Viime viikonloppuna Jyväskylässä sattui mielenkiintoinen kohtaaminen. Olin menossa sunnuntai-iltana baariin veljeni ja hänen puolisonsa kanssa. Oli aika ankea syyssää, liikkeellä ei ollut juuri ihmisiä, mutta ne harvat olivatkin sitten järjistään sekaisin. Ohittaessamme jotakin turhaa hotellin baaria törmäsimme pariskuntaan, joka oli poistumassa anniskelutilasta varsin vauhdikkaasti. Mies oli 35-40 -vuotias, olemukseltaan häntä voisi kuvailla elämäntaipaleensa tihkusateissa ryvettyneeksi surkuversioksi äijästä. Nainen oli selvästi nuorempi, herkällä tavalla nätti mutta aika huolimattoman oloinen.
Molemmat olivat humalassa, ja miehellä oli heti angstia tunnollaan. Hänelle oli hotellin baarissa kieltäydytty myymästä enempää liian päihtymyksen takia. Mies tunsi tulleensa väärin kohdelluksi. Me nyt taisimme vain osua ensimmäisinä tielle ja pääsimme siksi tätä kuulemaan.
Olin itsekin reissuviikonlopun vieton siinä pisteessä, jossa kohtaamiset ja yllätykset alkavat kiinnostaa. Siksi ehdotin mielijohteesta, että pariskunta tulisi meidän kanssamme sinne, mihin olimme itse menossa: Vakiopaineeseen, Jyväskylän yliopisto-opiskelijoiden ja toimettomien hippien suosimaan nuhruiseen juottolaan. He suostuivat - tai mies suostui, jo tässä vaiheessa oli käynyt selväksi, että mies koki olevansa tässä parisuhteessa se, joka päättää, mitä tehdään. Hän puhuikin suuren osan ajasta me-muodossa.
Minä taas aloin jo kävelymatkalla Vakkariin epäillä esittämäni kutsun fiksuutta, mutta kortit oli pelattu ja homma piti katsoa ainakin vähän pidemmälle. Mielenkiintoista siitä tulikin.
Vakiopaineessa, kaljanjuonnin lomassa, saimme tietää asioita uusien tuttaviemme elämästä. He olivat kotoisin joltain anonyymiltä eteläsuomalaiselta pikkupaikkakunnalta, se oli joko Heinola tai Hollola. Vähän hämärää on sen suhteen, mitä äijä teki työkseen. Ihan oikeaa rahaa sillä kai kuitenkin oli, koska pariskunnalla oli tapana lähteä viikonloppulomille Jyväskylän tapaisiin vieraisiin kaupunkeihin ja olla aina hotellissa yötä. Matkat tehtiin omalla autolla, julkisesta liikenteestä ei tässä perheyksikössä ollut kuultukaan.
Tyttöystävä taas ilmeisesti lähinnä istui kotona toimittamassa jonkinlaisen white trash -pikkurouvan virkaa. Kuvio alkoi pian hahmottua aika traagiseksi ja myös vastenmieliseksi. Mimmillä oli lastenkotitausta, ja kymmenkunta vuotta vanhemman äijän kanssa hän oli ilmeisesti ollut yhdessä aivan teini-ikäisestä. Maailmasta hän ei tiennyt oikein mitään. Hän muun muassa ihmetteli moneen kertaan aidon kummastuneena, että sellaisia baareja kuin Vakiopaine on yleensäkään olemassa. Ilmeisesti hän tarkoitti tällä melko rentoa ympäristöä, jossa ihmiset juovat hissukseen kaljaa, jossa musiikki ei soi täysillä, jossa ensisijaisena agendana ei ole tappeleminen tai pariutuminen ainakaan luontodokumenteista tuttuja metodeja käyttäen. Siis: häntä hämmästytti se, että baarissa voi olla kivaakin.
Synkäksi kuvion teki se, miten jo parin tunnin aikana kävi selväksi äijän taipumus suhtautua vihamielisesti naisen vähäisiinkään yrityksiin olla itsenäinen persoona. Perusasenne oli, että älä edes yritä, kun et kuitenkaan osaa. Sitten heidän välilleen alkoi tulla jotain pientä erimielisyyttä, ja nyt saatiin kuulla jo suoranpuoleisia väkivallalla uhkailuja: "kyllä sä tiedät, miten tässä taas käy" -tyyliin. Mies alkoi yleensäkin olla känninsä edetessä aggressiivisempi - ei suoraan meitä kohtaan, hän alkoi vain kautta rantain huomautella, että pystyy kyllä lyömään ihmisiä turpiin, ettei se hänelle mikään kynnys ole. Hän alleviivasi tätä kykyään toistuvasti, mutta uhittelussa oli jatkuva surkea altavastaajan perusasenne. Hän koki maailman ylivoimaisena ja musertavana vihollisena. Sitä itkemistä oli tuskallista kuunnella. Tässä surullisessa ravintoketjussa tyttöystävän rooli oli kai olla se ainoa miestä heikompi lenkki. Ja siksi kai hän oli aikanaan teini-ikäisen lastenkoditytön elämäänsä vanginnutkin.
Eipä siinä sen kummempaa. Jossain sumuisessa vaiheessa iltaa tiemme erkanivat. Me jatkoimme leppoisaa boheemielämäämme ja he omaa onnetonta elämäänsä. Mutta olen miettinyt tätä kohtaamista paljon. Ehkä tämä pariskunta edustaa vain yhtä ääripäätä - olisi hätiköityä pitää heitä suomalaisuuden kuvana, paitsi tietysti yhtenä lukemattomista sellaisista. Oletan kuitenkin, että Suomessa on paljon ihmisiä, joita minun olisi yhtä vaikea ymmärtää. Osittain eri syistä, osittain samankaltaisista.
Ihmisiä, jotka eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksi, että ajatteleminen, kokeminen, ikkunoiden avaaminen, tiedon hankkiminen, kantabaarin vaihtaminen ovat kaikki keinoja vaikuttaa omaan elämäänsä. Ja ellei siitä synnykään onnellisuutta, on oma onnettomuuskin silloin helpompaa suhteellistaa.
Ja sitten luin tämän Jami Järvisen erinomaisen blogikirjoituksen, ja ajattelin heti taas Jyväskylässä kohdattua pariskuntaa, vaikka en muistakaan, tuliko heidän poliittisista kannoistaan sen kummemmin puhetta: http://blogit.kansanuutiset.fi/kaasuputki/surkeiden-ihmisten-puolue/
torstai 18. lokakuuta 2012
maanantai 8. lokakuuta 2012
Oikeasta ja väärästä kansanmusiikista
Tällainen, jo viime vuoden puolella julkaistu artikkeli linkitettiin minulle tänään Facebookissa:
http://thequietus.com/articles/07603-2011british-politics-folk-music
Jutun kirjoittaja Joe Kennedy on aiempienkin satunnaiskohtaamisten perusteella hyvin tyypillinen poliittisesti korrekti angloamerikkalainen liberaalivasemmistolainen. Hänen kaltaisensa ovat valvoneet britannian indiemusiikkiskenen ajatusten puhtautta 80-luvulta asti. He älähtivät, kun Morrissey otti Union Jackin lavarekvisiitaksi, he tunsivat epämääräistä vaivautuneisuutta brittipop-skenen noustessa ja nyt heillä on taas vaikeaa. Sympatisoin heitä kyllä: Britannian nykyinen oikeistohallitus ajaa armotonta leikkauslistojen ja vapaa markkinatalous -fantasioiden politiikkaa, ja Kennedyn kaltaiset kulttuurikirjoittelijat tuntevat varmasti olevansa yhtä vankasti yhteiskunnallisella sivuraiteella kuin Thatcherin kulta-aikaan. Heille jää vain turhautuneisuus ja katkeruus.
Niillä taas on tapana suuntautua välillä aika sattumanvaraisiin kohteisiin. Kuten nyt tässä tapauksessa erilaisiin ruohonjuuritason yhteisöllisiin hankkeisiin ja Britannian uuteen folkpop-skeneen, jonka näyttävin kellokas on hämmentävään maailmanmenestykseen noussut, juuri toisen albuminsa julkaissut Mumford & Sons -yhtye.
Tiesin kyllä, että musanörttipiireissä inhotaan Mumford & Sonsia. Tähän päivään asti luulin kuitenkin sen johtuvan lähinnä bändin musiikillisesta lähestymistavasta, jota voisi sen kummemmin arvottamatta luonnehtia vaikka kansanomaiseksi. Biisit ovat tarttuvia ja perustuvat melko helpolle nostatusrakenteelle. Ne ovat omiaan humalaisiksi yhteislauluiksi, ja todistajanhavainnot Brittein saarilla viime vuosina käyneiltä kertovat, että juuri tähän tarkoitukseen niitä käytetäänkin. Innostavia banjoriffejä viljellään maneeriksi asti. Sanoitukset eivät ole kuolematonta lyriikkaa.
Nyt on käynyt ilmi, että mahdollisten musiikillisten rikostensa lisäksi Mumford & Sons on myös oikeistospedejen puolella. Erään brittiläistaustaisen musiikkivaikuttajan mukaan heidän isänsäkin kuuluvat ihmisryhmään "right-wing fuckers". Rikkaan perheen kakaroita, joiden hilpeän epäpoliittinen musiikki on osa pääministeri David Cameronin masinoimaa salaliittoa englantilaisuuden käsitteen rajaamiseksi keskiluokkaisiin kotiseutuaktivisteihin.
Vastakkainasettelu tiivistyy viimevuotisiin Lontoon mellakoihin. Jos Joe Kennedyltä kysytään, niissä ja niiden tiimoilta käydyssä mediasodassa oli vastakkain kaksi eri tavoin määriteltyä kansaa kuin parhaassakin sisällissodassa: oikea kansa purkamassa oikeamielistä turhautumistaan kadulla, ja väärä kansa, perheenisät ja -äidit, jotka pistivät pystyyn kansalaisliikkeen jälkien siivoamiseksi. Tosin Kennedyn mielestä kyse ei ollut kansalaisliikkeestä, vaan Cameronin hyvinvointivaltiokriittisen Big Society -ideologian mainoskampanjasta.
Olen kyllä aivan samaa mieltä siitä, ettei mellakoita voi irrottaa laajemmasta yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Omat kokemukseni erilaisista mielenosoittajapiireistä viittaisivat kuitenkin siihen, että näiden tapahtumien sosiaalinen dynamiikka tuo mukaan aina karkeasti ottaen kahdenlaista väkeä: niitä, joiden viha ja turhautuneisuus artikuloituu politiikkana ja niitä, jotka huomaavat, että nyt on räyhää tiedossa ja päättävät mennä mukaan. Sitten ovat tietysti vielä älymystön sivustakatsojat, jotka ovat kovin innokkaita etsimään romanttista vallankumousta mistä tahansa.
Sellaiset kuin Joe Kennedy.
Hänen kaltaisiaan on Suomessakin, ja heidän suhteensa heidän näennäisesti sympatisoimiensa ihmisten motiiveihin tuntuu usein vähän hämärältä. Tulee mieleen monia happamia aikalaiskuvauksia pahimman taistolaiskauden Suomesta, jossa samettitakkiset yliopisto-opiskelijat ramppasivat tehtaissa kertomassa työläisille, millaista on oikea tiedostaminen. Työläiset olivat ärsyttäviä, koska eivät halunneet maailmanvallankumousta, vaan isomman asunnon.
Siihen kulutuspositivismin aikaan ei ole enää paluuta, mutta nykypäivän köyhäkään ei halua romanttista vallankumousta, vaan paremman elämän. Vallankumousromantikon mielestä se, mitä köyhä pitää parempana elämänä, kuulostaa epäilyttävästi keskiluokkaiselta elämältä. Ja koska keskiluokka on kirosana, päätyy Joe Kennedykin itse asiassa edustamaan implisiittisesti kantaa, jonka mukaan köyhän pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen romanttiseen ja vallankumoukselliseen tower block -elämäänsä ja jatkuviin romanttisiin taisteluihin poliisia ja sikakapitalistia vastaan. Se on Kennedylle köyhän rooli.
Suositun uusfolk-skenen kardinaalivirhe taas tuntuu itse suosion lisäksi olevan yhteisöllisyyden kaltaisten ihanteiden lähestyminen leppoisasti ja positiivisen kautta. Kennedy kuvaa halveksuen skenen artistien taipumusta vierailla toistensa keikoilla ja rakentaa uraansa perinteisen kellarikämppämeiningin sijaan erilaisissa yhteislaulutilaisuuksissa ja open mic -illoissa. Se kuulostaa hänestä iloiselta ja iloisuus taas on keskiluokkaista. Koska se ei ole aktiivisesti Cameronia vastaan, sen täytyy olla Big Society -teoreetikkojen suuren suunnitelman osa.
Kennedy ei siedä sitä ajatusta, että ainakin ne köyhät, jotka eivät ole aggression purkamisen tarpeessa olevia 16-vuotiaita, saattavat aika usein haluta ostaa Mumford & Sonsin levyjä militantin grimen sijaan. Ehkä he tulevat niistä jopa hyvälle tuulelle. Ja se on väärin tiedostettu se.
Vasemmistolaisena soisin jokaisen vasemmistolaisen muistavan, että vaikka hyväosaisuus maailmassa jakautuukin pöyristyttävän epätasapuolisesti ja siitä nauttivat enimmäkseen aika ikävät ihmiset, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että hyväosaisuus olisi huono asia. On typerää vaatia "kadulla" elävää ihmistä viettämään kaiken aikansa "kadun" tiedostamiseen, on typerää halveksia kerrostaloghetossa elävän vähäosaisen haavetta keskiluokkaisista nurmikentistä.
On typerää ja keskenkasvuista kuvitella, että viha on aina ratkaisu kaikkeen ja yhteisöllisyys ja säntillisyys vain keskiluokkaista harhaa.
http://thequietus.com/articles/07603-2011british-politics-folk-music
Jutun kirjoittaja Joe Kennedy on aiempienkin satunnaiskohtaamisten perusteella hyvin tyypillinen poliittisesti korrekti angloamerikkalainen liberaalivasemmistolainen. Hänen kaltaisensa ovat valvoneet britannian indiemusiikkiskenen ajatusten puhtautta 80-luvulta asti. He älähtivät, kun Morrissey otti Union Jackin lavarekvisiitaksi, he tunsivat epämääräistä vaivautuneisuutta brittipop-skenen noustessa ja nyt heillä on taas vaikeaa. Sympatisoin heitä kyllä: Britannian nykyinen oikeistohallitus ajaa armotonta leikkauslistojen ja vapaa markkinatalous -fantasioiden politiikkaa, ja Kennedyn kaltaiset kulttuurikirjoittelijat tuntevat varmasti olevansa yhtä vankasti yhteiskunnallisella sivuraiteella kuin Thatcherin kulta-aikaan. Heille jää vain turhautuneisuus ja katkeruus.
Niillä taas on tapana suuntautua välillä aika sattumanvaraisiin kohteisiin. Kuten nyt tässä tapauksessa erilaisiin ruohonjuuritason yhteisöllisiin hankkeisiin ja Britannian uuteen folkpop-skeneen, jonka näyttävin kellokas on hämmentävään maailmanmenestykseen noussut, juuri toisen albuminsa julkaissut Mumford & Sons -yhtye.
Tiesin kyllä, että musanörttipiireissä inhotaan Mumford & Sonsia. Tähän päivään asti luulin kuitenkin sen johtuvan lähinnä bändin musiikillisesta lähestymistavasta, jota voisi sen kummemmin arvottamatta luonnehtia vaikka kansanomaiseksi. Biisit ovat tarttuvia ja perustuvat melko helpolle nostatusrakenteelle. Ne ovat omiaan humalaisiksi yhteislauluiksi, ja todistajanhavainnot Brittein saarilla viime vuosina käyneiltä kertovat, että juuri tähän tarkoitukseen niitä käytetäänkin. Innostavia banjoriffejä viljellään maneeriksi asti. Sanoitukset eivät ole kuolematonta lyriikkaa.
Nyt on käynyt ilmi, että mahdollisten musiikillisten rikostensa lisäksi Mumford & Sons on myös oikeistospedejen puolella. Erään brittiläistaustaisen musiikkivaikuttajan mukaan heidän isänsäkin kuuluvat ihmisryhmään "right-wing fuckers". Rikkaan perheen kakaroita, joiden hilpeän epäpoliittinen musiikki on osa pääministeri David Cameronin masinoimaa salaliittoa englantilaisuuden käsitteen rajaamiseksi keskiluokkaisiin kotiseutuaktivisteihin.
Vastakkainasettelu tiivistyy viimevuotisiin Lontoon mellakoihin. Jos Joe Kennedyltä kysytään, niissä ja niiden tiimoilta käydyssä mediasodassa oli vastakkain kaksi eri tavoin määriteltyä kansaa kuin parhaassakin sisällissodassa: oikea kansa purkamassa oikeamielistä turhautumistaan kadulla, ja väärä kansa, perheenisät ja -äidit, jotka pistivät pystyyn kansalaisliikkeen jälkien siivoamiseksi. Tosin Kennedyn mielestä kyse ei ollut kansalaisliikkeestä, vaan Cameronin hyvinvointivaltiokriittisen Big Society -ideologian mainoskampanjasta.
Olen kyllä aivan samaa mieltä siitä, ettei mellakoita voi irrottaa laajemmasta yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Omat kokemukseni erilaisista mielenosoittajapiireistä viittaisivat kuitenkin siihen, että näiden tapahtumien sosiaalinen dynamiikka tuo mukaan aina karkeasti ottaen kahdenlaista väkeä: niitä, joiden viha ja turhautuneisuus artikuloituu politiikkana ja niitä, jotka huomaavat, että nyt on räyhää tiedossa ja päättävät mennä mukaan. Sitten ovat tietysti vielä älymystön sivustakatsojat, jotka ovat kovin innokkaita etsimään romanttista vallankumousta mistä tahansa.
Sellaiset kuin Joe Kennedy.
Hänen kaltaisiaan on Suomessakin, ja heidän suhteensa heidän näennäisesti sympatisoimiensa ihmisten motiiveihin tuntuu usein vähän hämärältä. Tulee mieleen monia happamia aikalaiskuvauksia pahimman taistolaiskauden Suomesta, jossa samettitakkiset yliopisto-opiskelijat ramppasivat tehtaissa kertomassa työläisille, millaista on oikea tiedostaminen. Työläiset olivat ärsyttäviä, koska eivät halunneet maailmanvallankumousta, vaan isomman asunnon.
Siihen kulutuspositivismin aikaan ei ole enää paluuta, mutta nykypäivän köyhäkään ei halua romanttista vallankumousta, vaan paremman elämän. Vallankumousromantikon mielestä se, mitä köyhä pitää parempana elämänä, kuulostaa epäilyttävästi keskiluokkaiselta elämältä. Ja koska keskiluokka on kirosana, päätyy Joe Kennedykin itse asiassa edustamaan implisiittisesti kantaa, jonka mukaan köyhän pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen romanttiseen ja vallankumoukselliseen tower block -elämäänsä ja jatkuviin romanttisiin taisteluihin poliisia ja sikakapitalistia vastaan. Se on Kennedylle köyhän rooli.
Suositun uusfolk-skenen kardinaalivirhe taas tuntuu itse suosion lisäksi olevan yhteisöllisyyden kaltaisten ihanteiden lähestyminen leppoisasti ja positiivisen kautta. Kennedy kuvaa halveksuen skenen artistien taipumusta vierailla toistensa keikoilla ja rakentaa uraansa perinteisen kellarikämppämeiningin sijaan erilaisissa yhteislaulutilaisuuksissa ja open mic -illoissa. Se kuulostaa hänestä iloiselta ja iloisuus taas on keskiluokkaista. Koska se ei ole aktiivisesti Cameronia vastaan, sen täytyy olla Big Society -teoreetikkojen suuren suunnitelman osa.
Kennedy ei siedä sitä ajatusta, että ainakin ne köyhät, jotka eivät ole aggression purkamisen tarpeessa olevia 16-vuotiaita, saattavat aika usein haluta ostaa Mumford & Sonsin levyjä militantin grimen sijaan. Ehkä he tulevat niistä jopa hyvälle tuulelle. Ja se on väärin tiedostettu se.
Vasemmistolaisena soisin jokaisen vasemmistolaisen muistavan, että vaikka hyväosaisuus maailmassa jakautuukin pöyristyttävän epätasapuolisesti ja siitä nauttivat enimmäkseen aika ikävät ihmiset, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että hyväosaisuus olisi huono asia. On typerää vaatia "kadulla" elävää ihmistä viettämään kaiken aikansa "kadun" tiedostamiseen, on typerää halveksia kerrostaloghetossa elävän vähäosaisen haavetta keskiluokkaisista nurmikentistä.
On typerää ja keskenkasvuista kuvitella, että viha on aina ratkaisu kaikkeen ja yhteisöllisyys ja säntillisyys vain keskiluokkaista harhaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)