http://www.youtube.com/watch?v=6ym2F3rbKmM
Linkin takaa löytyy J. Karjalaisen uusi biisi "Mennyt mies", johon lukija on melkoisella todennäköisyydellä jo tutustunutkin. Ilmestyessään YouTubeen vuoden toiseksi viimeisenä päivänä se tuntui mielenkiintoisella tavalla vanhan vuoden viimeiseltä hitiltä ja uuden vuoden ensimmäiseltä. Minuun se teki heti suuren vaikutuksen. Olin valmis julistamaan sen jopa Karjalaisen uran parhaaksi lauluksi - enkä millään muotoa ole sylkenyt hänen aiempienkaan tekemistensä päälle. Moni tuttu jakoi innostukseni.
Eivät kuitenkaan kaikki. Netistä löytyi myös vastarintahenkisiä ääniä, jotka ihmettelivät, miten "kaikki" ovat yhtäkkiä hurahtaneet tylsään aikuisrockiin. Tätä keskustelua käytiin erityisen hartaasti erään pitkän linjan alternative-muusikon ja musavaikuttajan seinällä. Selvästi yli kolmekymppinen mies kirjoitti itse mm. näin:
Mun
mielestä ei ole mitään epärehellisempää kuin tuollaisessa
nostalgiaturpeessa piehtarointi. Housepianoa ja dubstep-droppia kehiin,
saatana!
En ole ihan varma, tarkoittiko hän Karjalaisen vai tämän biisistä diggaavien piehtaroivan nostalgiaturpeessa. Sanavalinta on kuitenkin mielenkiintoinen.
"Mennyt mies" on tietysti bändirockbiisi, jossa ei onneksi ole dubstep-vaikutteita. Tämä tuskin riittää tekemään siitä nostalgiamusaakaan. Aavistelen ärtymyksen heränneen ainakin osittain biisin tekstistä: se kun leikittelee nimeään myöten sillä, että esittäjä on 55-vuotias, 30 vuotta pinnalla ollut artisti - joka kaiken lisäksi on käyttänyt suurimman osan 2000-luvusta sukeltelemalla syvälle amerikkalaisen ja amerikansuomalaisen kulttuuriperinnön historiaan. Alternative-vaikuttajamme huomautti diggaavansa Karjalaisesta noin yleisesti ottaen, mutta tyypillisemmälle dubstepin ystävälle hän on varmasti nimenomaan mennyt mies. Ei ajankohtainen, ei 2010-lukua.
Karjalainen on kääntänyt tämän mahdollisen heikkouden itselleen tyypillisen salaviisaaksi ja kertakaikkisen riemukkaaksi voitoksi. Todella hyvät biisit syntyvät aiheista ja keloista, jotka koskettavat ja mietityttävät tekijää. Aika (ja ajattomuus) taitavat olla Karjalaiselle sellaisia.
Omasta mielestäni "Mennyt mies" on juuri ajaton biisi. Ihan musiikillisestikin - siinä kuuluu bluesia, Rollareita, kevyttä diskokomppia, miehen omaa historiaa, tietysti tämän päivän soundeilla. Ei se ole retroilua. Kolmen levyn mittainen Lännen-Jukka projekti oli sitä: sen tulkitsen tutkimusmatkaksi menneisyyteen, matkaksi joka oli pakko tehdä, jotta oma tekeminen löytäisi suunnan ja saisi uutta syvyyttä juurilta. Voisiko ajatella, että Karjalaisen Lännen-Jukkaa edeltänyt tuotanto radiohitteineen ja huikeine levymyynteineen oli teesi ja Lännen-Jukka antiteesi? Siinä tapauksessa meillä on tässä synteesi.
Siihen suuntaan viittaa myös biisin hieno teksti, joka on sekoitus nuoremman Karjalaisen leikillisyyttä, lännenreissuilta mukaan tarttunutta bluesäijän uhoa ja tätä ajasta jäämisen ja paikoilleen juuttumisen tematiikkaa. Biisi alkaa pysäyttävästi:
Mä olen mystinen hopeinen diskomies
Mä olen kieltään lipova liskomies
Mä olen Uuden Englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan
Palaset loksahtivat lopullisesti paikoilleen, kun sain tietää, että "Uuden Englannin nahkamies" viittaa todelliseen (joskin melko myyttiseen) hahmoon:
http://www.ghostvillage.com/legends/leatherman.shtml
Tämä 1800-luvun kulkuri kiersi vuosikaudet samaa 365 mailin lenkkiä 34 päivän tarkoissa sykleissä. Vertauskuva itsensä toistamiselle ja perinteen jatkamiselle, mutta myös viimeisen päälle harjoitellulle käsityötaidolle.
Sellainen tuppasi kulkemaan suvussa. Karjalainen kertoo isästään, joka "veisteli puisia ukkoja" ja toteaa: "Omat ukkoni veistän vinyyliin". Mutta aidon sukuhistorian sijaan tässä taitaa olla kyse Lännen-Jukka -tutkimusretkiltä peritystä uudenlaisesta traditioon kytkeytymisen tunteesta. Trendeillä ei ole väliä, kun kokee toteuttavansa ikiaikaista tehtävää omana aikanaan, mahdollisimman hyvin.
Tällainen asenne on päinvastainen kuin niillä - usein hyvin nuorilla - indietyypeillä, jotka laativat musiikkinsa olemaan yhtä postmodernia referenssiä milloin mihinkin pophistorian hetkellisesti pinnalla olevaan vaiheeseen. Silloin kyse on tiukasti ajassa tehdystä musiikista, joka on suhteessa lähinnä vain johonkin toiseen aikaan - tai ei ole, koska postmoderni pastissi ei tietenkään tavoita sitä aikaa, jota se yrittää simuloida. Niinpä tällainen musiikki päätyy olemaan suhteessa tekijöidensä levyhyllyihin. Minusta se on surullista.
Myös "Mennyt mies" on postmoderni, koska se paljastaa tekijän sanojen takaa. No, ei postmoderni itsessään ole väärin. "Mennyt mies" on myös manifesti. Sen lopputulema on voitonriemuinen:
Sitten kerran kun avaat radion
kuulet kumman tuttua, kaunista
jonka luulet, oot kerran tuntenut
jonka luulet, oot voinut unohtaa
Niin siinä kävi. Jo nyt tuhannet suomalaiset ovat avanneet radion tai videolinkin, kuulleet hyvin tuntemansa hahmon laulavan ja tärisseet mielihyvästä.
Koska vain ajaton biisi voi tuntua kaikilla tasoilla näin hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti