Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun viimeisetkin uutuuslevyt julkaistaan ja rock-kriitikot ja muut musanörtit ryhtyvät laittamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Kaltaiseni kohtalaisen obsessiivinen asianharrastaja tekisi sitä varmaan muutenkin, mutta tänä vuonna on ihan journalistisiakin vuosiäänestystyyppisiä velvoitteita.
Mitään lopullista omaa listaa en alakaan vielä tässä vaiheessa julkistaa, enkä totta puhuen ole ehtinyt miettiäkään kuin yleisiä suuntaviivoja. Kirjoitetaanpa kuitenkin vähän niistä yleisistä suuntaviivoista.
Tänäkin vuonna on ilmestynyt hirveän monenlaisia hyviä levyjä, ja nyt pitäisi sitten verrata periaatteessa yhteismitattomia teoksia toisiinsa. Oma ongelmansa on kotimaisten ja ulkomaisten levyjen vertaaminen. En tiedä, miksi siinä tuntuu olevan niin korkea raja-aita: useimmissa vuosiäänestyksissä nämä jaetaan siististi omiin sarjoihinsa. Tälle käytännölle ainoa loogiselta tuntuva selitys on hieman vähättelevä "Suomi niin pienenä leikkikehänä, ettei täkäläiseltä musiikilta voi odottaa kansainvälistä tasoa". Ja juuri näinhän moni popmusiikin aktiiviharrastaja tuntuu ajattelevankin ja kuittaavan kotimaisen kevyen musiikin sävelradiokansan jutuksi, muutamaa kulloinkin puheenaiheena olevaa nuorekasta trendinimeä lukuun ottamatta.
Sivumennen sanottuna juuri ne trendinimet pelaavat todennäköisimmin samalla pelikentällä väljästi samanlaisilta kuulostavien angloamerikkalaisten nimien kanssa - ja häviävät, vaikka ihan hyviä olisivatkin.
Sen sijaan on hankala tietää, miten vaikka Joose Keskitaloa tai Yonaa pitäisi verrata, no, hatusta temmaten Shearwateriin tai Killersiin (vuoden suosikkilevyjeni tekijöitä kaikki). Tai ei se oikeastaan hankalaa ole. Jos ne maksimissaan muutama kymmenen vuoden aikana korviin osunutta erittäin erittäin hyvää levyä pitää asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen, on ainoa mahdollisuus mennä fiiliksen mukaan. Objektiivisuuttahan näissä asioissa ei muutenkaan ole, ja luulen, että minun listauksissani sitä on keskimääräistäkin vähemmän. En väsy korostamaan sitä, että olen totaalinen ei-muusikko, tekstien ja konseptien ja fantasioiden ihminen, vaikka olenkin monimutkaisen sattumien ketjun kautta päätynyt kirjoittamaan julkisesti lähinnä musiikista.
Minulle musiikin arvo on täsmälleen sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja mielikuvissa. Siinä, kuinka paljon se inspiroi minua. Musiikilla pitää olla oma maailmansa. Juuri tästä syystä en oikeastaan koskaan innostu esim. loputtomista 60-luvun larppaajista, joiden viittaussuhteet tuppaavat olemaan levyihin siinä missä heidän vaikuttajansa viittasivat maailmaan - todelliseen, kuviteltuun ja näiden väliin sijoittuvaan. Levyistä ei muodostu maailmaa. Levyt ovat esineitä, eikä uuneista tai jääkaapeistakaan välttämättä kannata tehdä biisejä, paitsi jos niistä löytää maailman, jonka pystyy välittämään kuulijalle.
Hyvä esimerkki tästä asennoitumisestani on Atlético Kumpulan esikoislevy Puutarhajuhlat, jota kuuntelin kesällä yhtenään. Luulen, että joudun huomioimaan sen vuosiäänestyksissäkin, vaikka joku viileän rauhallinen kommentaattori varmaan toteaisi sen folkpopin aika harmittomaksi ja tavanomaiseksi ja slow life -puutaloelämästä kertovat tekstit kirkasotsaisiksi.
Minun olisi hankala väittää tällaista näkemystä vastaan, koska tietystä perspektiivistä se on ihan totta - juuri siitä perspektiivistä, josta useimmat musiikkijournalistit ja vannoutuneet harrastajat käsittääkseni arvottavat musiikkia. Jos tämä on keskustelun lähtökohta, minun olisi lievästi absurdia yrittää sanoa mitään siitä, miksi Puutarhajuhlat on minulle tärkeä levy. Se kun on täysin omakohtainen juttu. Se liittyy vahvasti siihen, että viime kesänä stalkkasin lukuisia kertoja Kumpulan puutaloeläjiä, vierailin heidän kyläjuhlillaan töllistelemässä enemmän kiehtovia kumpulalaisia kuin esiintyjiä, mietin loputtomiin yhdistäviä ja erottavia tekijöitä oman, usein rasittavaksi käyvän sinkkuboheemielämäni ja tämän idyllin välillä.
Atlético Kumpula tuli symboloimaan asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niistä oikeastaan voi paljoa sanoa tällaisessa blogikirjoituksessa. Olenkin jo päättänyt kirjoittaa joskus romaanin Kumpulasta. Sen se vaatii. Varmaankin vasta sitten olen selvittänyt itselleni, miksi Atlético Kumpulan levy pitää huomioida vuosiäänestyksessä.
Mutta en voi olla sitä huomioimattakaan, se tuntuisi petturuudelta. Voiko yhtyeeltä muka vaatia enempää kuin sen, että se innoittaa kuulijansa romaanisuunnitelmaan?
maanantai 26. marraskuuta 2012
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Neil Youngista ja hippidekadenssista
Olen tässä lukenut Jimmy McDonoughin tiiliskivimäistä Neil Young -elämäkertaa - genrensä parhaita edustajia muuten - ja tullut kahteen tulokseen.
1) Neil Youngin kaltainen rocktähti on siistein mahdollinen rocktähti
2) Hippiaikakauden pimeä puoli ja sekavat jälkimainingit ovat kulttuurihistorian kiinnostavimpiin kuuluvia aihealueita.
Young on todella omituinen kaveri ainakin tämän kirjan perusteella (jossa hän pääsee itsekin ääneen hyvin paljon). Tietenkään hän ei ole ainoa omituinen rocklegenda, mutta hänen omituisuutensakin on jotenkin omituisempaa kuin juuri kenenkään muun. Young on pystynyt poikkeuksellisessa määrin olemaan ihan vaan piittaamatta todellisuudesta, varsinkaan musabisneksen todellisuudesta.
Niinpä hänen uransa näyttäytyy sekavana ja epätasaisena haahuiluna projektista toiseen, kaikkia ilmeisimpiä uraratkaisuja vältellen. Kyse ei oikeastaan ole tietoisesta epäkaupallisuudesta (mikä olisikin rasittavaa), vaan jotenkin perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä tehdä mitään muuta kuin mitä intiuitio sillä hetkellä vaatii.
Young-fanius on tavallaan turhauttavaa, koska hänen tuotantoaan on vaikea käsitellä minään siistinä, helposti ymmärrettävänä kokonaisuutena. Se on täynnä levyjä, jotka ovat jossain mielessä nerokkaita ja jossain mielessä epäonnistuneita. Monista kappaleista on olemassa myyttisiä "parhaita versioita", joptka eivät koskaan päätyneet levylle asti. Jotkut levyt pilattiin paskalla tuotannolla tai miksauksella. Esimerkiksi synkkää ja huuruista Tonight's The Nightia (1975) pidetään klassikkona, mitä se eittämättä onkin. Silti Youngin pitkäaikainen, nyttemmin edesmennyt tuottaja David Briggs on kirjassa sitä mieltä, että tuntemamme versio on täyttä paskaa verrattuna niihin tequilakoomakännissä äänitettyihin alkuperäisiin miksauksiin, joiden välissä kuullaan humalaisten sössötystä.
Youngin ehkä paras levy on huikea Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen nerous on hyvin suurelta osin taustayhtye Crazy Horsen vapaamuotoisesti haahuilevan ja äärimmäisen sähköisen soiton ansiota. No, mitä Young teki kyseisen levyn jälkeen? Tietysti heitti Crazy Horsen tienposkeen ja palasi levyttämään bändin kanssa vasta, kun sen säkenöivin maagisuus oli kitaristi Danny Whittenin huumekuoleman myötä poissa.
Kaikesta tästä sekoilusta huolimatta Youngin nälkävuoden mittaisessa tuotannossa riittää loputtomasti ilonaiheita. Se saa ajattelemaan, kuinka olennaista taiteelle spontaanius ja epätäydellisyys usein ovat. Kyllä virheettömiksi hioituille timanteillekin on paikkansa, mutta jotain kaunista siinä on, että omilla luovilla aaltopituuksillaan liikkuva erikoinen kaveri toteuttaa kaikki päähänpistonsa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Youngia fanitetaan poikkeuksellisen kiihkeästi varmaan juuri siksi, että hänen musiikkinsa ja tuotantonsa kutsuvat löytöretkeilyyn ja loputtomiin väittelyihin eri levyjen ja versioiden paremmuudesta. Youngin uraa tarkasteltaessa on hankala sortua itsestäänselvyyksiin. Luulin esimerkiksi pitkään, että kaikkien haukkuma vocoder-levy Trans (1982) olisi maineensa veroista paskaa, mutta sehän olikin vain rokkipuristien hölynpölyä. Epätasaisella levyllä on ainakin kaksi Youngin kaikkein parhaisiin kuuluvaa biisiä.
Youngin kaltaiselle hahmolle elämäkerrassa kuvattu 1970-luvun alun Topanga Canyon huumekauppiaineen, kuormurille juttelevine eksentrikkoineen, nextille levelille itsensä doupanneine rocktähtineen on se kaikkein täydellisin taustakangas. On aivan oikein, että kirja keskittyy kaikkein perusteellisimmin tähän aikakauteen. Silloin syntyi hienoa musiikkia, mutta itse asiassa koko näiden ihmisten dekadentti jälkihippi elämäntyyli oli taidetta. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Young itse tätä reaaliajassa yrittikin, mutta kuvausten perusteella Journey Through The Past (1973) on täysin katsomiskelvoton.
1) Neil Youngin kaltainen rocktähti on siistein mahdollinen rocktähti
2) Hippiaikakauden pimeä puoli ja sekavat jälkimainingit ovat kulttuurihistorian kiinnostavimpiin kuuluvia aihealueita.
Young on todella omituinen kaveri ainakin tämän kirjan perusteella (jossa hän pääsee itsekin ääneen hyvin paljon). Tietenkään hän ei ole ainoa omituinen rocklegenda, mutta hänen omituisuutensakin on jotenkin omituisempaa kuin juuri kenenkään muun. Young on pystynyt poikkeuksellisessa määrin olemaan ihan vaan piittaamatta todellisuudesta, varsinkaan musabisneksen todellisuudesta.
Niinpä hänen uransa näyttäytyy sekavana ja epätasaisena haahuiluna projektista toiseen, kaikkia ilmeisimpiä uraratkaisuja vältellen. Kyse ei oikeastaan ole tietoisesta epäkaupallisuudesta (mikä olisikin rasittavaa), vaan jotenkin perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä tehdä mitään muuta kuin mitä intiuitio sillä hetkellä vaatii.
Young-fanius on tavallaan turhauttavaa, koska hänen tuotantoaan on vaikea käsitellä minään siistinä, helposti ymmärrettävänä kokonaisuutena. Se on täynnä levyjä, jotka ovat jossain mielessä nerokkaita ja jossain mielessä epäonnistuneita. Monista kappaleista on olemassa myyttisiä "parhaita versioita", joptka eivät koskaan päätyneet levylle asti. Jotkut levyt pilattiin paskalla tuotannolla tai miksauksella. Esimerkiksi synkkää ja huuruista Tonight's The Nightia (1975) pidetään klassikkona, mitä se eittämättä onkin. Silti Youngin pitkäaikainen, nyttemmin edesmennyt tuottaja David Briggs on kirjassa sitä mieltä, että tuntemamme versio on täyttä paskaa verrattuna niihin tequilakoomakännissä äänitettyihin alkuperäisiin miksauksiin, joiden välissä kuullaan humalaisten sössötystä.
Youngin ehkä paras levy on huikea Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen nerous on hyvin suurelta osin taustayhtye Crazy Horsen vapaamuotoisesti haahuilevan ja äärimmäisen sähköisen soiton ansiota. No, mitä Young teki kyseisen levyn jälkeen? Tietysti heitti Crazy Horsen tienposkeen ja palasi levyttämään bändin kanssa vasta, kun sen säkenöivin maagisuus oli kitaristi Danny Whittenin huumekuoleman myötä poissa.
Kaikesta tästä sekoilusta huolimatta Youngin nälkävuoden mittaisessa tuotannossa riittää loputtomasti ilonaiheita. Se saa ajattelemaan, kuinka olennaista taiteelle spontaanius ja epätäydellisyys usein ovat. Kyllä virheettömiksi hioituille timanteillekin on paikkansa, mutta jotain kaunista siinä on, että omilla luovilla aaltopituuksillaan liikkuva erikoinen kaveri toteuttaa kaikki päähänpistonsa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Youngia fanitetaan poikkeuksellisen kiihkeästi varmaan juuri siksi, että hänen musiikkinsa ja tuotantonsa kutsuvat löytöretkeilyyn ja loputtomiin väittelyihin eri levyjen ja versioiden paremmuudesta. Youngin uraa tarkasteltaessa on hankala sortua itsestäänselvyyksiin. Luulin esimerkiksi pitkään, että kaikkien haukkuma vocoder-levy Trans (1982) olisi maineensa veroista paskaa, mutta sehän olikin vain rokkipuristien hölynpölyä. Epätasaisella levyllä on ainakin kaksi Youngin kaikkein parhaisiin kuuluvaa biisiä.
Youngin kaltaiselle hahmolle elämäkerrassa kuvattu 1970-luvun alun Topanga Canyon huumekauppiaineen, kuormurille juttelevine eksentrikkoineen, nextille levelille itsensä doupanneine rocktähtineen on se kaikkein täydellisin taustakangas. On aivan oikein, että kirja keskittyy kaikkein perusteellisimmin tähän aikakauteen. Silloin syntyi hienoa musiikkia, mutta itse asiassa koko näiden ihmisten dekadentti jälkihippi elämäntyyli oli taidetta. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Young itse tätä reaaliajassa yrittikin, mutta kuvausten perusteella Journey Through The Past (1973) on täysin katsomiskelvoton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)