Älkää soittako Paranoidia

Älkää soittako Paranoidia

eli rockmusiikin rituaaliluonnetta vastaan



Minä en pidä rockmusiikista.

Oikeampaa olisi kyllä sanoa, etten erityisemmin pidä rockmusiikista tai etten yleensä pidä rockmusiikista. Halusin kuitenkin kirjoittaa tuon lauseen tuohon ilman modaalisuuksia, koska pidän sen tyhjentävyydestä. Yllättävältäkin se saattaa lukijasta tuntua. Usein rockmusiikin ja sodanjälkeisen populaarimusiikin välille vedetään huolimattomat yhtäläisyysmerkit. Tästä tulkintaperspektiivistä ilmoittauduin juuri jazzin, klassisen tai flamencon kannattajaksi. Mitään näistä en kuitenkaan ole.

Sen sijaan pidän muun muassa suuresta määrästä folk-, kantri,- iskelmä- ja popmusiikkia. Ja pidänhän minä lukemattomista rockbiiseistä myös, mutta ikään kuin poikkeuksina sääntöön. Rockmusiikin ytimessä nimittäin on jotain minulle henkilökohtaisesti vastenmielistä: siellä on uskonto rituaaleineen, siellä on lauma ja lauman kultti.

Nämä rockmusiikin piirteet tuntuvat tiivistyvän keikaksi kutsuttuun jumalanpalvelusformaattiin, eikä olekaan yllättävää, että olen aina kuunnellut musiikkia mieluummin levyltä, yksin tai tarkkaan valitussa seurassa. Tämä nyt ei ole mikään absoluuttinen preferenssi, ja keikan voi onneksi hoitaa lukemattomilla eri tavoilla. Monet live-esiintyjät sulkeutuvat tarkoituksella tai vaistomaisesti omaan maailmaansa ja jättävät yleisön teatteriesityksen tapaan ulkopuolisen havainnoijan asemaan. Tällöin katsojallakin on oma vapautensa muodostaa näkemyksensä ja tulkita tilannetta – viime kädessä päättää, pitääkö näkemästään ja kuulemastaan vai ei. Kaikki aito taiteesta nauttiminen vaatii nähdäkseni tätä perusvapautta.

Sen sijaan rock-keikka perustuu samanmielisen yleisön manipuloimiselle hurmokseen. Tiedämme kliseisimmät menetelmät: “Are you with me?!”, “Are you having a good time?!”, “Scream for me, Helsinki!”

Ilmeisesti tavanomainen rock-keikan seuraaja nauttii siitä, että voi sulautua samanmieliseen massaan. Minulle tämänsuuntainen painostus toimii niin, että alan silmäillä narikkaa.

2000-luvun alkuvuosina eksyin joskus Flaming Sideburns -yhtyeen keikalle. Olin tietysti lukenut alan lehdistä, että bändillä oli tapana “kyykyttää” yleisöään. Osattiin odottaa, että jossain vaiheessa esiintymistä yhtyeen vokalisti Eduardo Martinez kehottaisi katsojia menemään polvilleen – tarkoituksena oli ilmeisesti ihan ilmipannusti kumartaa rock'n'rollia jumalana. Yleisö tiesi kuvion ja polvistui kuuliaisesti kuin muslimi Mekan suuntaan.

Tapaus sattui Ilosaarirockissa ja keikka oli isossa teltassa, minä taas takarivissä. Saatoin jäädä seisomaan herättämättä sen kummempaa huomiota. Edempänä muutama muu yritti kuitenkin samaa, jolloin Martinez komensi määrätietoisesti heidät ruotuun. Muu katsojakunta osallistui innolla ripitykseen.

Kyykytys oli Flaming Sideburnsin “juttu”, ja tottakai perusluonteeltaan humoristinen temppu. Silti niin bändi kuin yleisökin tuntuivat suhtautuvan siihen kovin tosissaan. Tausta-ajatus oli selvä: seisomaan jääminen on näkyvä erimielisyyden osoitus ja vihjaa aivan liian selvästi, että joku paikalla ei olekaan osa yhteisöä. Joku on vääräuskoinen. Joku pilaa muiden hyvän meiningin. Ja jos rock on uskonto, on hyvä meininki se kuolemanjälkeinen tai nirvana, johon se tähtää.

Uskonnoilla ei yleensä ole tapana panna suurtakaan painoa yksilön omille ajatuksille tai tunteille; ei tälläkään. Minulle hyvä meininki ei synny siitä, että eksyn johonkin paikkaan ja joku kehottaa minua olemaan hyvissä meiningeissä. “Kyllä hauskanpidon pitää lähteä sisältäsi”, totesi jo Raptori aikoinaan.

Nyt voidaan aiheellisesti kysyä, miksi noihin paikkoihin sitten pitäisi mennä. Ei toki tarvitsekaan, enkä yleensä menekään. Sosiaalisista syistä on joskus puolipakko, mutta viime kädessä silloinkin voi asettaa omat vaihtoehtonsa vaakakuppiin, valita vähiten vitutusta aiheuttavan ja olla ruikuttamatta. En minä protestoikaan rock-keikkoja vastaan siksi, että elämäni olisi helvettiä, kun joudun niillä jatkuvasti ravaamaan. Keikka vain oli paras tapa demonstroida kaikkea sitä, mikä rockmusiikissa muutenkin on pielessä – ja siltä muulta on musiikkimaailmaa seuraavan ihmisen mahdotonta välttyä. Mikä olennaisempaa, väitän että rock-asenne kaikessa hegemonisuudessaan laimentaa tämänkin maan musiikkikulttuuria ja vähintään syö toimeentulon edellytyksiä individuaalimmin asennoituvilta artisteilta.



Oli kyse sitten musiikin tekemisestä, haastattelulausunnoista tai baarikeskusteluista, rockiin ehdollistuneet ihmiset ovat konformisteja ja traditionalisteja. Rockia ympäröivää vitsikästä folklorea on loputon määrä. Tarkoitan sellaisia lausahduksia kuin “hevi on paskimmillaankin parasta” tai sellaisia vitsejä kuin “Lemmy ja Jumala tappeli. Kumpi voitti? - Retorinen kysymys. Lemmy on Jumala.” (Kas, taas saimme suoran viittauksen uskontoon.) Tarkoitan sormilla näytettävää hevimerkkiä, ilmakitaran MM-kisoja ja keikoilla kuultavaa “Soittakaa Paranoid” -huutoa.

Rock-kulttuuri on jonkinlainen ikuisten teinipoikien Disneyland, jossa pirunsarvilla varustetun Mikki Hiiren ilmaantuminen kulman takaa herättää aina spontaania hilpeyttä.



Ylle kirjoitetusta käy varmaan ilmi, että puhun koko ajan ensisijaisesti Suomesta ja raskaahkosta rockista. Suomesta, koska nyt olen koko elämäni elänyt täällä; raskaahkosta rockista, koska Suomessa rock tarkoittaa juuri sitä. Ehkä se Brittein saarilla tarkoittaa Oasista tai Arctic Monkeysia. Mutta jos meillä kävelee rock bar -nimikkeellä varustettuun anniskeluravintolaan, niin Metallica, AC/DC ja Kotiteollisuus siellä soivat, ja niitä soittaa myös se kiinalaiseen vesikidutukseen rinnastuva radiokanava, joka on ominut rock-yleiskäsitteen osaksi nimeään.

Suomalainen rock-totalitarismi on 2000-luvun kuluessa saanut sellaiset mittasuhteet, että Flaming Sideburnsin kyykytysshowkin alkaa vähitellen tuntua sympaattiselta. Hyvä esimerkki on pakkomielle juoda yhden tähden jallua. En minäkään keksi erityistä syytä juoda juuri kolmen tähden jallua, mutta silti – mitä väliä sillä on? Uskoakseni nämä jalojuomat maistuvat melko samalta. Yksitähtisessä on enemmän kirkasta perusviinaa, joka sitten kai mieltyy jotenkin perussuomalaiseksi. Yhden tähden jallua juova ihminen ei hienostele. Hän on kansanomainen ja makutottumuksiltaan kouliintumaton. Luultavasti yhden tähden jallua juova ihminen istuu mielellään löylyssä muita pidempään (kunhan sauna on puulämmitteinen) ja saattaapa hän kutsua lenkkimakkaraa “HK Blööksi” tai jopa “tosimiehen vihannekseksi”.

Ainakin hän kuuntelee rokkia. Eli siis musiikkia, jossa on raskaat särökitarat.

Rockuskovaisuus voi hyvinkin olla vaarattomampi tapa kanavoida ihmisen luontaista muutosvastarintaa kuin vaikkapa perussuomalaisuus. Voisin ehkä tähdentää, ettei minulla ole mitään useimpia rokkiurpoja vastaan ihmisinä. Melkoinen osa tämän kultin palvojista ei edes ole urpoja – tunnen monia, jotka ovat muilla elämänalueilla itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, kansakuntamme terävimmästä päästä. Ei rockharrastus siis ole yhteiskuntavaarallista touhua. Itse populaarimusiikille ilmiö on mielestäni kuitenkin vaarallinen.

Taidemuodoilla on nimittäin tapana tuhoutua siinä vaiheessa, kun ne alkavat kuroutua omaan menneisyyteensä. Siinä vaiheessa, kun kuvainraastajat eivät enää herätä edes paheksuntaa, vaan yksinkertaisesti jäävät marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun klassikoita pidetään itsestäänselvästi niin kovina, ettei mikään koskaan enää voi niitä ylittää.

Mitä siis on sanottava rockmusiikista taidemuotona, kun mikä tahansa menneiden vuosikymmenten judaspriest tai vanhalen vetää Areenan täyteen paluukiertueellaan, ainakin jos kyse on Alkuperäisestä Kokoonpanosta? Mitään muuta näiden Kristuksen evankelistojen ei tarvitse tehdä kuin soittaa tunnetuimmat, vuosikymmeniä vanhat kappaleensa ja huudattaa yleisöä, joka itkee stigmaattisia verikyyneleitä pyhäinjäännösten mahtavuudelle. Tällaiset keikat ovat läsnäolijoiden mielestä sitä hienompia, mitä ennalta-arvattavampia ne ovat. Jos puhutaan yllätyksestä, puhutaan pettymyksestä. Kitaristi oli aineissa, laulaja on seniili ja unohteli sanoja, uusia biisejä tuli liikaa.

Seuratessani uskovaisten reaktioita tällaisten konserttien tiimoilta vaikkapa sosiaalisessa mediassa, tulen usein ajatelleeksi kommunismin brezhneviläistä vaihetta tai pohjoiskorealaisten huolella kontrolloitua itkufestivaalia diktaattorin kuollessa.

Rockmusiikki ei ole sisäsyntyisesti konservatiivista, vaan siitä on tullut sellaista. Syitä voi etsiä tämän musiikin alkuperäisestä noususuhdanteesta vastanneiden ikäluokkien suuruudesta tai suomalaisesta alkoholikultturista – mistä minä tiedän.

Hegemonian rikkojat löytyvät aina muualta. Hegemonian rikkoja tajuaa, että hyvä meininki on huono asia. Hegemonian rikkoja haastaa, pakottaa miettimään ja tulee seuraavan yön uniin.

Eniten heitä tulee nykypäivän Suomessa vaihtoehtopopin ja hiphopin kentiltä.