun Veera oli ollut mukana. Välillä joku oli lähtenyt, välillä joku uusi liittynyt joukkoon. Enimmäkseen ne eivät olleet tehneet muuta kuin istuneet kuuntelemassa Sarasteen esitelmiä ja keskustelemassa niistä. Joskus Saraste oli intoutunut kirjoittamaan yleisönosastoon tai painattamaan pamfletin, joka ei kiinnostanut ketään. Sen perusnäkemys oli, että tyhjiä sanoja vastaan taisteltiin merkityksellisillä sanoilla – näinhän Vahvalinnakin oli opettanut. Mutta sen mediastrategiassa oli melkoinen puute: sille internet symboloi paskanjauhantaa ja informaatiosaastaa, eikä se suostunut olemaan verkon kanssa missään tekemisissä. Opetuslasten määrää oli näissä olosuhteissa vaikea kasvattaa.

Veera kertoi kannattaneensa alusta asti suoraa toimintaa. Kuulin vasta nyt, että sen oma teini-ikä oli kulunut erilaisissa aktivistipiireissä. Tuolloin se oli omaksunut näkemyksen, että aivan ensiksi kannattaa pystyttää barrikadi keskelle katua, ja vasta sen päältä alkaa huudella viisaita sanojaan joukoille. Aktivistien ongelma oli tietenkin se, että barrikadi kyllä syntyi, mutta sanottavaa ei ollut. Se oli siis päinvastainen kuin Sarasteen ongelma. Veera halusi ratkaista molemmat ongelmat.

Vähitellen, yleisen turhautumisen vallatessa alaa tiistai-iltojen porukassa, Saraste oli alkanut kuunnella Veeraa tarkemmin. Veera kuvaili sen jääräpäiseksi mieheksi, jolta suunnanmuutokset ottivat aikansa. Lopulta aseeksi oli pitänyt ottaa Kirjoituksia turhuutta vastaan. Teoksesta löytyi kohtia, jotka saattoi tulkita toimintamyönteisiksi.

“Kaikissa vallankumouksissa on jotain ylevää, ne ovat lähtökohdiltaan kyllästyneiden ihmisten protesteja”, se siteerasi ulkomuistista. “Yleensä on kyllästytty tyranniaan, epäoikeudenmukaisuuteen, köyhyyteen, mahdottomiin elinoloihin. Meidän mukava elämämme tässä maassa ei tunnu antavan aihetta vastaavaan reaktioon. Mutta kenties ajattelemme näin siksi, että meitä riivaavat ongelmat ovat vaikeammin havaittavia ja salakavalampia kuin toisina aikoina ja toisissa maissa. Turhuuden tyrannia on tyranniaa sekin. Vallankumouksen viikkoina ei ole aikaa tyhjänpuhumiselle. Tätä olen ajatellut usein.”

Tämän kohdan avulla Saraste oli saatu käännytettyä, Veera sanoi. Se oli hyväksynyt suoran toiminnan virallisesti osaksi toimintaohjelmaansa samana päivänä kun me tapasimme. Siitä istunnosta Veera oli tullut torille. Se kuvaili tunteneensa silloin kuin sen läpi kulkisi voimakas sähkövirta ja kuin se pystyisi mihin vain. Sellaisissa tunnetiloissa rakastutaan, mennään tuntemattomiin asuntoihin ja aletaan suunnitella vallankumouksia.

“Ne välipäivien pikku sattumukset, ne oli meidän tekosia”, Veera sanoi kiihtyneen oloisena. “Ensimmäiset askeleet. Ja kohta tulee jotain suurempaa.” Se veti puseroaan alas niin, että tatuointi paljastui. “Me otettiin nää joulupäivänä. Merkiksi taistelun alkamisesta.”

Se katsoi minua tiukasti.

“Sä tiedät, mitä mä aion nyt kysyä.”

Kaikki oli kepeää ja helppoa. Voisin leijua koska tahansa ikkunasta ulos, kohota Lauttasaaren ja koko Helsingin kattojen ylle.

“Tiedän. Vastaus on kyllä. Mä olen mukana.”

Mutta en minä missään vaiheessa ollut. Minä olin eri paikassa kuin ne muut. Minä olin yliopiston päärakennuksen hämärimmän nurkkahuoneen ainoan pienen ikkunan vieressä ja katsoin ulos. Senaatintorille satoi lunta. Se silasi vallan merkit puhtaalla kauneudella. Siellä ei ollut ketään. Oli tosin myöhä ja pimeää: valonheittimet jättivät katvealueita, joilla saattoi liikkua ihmisiä. Kukaan ei kuitenkaan huomannut niitä.

Ja vaikka kuulin ensimmäistä kertaa Simo Sarasteen puhuvan, en kuunnellut häntä. Ajattelin edellistä yötä ja Veeraa, joka vaikutti levolliselta vain nukkuessaan, sen olin jo oppinut.

4.

“Tyhjänpuhumisen valtakausi alkoi Suomessa 1980-luvulla. En tiedä, pitäisikö siitä syyttää rahoitusmarkkinoiden vapauttamista vai perestroikaa. Ensin mainittu synnytti sen ajatuksen, ettei totuutta ja tosiasioita oikeastaan ole, että maailmanselitykset voi päästää kellumaan niin kuin valuutatkin. Kun kaikki on suhteellista ja kuvitteellista, voi mitä tahansa roskaakin kutsua suureksi viisaudeksi! Perestroika taas istutti meihin sen harhakäsityksen, ettei elämä olekaan raskasta ja musertavan uhan alaista. Että se olisi muka hilpeää, kuplivaa ja – amerikkalaista.

“90-luvun alun lama olisi voinut pelastaa paljon. Olisivat saatana katsoneet ympärilleen, täällähän kuoli ihmisiä! Niitä riippui hirttäytyneinä joka toisen pankkiholvin tai pienyrityksen kirjanpitokonttorin kattorakenteista! Mutta siitä selvittiin liian nopeasti. Tuli Nokiaa ja it-kuplaa. Jumalauta, kohta kaikki oli vielä enemmän naminamia kuin ennen! Jari Sarasvuota alettiin pitää suurena ajattelijana, sille oikein syydettiin rahaa siitä kammottavasta mussutuksestaan. Minä olen sitä mieltä, että tämä on itsenäisen Suomen historian pahimpia katastrofeja. Tai minkä itsenäisen Suomen, eihän sellaista enää ollut. Cayman-saarille rekisteröityjen rahastojen renkejä tässä kaikki ollaan. Eikä niiden rahastojen takana ole ketään, ne ovat vampyyreja, mitään ei näy peilistä. Mussuttajat ovat niiden julkisivu. Mussuttaja kiinnittää kansalaisen huomion, kun selän takana siltä viedään kaikki!

“Meidän tehtävämme on koputtaa kansalaista selkään! Ensin se säikähtää ja saattaa suuttuakin, mutta kyllä se pian tajuaa! Se katsoo koputtajan ohi ja näkee, mitä sen takana on puuhailtu. Se raivostuu. Se nousee eikä sitä voi pysäyttää! Tämä on edelleen sama Suomi, joka on selvinnyt nälänhädistä ja sodista entistä vahvempana. Perkele!”

Simo Saraste oli karunnäköinen mies, mutta niitä karunnäköisiä miehiä, jotka tulivat päälle eivätkä vetäytyneet nurkkiin. Jokainen epätasaisuus sen ihossa tuntui elävän omaa elämäänsä, kun se puhui. Niiden katsominen tahtoi heikentää keskittymistä kuunteluun. Ajattelin, että oli oikeastaan aika yhdentekevää, mitä se sanoi.

Se vaikeni hetkeksi ja näytti oikein tärisevän fyysisestä suorituksesta. Kaikki läsnäolijat olivat kunnioittavasti hiljaa. Olin tavannut ne ensimmäistä kertaa edellisen tiistain luennolla. Ne eivät tuntuneet viiteryhmältä. Synkkäilmeistä villatakkiporukkaa, joka täytti kellarihuoneen käsinkosketeltavalla maailmantuskalla. Niille ei uskaltaisi puhua kovin monisanaisin lausein.

Eikä Veera ollut nyt täällä. Ilman Veeraa ei olisi vallankumoustakaan.

“Kello on tasan neljä”, eräs hapsuviiksinen hahmo huomautti. Saraste nyökkäsi ja näytti kohtalokkaaseen päätökseen valmistautuvalta johtajalta. Se avasi paikalle raahatun vanhanmallisen telkkarin. Sen modernimpia laitteita se ei ollut sallinut paikalle tuoda, vaikka sen opetuslapset varmasti piilottelivatkin taskuissaan ja laukuissaan aika montaakin uudenmallista mobiilivälinettä.

Ikävystynyt iltapäiväuutisten lukija heitti alkuspiikkinsä ja juonsi sisään ensimmäisen uutispätkän: jossain lyijynharmaassa pikkukaupungissa oli irtisanottu ihmisiä joltain apeana kyyhöttävältä tehtaalta. Sitten kuvayhteys meni poikki. Ensin ruutuun tuli vain teksti: Hetkinen. Sitten uutisankkurin ääni ilmoitti, että lähetys oli katkaistu pian alkavan erikoisuutislähetyksen takia.

Opetuslapset tuijottivat ruutua, niiden katseissa oli samaa pakokauhun ja innon lomittaisuutta kuin treffipyyntöönsä vastausta odottavalla. Sekunnit olivat nyt pitkiä. Minä taas tunsin olevani samalla tapaa irrallani ja yläpuolella kuin uutenavuotena kuumeessa. En ollut täällä, koska Veerakaan ei ollut.

Kuva tuli taas studiosta. Uutisankkuri oli eri nainen nyt, saanut ryhtiä olemukseensa ja kipinää katseeseensa. Jotain oli tapahtunut, ja hän saisi sen kertoa. Tosin sitä luultavasti linkiteltiin jo pitkin verkkoa, mutta oman vanhuksille ja teknologiakammoisille suunnatun kanavansa katsojille hän ainakin saisi sen kertoa.

“Juuri saamamme tiedon mukaan kolme naamioitunutta henkilöä on yrittänyt kaapata maan pääministerin. Kaappaajat eivät olleet näkyvästi aseistautuneita. Kaappausyritys tapahtui eduskunnan istuntosalissa täysistunnon jälkeen. Naamioitunut kolmikko tunkeutui istuntosaliin pääovien kautta ja yritti repiä pääministeriä mukaansa. Paikalla olleet turvamiehet reagoivat heti tilanteeseen, jolloin kaappaajat pakenivat. Heitä ei ole toistaiseksi löydetty. Helsingissä on käynnissä poliisin ja armeijan suuretsintä kaappaajien tavoittamiseksi.

“Kaappaajat jättivät paetessaan jälkeensä megafonin ja lentolehtisiä. Suojelupoliisin päällikön mukaan lehtiset sisältävät sekavaa anarkistista ja ääriliikehenkistä aineistoa. Päällikkö pitää luultavana, että kaappaajien tarkoitus oli ollut iskeä kesken täysistunnon. Istunnon alkamista oli aikaistettu, jotta pääministeri ehtisi illaksi Berliiniin luottokelpoisten maiden uusimpaan kriisikokoukseen.

Pääministerin kansliasta kerrotaan, että pääministeri aikoo matkustaa kokoukseen aiemman suunnitelman mukaan. Muuten pääministeri ei halua vielä kommentoida tapausta.

“Siirrän nyt lähetyksen eduskuntatalolle, jonne toimittajamme on juuri saapunut.”

Simo Saraste kurottautui sulkemaan television.

En ole koskaan ollut niin hiljaisessa huoneessa.

5.

Kun katsoo tarpeeksi pitkään yöjunan ikkunasta ulos, tulee ei-mihinkään. Yöjunan ravintolavaunu ei ole mikään paikka, se on erilaisten asioiden odotushuone. Mutta hahmottomina mustuuden eri sävyinä kyyristelevä Suomi ei ole paikka sekään. Päärata on vedetty peltojen ja hakkuualueiden ja nöyrien metsiköiden poikki. Välillä ohitetaan rautatieasema valoineen, niitäkin on vuosi vuodelta vähemmän, mutta eivät nekään ole paikkoja: ne ovat kaupunkien liepeille tai pahimmillaan aivan korpeen kaavoitettuja välitiloja. Voi olla, että niihin kätkeytyy silti enemmän totuutta kuin oikeisiin paikkoihin. Niiden epämukavilla penkeillä luetaan syvällisiä romaaneja tai vähintään paljastuskirjoja. Niillä penkeillä kaivataan ihmisiä ja odotetaan pääsemistä ihmisten luo.

Rovaniemelle on vielä tuntikausia matkaa, ja ravintolavaunu menee kohta kiinni. Lähdin kiireessä, eikä minulle ole makuupaikkaa. Mutta jostain löytynee jokin nurkka, ja minulla on seuranani ajatuksia.

Simo Sarasteen vallankumous päättyi siihen iltapäivään kellarihuoneessa television ääressä. Alun alkaenkin naurettavan kaappaussuunnitelman epäonnistuminen oli murtanut hänet. Sen näki yhdellä silmäyksellä. Poistuin sieltä nopeasti. Yritin päästä soluasuntooni, mutta keskusta oli muuttunut poliisimuurahaisten kuhisevaksi pesäksi, jossa oli mahdotonta liikkua. Päädyin jonnekin merenrantaan heittelemään kiviä sysimustiin aaltoihin.

Ajankulusta en ole varma, mutta oli myöhä, kun sain tuntemattomasta numerosta tekstiviestin: “Tule Rovaniemelle. Tule niin pian kuin pääset. Laita viesti tähän pre-paidiin, kun tiedät ajankohdan. Sinua ollaan vastassa. Taistelu jatkuu. V.”

Tein pari helppoa yhteenlaskua. Aleksi Vahvalinna oli syntynyt ja viettänyt ankaran lapsuutensa eräässä kylässä Rovaniemen silloisessa maalaiskunnassa, hän mainitsi asian moneen kertaan Kirjoituksissa turhuutta vastaan. Kuinka ollakaan, juuri sama kylä oli ollut viime aikoina uutisissa siksi, että siellä oli syntynyt korpikommunistinen kapinaliikkeen poikanen – lähinnä jyrkkäsanaista retoriikkaa etelän veteliä vastaan, lappilaisen suoraselkäisyyden puolesta. Paikalliset olivat julistaneet, että Lapista pitäisi saada itsenäinen valtio, kun Helsingin herroista ei kerran ollut kuin puhumaan joutavia ja uittamaan kieliään maailman rahamiesten ruskeissa rei'issä.

Sieltä Veera ajatteli seuraavaksi löytävänsä vallankumouksen. Ehkä niin kävisi, luultavammin ei. Minä ajattelin löytäväni sieltä hänet.