Ulkona: kesäyö

Istuin hämärässä

alkoi hetki, joka tuntui kuin se ei loppuisi milloinkaan

hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento

ja huusi: “Älä pelkää maailmaa!”

"Ootsä keittänyt kahvia?”

Istuimme hetken yhdessä

ja avaruus katsoi meitä.

"NETTE! Mikset sä ole keittänyt kahvia?”

Ja ulkona kesäyö

satoi kasvoille kyyneleitä.

"Ethän sä edes kuule mitään!”

Kauniiden asioiden tuhoaminen käy sekunnin murto-osassa. Niin nopeasti mp3-soittimen kuulokkeet voi vetää irti toisen korvasta. Anita ei näyttänyt vihamieliseltä. Se näytti turhautuneelta. Hetken Janette ajatteli ymmärtävänsä sitä. Se oli tullut iltavuoroon, mutta vaikka kauppa laitettiin yhdeltätoista kiinni, ei Anita pääsisi mihinkään. Sille ei ollut kesäyötä. Sille oli vain mustia silmänalusia ja epätietoisuutta siitä, olivatko aamut vai illat pahempia.

Se hetki meni ohi ja edessä seisoi vihamielinen ihmisolento, joka oli tuhonnut kauneuden.

"Mulla on ruokis nyt”, Janette sanoi ja vihasi sitä, miten nyrpeältä ja nuorelta kuulosti.

"Ajattelisit nyt muitakin! Ei täällä iltavuoro ehdi ite keittämään kahvia. Kyllä sä sen tiedät. Ja täällä sitä vaan haaveillaan. Ryhmäpäällikkö kävi kuule viime viikolla täällä, mä olin kuulemassa. Se sanoi Iirolle, että tehoissa on parantamisen varaa. Se tarkottaa että tunteja tulee vähemmän. Mä olen kuukausipalkalla. Sinä siitä kärsit tai joku jätkistä, ellei meininki muutu. Ja täällä vaan haaveillaan tauoilla. Paljon sulla on vielä ruokista jäljellä?”

"Se loppuu just”, Janette mutisi ja livahti taukohuoneesta. Pukuhuoneessa hän laittoi mp3-soittimen laukkuun, laukun kaappiinsa ja kaapin lukkoon. Sitten hän lukittautui vessaan ja katsoi itseään peilistä. Siellä hän näki, mitä halusikin. Sileää ihoa, kirkkaat silmät, kaiken minkä takia Anita kadehti ja vihasi häntä.

Ja ulkona kesäyö

satoi kasvoille kyyneleitä.

Pieni kosteus silmissä sai ne näyttämään vielä kirkkaammilta. Vuoroa oli jäljellä enää kaksi tuntia, elämää paljon enemmän.