Novelli: Tuliunikot

Tarjosin tätä novellia Vaskikirjat-kustantamon goottilaisen kauhun antologiaan, mutta sitä ei hyväksytty mukaan. Vaikka tämä on osittain toimeksiannon sanelema tyylilajipastissi, olen tähän itse varsin tyytyväinen, joten miksenpä siis julkaisisi sitä itse saman tien. Tämä toimii myös eräänlaisena metatason teaserina seuraavalle projektilleni, historiallisten romaanien sarjalle. Kirjoitin nimittäin tämän ajatellen, että tämä on sarjan yhden päähenkilön, runoilija Aurora Almin, harvinainen, salanimellä julkaistu proosateos.

Tuliunikot


Julius ei odottanut kuivuneen kaivon luona. Pettymys tuntui hetken koko ruumiissa, oli pakko istua alas. Vanhojen omenapuiden varjot roikkuivat raskaina hiljalleen umpeen kasvavan aukion yllä. Kaikki niitä pienemmät yksityiskohdat piiloutuivat sydänyöhön. Ilman Juliusta täällä ei ollut mitään nähtävää, hän ajatteli, eikä ääntäkään kuulunut: tavanomainen yöllinen rapina ja rasahtelu tuntui kaikonneen kuin kaikki elollinen olisi paennut koko puutarhasta.

Mutta ei Juliusta voinut oikeastaan laskea elollisen piiriin.

Hän nousi, oikaisi hameensa, oli varomattomuuttaan kompastua kaivon kiveykseen ja tunsi houkutusta nostaa sen kansi ja katsoa syvyyteen. Mikä häntä sieltä tuijottaisi vastaan? Vain hänen omat synkät ajatuksensa. Hän ei kajonnut kaivoon, vaan kiersi sen ja astui alas lammenrantaan vievälle kapealle polulle. Sitä ei ollut helppo kulkea pimeässä, pensaiden yläoksat löivät häntä kasvoihin ja hameenhelma oli takertua alempiin. Mutta senkin polun hän oli kulkenut niin monta kertaa että osaisi sen sokeanakin, eikä hän nyt sokea ollut, puutarhassa ei koskaan ollut aivan pimeää, ei hänen silmilleen. Ohut nouseva kuu oli tosin tänä yönä pilvien peitossa, eikä tähtiäkään näkynyt. Oli kuin koko maiseman ylle olisi vedetty tummat verhot, jotka tekivät puutarhasta suljetun paikan vailla ulospääsyä.

Lammenrannassa hänen olonsa tuntui jo kevyemmältä. Täällä oli enemmän tilaa, ja vähäinenkin valo sai veden pinnan välkehtimään tyynnyttävästi. Hän seisoi katselemassa sitä. Talo oli hänen selkänsä takana, hän tunsi sen, muttei halunnut nähdä sitä. Kartanon vanha päärakennus, joka oli seissyt sijoillaan yhdennentoista Kaarlen ajoista asti. Mutta hänen sukunsa oli asettunut tänne paljon myöhemmin, olivat oikeastaan tulokkaita vasta, ja nyt heidän aikansa täällä oli jo päättymässä. Tuliunikot odottivat raskaina ja punaisina lammen ympärillä ja sulkivat hänet tiheään hiljaisuuteen.

Julius ei sitä rikkonut, oli vain yhtäkkiä hänen vieressään. Se oli Juliuksen tapa, eikä kukaan muu olisi sellaiseen äänettömyyteen pystynytkään. Hän ei enää säikähtänyt Juliuksen ilmestymistä, ei sen ensimmäisen kerran jälkeen. Tämä kohotti kätensä, ja hän saattoi tuntea ilmavirran hivelevän poskeaan kuin loppukesän tuulenvireen.

Minä viivästyin, Julius sanoi, ja kohta kerron, miksi. Mutta mennään toki kalmistoon ensin. Tänä yönä on erityisen tärkeää, että olemme siellä.

Lammen vastarannalta alkoi kivetty polku entistä syvemmälle puutarhaan ja alemmas, kohti notkelman pohjaa. Sinne niitä oli haudattu, vuosisatojen saatossa täällä asuneita, hänen sukuaan ja vanhempia. Mitkä kaikki sodat kannaksen yli olivatkin pyyhkineet, nämä tilukset olivat säästyneet niiltä: oli täällä tietysti verta vuodatettu, mutta päärakennus oli seissyt paikallaan, puutarha villiintynyt rauhassa, ja ruumiit mullan allakin olisivat maatuneet kenenkään häiritsemättä, ellei levoton maa itse olisi niitä häirinnyt. Ja tuliunikot – ne olivat levinneet alas notkelmaan, niiden liekki paloi punaisena mustaa taivasta vasten.

Julius kulki edellä, polku vaihtui rapistuviksi portaiksi, jotka johtivat alas kalmistoon. Hänen teki mieli savuketta, mutta portaiden laskeutuminen hameessa vaati tarkkaavaisuutta, ja vasta tasaiselle nurmelle päästyään hän kaivoi savukerasian ja tulitikut esiin ja sytytti yhden. Sitten hän veti pitkän henkosen samaan aikaan kuin Juliuskin, ja heidän kummankin savurenkaansa kietoutuivat toisiinsa ja katosivat nopeasti yöhön.

He kulkivat vanhojen jalavien ja hopeapajujen varjoissa notkelman poikki. Ristejä ei pimeässä nähnyt, mutta hän tiesi kyllä niiden paikat: niitä oli täällä parikymmentä, metallisia kaikki, sillä jos täällä oli puisia joskus ollut, oli aika syönyt ne olemattomiin. Nämä säästyneetkin olivat ajan ja ruosteen tummentamia, eikä useimmista nimistä ja vuosista saanut enää selvää. Juliuksen tapaamiseen asti hän oli tiennyt vain omien lähimpien esivanhempiensa haudat. Nyt hän tiesi jo paljon enemmän. Mutta kaikkea ei tiennyt kukaan, ei Juliuskaan. Alkuperäisen omistajasuvun jäseniä oli kadonnut Euroopan ja Venäjän sotatantereille ja ties mille mielipuolisille seikkailuretkille, eikä heidän luitaan ollut saatu kuopattaviksi tänne. Ehkä he saivat siellä jossain nukkua ikiuntaan rauhassa.

Kartanon rakennuttajan ja ensimmäisen isännän, vanhan markiisin, haudan hän oli kyllä tiennyt aina. Sitä ei voinut olla huomaamattakaan. Järeä kivenlohkare seisoi omalla kumpareellaan kalmiston keskellä, ja siitä saattoi vielä erottaa tekstin: JACOB ALM 1661 1709. Isällä oli ollut tapana tuoda pyhäinpäivän iltana lyhty kiven juureen ja antaa sen palaa siinä yön yli. Isän oman kuoleman myötä tapa oli jäänyt.

He istuivat nyt kumpareen tasaiselle laelle, juuri siihen, missä lyhty oli aikanaan palanut, ja sytytti heille uudet savukkeet. Hän ajatteli tuntevansa Juliuksen käden ojentaessaan toisen tälle. Vain hipaisun, mutta se poltti niin, että hän ajatteli syttyvänsä itsekin liekkeihin. Täällä oli paljon kuivaa puuta ympärillä.

Lupasin selittää, miksi viivästyin. Sukulaiset ovat levottomia tänä yönä. He aistivat muutoksen, eivätkä he pidä mistään niin vähän kuin muutoksesta. Täällähän ei ole muuttunut mikään sen jälkeen, kun sinun esi-isäsi osti kartanon ja maat. Tiesitkö, että ensimmäisen syksyn mittaan hän oli jo vähällä jättää täällä kaiken sikseen, kun uskoi tulleensa huiputetuksi kirotun maan ostamiseen. Niin levotonta täällä silloin oli jopa päiväeläjien silmin. Mutta sittenhän tilanne rauhoittui vähitellen. Kunnes nyt. En tiedä, mitä on tapahtumassa, mutta lupasin sukulaisille, että yrittäisin ottaa siitä selvän. Ja minä luulen, että sinä osaat auttaa minua siinä.

Hän oli hetken hiljaa, veti savua henkeensä, rauhoittui, ei syttynytkään tuleen.

“Ikävä kyllä osaan. Äiti aikoo myydä. Kaiken, rakennukset ja tilukset. Aika on nyt sellainen, hän sanoo. On ollut vallankumouksesta asti. Yhteydet Pietariin ovat poikki, ei täällä kulje enää ketään. Tämä on pian aaveiden maata kaikki. Ja isän omaisuus jäi suureksi osaksi rajan taakse, eikä sitä saanut sieltä enää vallankumouksen jälkeen takaisin. Se oli asunnoissa ja osakkeissa siellä rajan takana. Niinpä äidillä ei ole rahaa pitää tällaista paikkaa yllä. Rapistumassahan tämä on muutenkin, on ollut jo kauan, mutta jos ei ole varaa edes muutamaan työntekijään... Parissa vuodessa kaikki on raunioina. Nyt tästä vielä voi saada jotain, paljonkin. Niin sanoo äiti. Ja hän aikoo myydä tämän jollekulle uusrikkaalle huvilaksi tai miksi hyvänsä. Minulla alkaa olla runoja kokoelman tarpeiksi. Tarjoan kai niitä kustantajille. Ja nehän ovat kaikki Helsingissä. Niin että...”

Hän kääntyi katsomaan Juliusta, ajatteli näkevänsä tämän, ajatteli näkevänsä tämän kauniin, jotenkin antiikkisen sivuprofiilin, sitten tämän siroluiset kasvot ja eloisat silmät, kun tämä käänsi katseensa häneen. Hän ajatteli Juliuksen vetävän hänet syleilyynsä, pitelevän häntä lujasti, eri tavalla kuin kukaan mies voisi. Se muuttui säkeiksi hänen mielessään jo hänen ajatellessaan sitä.

“Mutta sinua minä ikävöisin, jos niin käy”, hän sanoi lopulta. “Ja minä pelkään säkeideni puolesta. Ne alkoivat tulla, kun tapasin sinut. Entä jos ne lakkaavat, kun eroamme?”

Julius ei vastannut pitkään toviin, ja äkkiä hän tunsi järjetöntä pelkoa, että tämä oli kadonnut eikä tulisi koskaan takaisin. Järjetöntä, koska tottakai Julius oli koko ajan siinä hänen vieressään, heidän savurenkaansa sekoittuivat nytkin toisiinsa. Hän nojasi hautakiveen, se tuntui vankalta hänen selkäänsä vasten. Kaikista puutarhaan haudatuista markiisi Alm oli Juliuksen mukaan se, joka ei kulkenut täällä öisin, vaan lepäsi tyynesti mahtavan kivensä alla. Markiisi oli kaatunut Pultavan taistelussa, mutta hänen ruumiinsa oli saatu pelastettua taistelukentältä ja tuotu tänne, haudattu maahan, jonka hän oli viisitoista vuotta aikaisemmin ostanut. Keneltä, siitä ei aikakirjoissa ollut mitään merkintää. Tämä oli ollut tulenarkaa maata silloin. Uusi tsaari oli jo suunnitellut nimikkokaupunkiaan, jonka valmistuminen lupasi kaikkea muuta kuin rauhaa kannakselle. Maasta tuskin oli tarvinnut maksaa suuria summia.

Jos äitisi aikoo myydä kaiken, en minä eivätkä sukulaiset voi siihen paljoa vaikuttaa. Me olemme sidottuja tähän maahan. Emme taloon, se voi vaikka palaa, ja tuhka ruokkikoon vainajia sitten. Ja me voimme kulkea täällä öisin niin rauhattomina, että tästä tulee mahdoton paikka elävälle elää. Mutta se ei ratkaise mitään. Ja säkeistäsi en osaa sanoa muuta kuin että sinun ne ovat ja jokin sinussa ne on herättänyt, vaikka kuinka kiittäisit niistä minua. Mutta tiesitkö, että minäkin runoilin aikanani. Sitä en kai ole sinulle kertonut. Ei niitä runoja kukaan silloin ymmärtänyt, minua pidettiin hulluna ja käskettiin lopettamaan. En ehtinyt sitä lopettamista kunnolla miettiä, kun sitten jo kuolin.

Hän ajatteli katsovansa Juliusta, tutkivansa tämän ilmettä, tutkimatonta. Yhtäkkiä hän tunsi kauhua. Se oli väistämätöntä joskus, vuosien paino heidän yllään oli niin musertava. Hän kuolisi mieluummin kuin näkisi Juliuksen kirjoittamat runot, eikä se kai onneksi olisi mahdollistakaan, aika oli ne hävittänyt, eikä Julius itsekään voinut niitä enää muistaa.

“On ehkä asioita, joille ei vain voi mitään”, hän sanoi ja antoi sammuneen savukkeensa pudota ruohoon. “En sitten tiedä, onko tämä sellainen. Minä tulen tietysti keskustelemaan tästä vielä äidin kanssa.”

Hän nousi ylös, puisteli ruohonkorsia hameensa helmasta, joka oli kasteesta märkä. Se sai hänet palaamaan todellisuuteen. Julius oli kadonnut, tämän poissaolo oli yhtä täydellinen kuin läsnäolo hetki sitten. “Rakastan sinua”, hän sanoi hiljaa, mutta ei tiennyt, kenelle sen sanoi. Ehkä itselleen.

Hän ja äiti söivät päivällistä hiljaisuuden vallitessa, vain kaappikello peräseinällä raksutti hetkiä harvemmiksi. Joskus nämä päivälliset olivat olleet aivan muuta, ilonpidon ja vilkkaan keskustelun venyttämiä pitkiä istujaisia, joiden mittaan oli juotu, naurettu ja kerrottu tarinoita. Siitä oli tietysti kauan, hän oli oikeastaan ollut lapsi silloin, isä vielä elossa. Ja ihmisiä oli niissä muistoissa ollut paikalla lähes aina enemmänkin kuin he kolme: naapureita, sukulaisia, ammatillisia tuttavia Pietarista, kulttuuriväkeä ja liike-elämän väkeä. Useita palvelijoita kantamassa ruokalajeja pöytään ja täyttämässä laseja. Nyt olivat hän ja äiti ja tuo vaitelias Reetta, jonka ohella heillä oli enää varaa kahteen ulkotöistä huolehtivaan kylänäijään. Eikä hänellä ollut puhuttavaa äidille sen enempää kuin äidillä hänelle.

Oikeastaan hän ei ollut edes läsnä. Hänen päässään oli säkeitä, hän odotti, että pääsisi kamariinsa kirjoittamaan ne ylös. Vasta kun ne näki paperilla, tiesi lopulta, millaisia säkeitä ne olivat ja mitä niille pitäisi tehdä. Julius oli kutsunut säkeitä hänen omikseen, mutta jostain ulkopuolelta ne häneen tulivat, ja hänen ainoa roolinsa tässä oli panna ne paperille. Siitä ne eivät enää katoaisi – vaikka saattoihan paperitkin aina polttaa.

Hän työnsi lautasensa syrjään ja oli jo lähdössä tuvasta mitään sanomatta, kun äiti sanoi hänen nimensä. Koska äiti oli viimeksi edes lausunut sen ääneen? Se häntä pidätteli, siinä täytyi olla jotain merkityksellistä. Hän istuutui uudelleen, samalle paikalle äitiä vastapäätä kuin äskenkin. Täällä saattoi nykyään valita paikkansa vapaasti. Tilaa oli.

Mutta sitten äiti ei sanonutkaan enää muuta, ja tuntui, että jonkun piti hiljaisuus täyttää. Niinpä hän aloitti empien: “Kyllä minä ymmärrän kaikki nuo järkisyyt, jotka puhuvat myymisen puolesta, mutta on muutakin... Minusta tuntuu, että jonkinlainen tuho kohtaa minua tai ehkä meitä molempia, jos menetämme tämän kaiken. Etten saisi enää koskaan rauhaa sen jälkeen. Jos täälläkään nyt on mitään rauhaa ollut.”

Hän ei tiennyt, oliko äiti koskaan tavannut tämän paikan levottomia yöasukkeja. Oli varmasti ainakin kuullut niistä tai lukenut kuvauksia kaikenlaisista ajan haalistamista muistiinpanoista, joita jos kuka kartanon varhaisemmista herroista oli jättänyt jälkeensä. Hän ei ollut niistä asioista äitinsä kanssa koskaan puhunut, eikä isänkään. Eikä hän ollut nähnyt mitään ennen Juliusta. Oli outoa ajatella, kuinka vähän aikaa siitä ensikohtaamisesta oli.

“Sinä olet aina ollut kiintynyt tähän paikkaan”, äiti sanoi toteavaan sävyyn. “Ihmekös tuo, kun et tiedä muuta kotia. Mutta minä... minä kasvoin Pietarissa, ja sinne minun sydämeni jäi, kun raja suljettiin. Kestin täällä varjojen saartamana niin kauan kun pääsin sinne, ihmisten keskelle ja valoihin, aina kun sitä todella tarvitsin. Mihin minä nyt täältä menisin? Viipuriin kai, mutta sekin on vain kylä... Minua oikeastaan kammottaa elää täällä. Eikö sinua? Sinähän olet nuori. Luulisi, että haluaisit pitää hauskaa ja tavata ikätovereitasi. Täällä sinun osaksesi jää seurustella vain kuolleiden kanssa.”

Se tuntui hänestä yllättävältä sanavalinnalta, mutta ehkä äiti ei ollut tarkoittanut mitään erityistä. Hänen oli turha yrittää jatkaa tätä pidemmälle, se alkoi tuntua jo vaaralliselta. Ehkä minuun on sytytetty jotain, mitä yksikään elävä ei voi toiseen elävään sytyttää, hän ajatteli.

“Sinähän tämän kaiken omistat”, hän sanoi äidille. “Teet tietysti omaisuudellasi, mitä parhaaksi näet. Minä menen nyt kirjoittamaan.”

Hän kiipesi jyrkät portaat kamariinsa jonkinlaisen kiivauden vallassa. Se tiesi yleensä parhaita säkeitä.

Ilta oli jo aikaa sitten pimentynyt, kun hän havahtui pöytänsä ja muistikirjansa äärestä. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut hyvin vaimean äänen tai nähnyt jotain aivan huomaamatonta silmänurkassaan. Mutta hetki oli jo mennyt, hän oli kadottanut sen. Hän nousi seisomaan, meni ikkunalle ja katsoi puutarhaan, joka oli vaiti ja liikkumaton ja kätkeytyi itseensä.

Ei ollut vielä hänen ja Juliuksen aika. Mutta hän tiesi kirjoittaneensa sen, mitä sinä iltana kirjoittaisi, ja äiti oli varmasti jo mennyt nukkumaan. Hän katsoi muistikirjaa pöydällä, ajatteli että lukisi syntyneet säkeet vasta seuraavana päivänä, kun ne tuntuisivat jonkun vieraan kirjoittamilta. Ei hän nytkään enää juuri muistanut niitä. Jotain sellaista niissä oli, että ne saivat kiviset rakennelmat sortumaan ja niiden jäänteet ajautumaan valtavina tomupilvinä tuulten mukana kaukaisiin maihin.

Lukulamppu oli suunnattu valaisemaan pöytää, muuten kamari oli jäänyt hämärään, ja hän näki varjonsa heijastuvan valtavana seinälle. Se oli yli-ihmisen, planeettojen kohtaloista päättävän kaikensäätäjän varjo. Siltä hänestä hetken aikaa tuntui. Veri myrskysi hänessä. Oli pakko päästä ulos. Hän lukitsi kamarin oven takanaan ja laskeutui portaat hiljaa. Talo oli pimeä, kaappikello raksutti omaa aikaansa, tähän aikaan yöstä sen kuuli kaukaa.

Yö oli viileämpi kuin edelliset, siinä alkoi olla syksyn tuntua. Se selvitti hänen päätään hieman, mutta jonkin kuumeen vallassa hän edelleen oli kiiruhtaessaan ensin kaivolle ja sieltä suoraan tiheikön läpi lammelle. Pilviä ei nyt ollut, tähdet ja nouseva kuu heijastuivat vedenpinnasta, kutsuivat häntä. Hän riisuutui lammenrantaan, heitteli vaatteensa kostealle nurmelle mitään ajattelematta ja mistään piittaamatta, nyt oli kiire. Vasta kun hänen kehonsa rikkoi lammen pinnan, tunsi hän tulen alkavan sammua ja sydämenlyöntiensä hidastuvan. Hän kääntyi selälleen, hengitti syvään, katsoi taivaan äärettömyyttä ja kaukaisia tähtiä. Ehkä ne näyttivät juuri tästä katsottuna erilaisilta kuin mistään muualta. Juuri tästä hän ei ollut niitä koskaan aikaisemmin katsonut näin.

Hän ajatteli Juliuksen olevan tässä myös, vaikkei niin ollutkaan. Miltä tämän kädet tuntuisivat hänen vartalollaan, millaiseen kylmään liekkiin ne sen sytyttäisivät. Siihen ajatukseen hän olisi halunnut uppoutua, mutta Julius ei ollut tässä eikä koskettaisi häntä. Hänen oli ymmärrettävä se ruumiin ja ruumiittomuuden välinen ylittämätön kuilu.

Olihan kaikenlaisia välimatkoja ja etäisyyksiä, vaikka nyt täältä noihin tähtiin. Voitaisiinko täällä maan päällä koskaan rakentaa ja sytyttää sellaista roihua, että se tähdissä nähtäisiin? Se ei voinut olla mahdollista, mutta silti sitä oli tavoiteltava. Hän kiepahti ympäri, ui rantaan ja pukeutui, vaikka olikin märkä ja tunsi alkavansa kylmettyä heti kun oli noussut lammesta.

Hän tiesi, että oli mentävä kalmistoon. Hänen elävä verensä ajoi häntä sinne kuoleman paikkaan, ja outoa kyllä, hän tunsi taas lämpenevänsä laskeutuessaan portaita tuliunikkojen keskelle, missä olisi luullut olevan kolkompaa kuin puutarhan korkeammilla kohdilla. Tämähän oli se notkelma, johon hallausvalla oli tapana keräytyä juuri tällaisina viileän kirkkaina loppukesän öinä. Ja jotain vaaleanharmaata ja haituvaista täällä leijui nytkin, mutta hallaa se ei ollut. Hän erotti ääniä sen seasta, kaukaa kuiskittua puhetta, toismaailmallisten tuulten kantamaa. Ja hän näki ensimmäistä kertaa ihmishahmoja, erilaisia kuin Julius, hauraammin kokoon kursittuja, rajaviivoiltaan häilyviä.

Hän halusi kävellä suoraan niiden keskelle, nähdä ja kuulla ne lähempää, mutta ne loittonivat hänen lähestyessään. Silti niitä oli kaikkialla ympärillä, ja vaaleanharmaa riekaleinen peite kätki ristit sisäänsä. Markiisin hautakumpuakaan ei näkynyt, mutta sen jykevän ja levollisen läsnäolon saattoi aistia. Nämä muut, ne väistivät sitä, kävivät piirileikkiä sen ympärillä. Hänen verensä oli aivan kuumaa ja kohisevaa nyt, vaikka hän näki ruohonkorsista jalkojensa juuressa yön viileyden.

Hän seisoi aloillaan, kuunteli ja alkoi kuulla.

“...Isonvihan aikaan minut vietiin orjaksi Venäjälle, sain ahertaa pahan pajarin keittiössä ruoskan alla, ja kun minä sieltä pakenin ja pääsin tänne kotiseudulle taas, oli minun päässäni jokin väärin ja tukalasti. Minä valelin itseni lamppuöljyllä ja sytytin komean roihun tuossa koivukujalla. Poltin monta kaunista puuta mukanani, ja vaikka uudet istutettiin heti tilalle, kesti niiltä kauan kasvaa yhtä komeiksi...”

“...minä jouduin mukaan siihen Anjalan salaliittoon, juovuksissa puhuin suuni sivu ja kaduin sitä jo seuraavana aamuna, mutta ei sitä enää saanut tekemättömäksi. Kun meidät sitten pidätettiin, ja minutkin tuomittiin kuolemaan, päätin olla itse kohtaloani nopeampi ja sain lainattua muuaalta vanhalta upseerituttavaltani pistoolin ja ammuin kallooni kuulan. Vannon, että ehdin tuntea, miten aivoni syttyivät tulipalloksi, jonka ajattelin loistavan loukattua oikeutta kauas linnanmuurien tuolle puolen. Ja minutkin olisi muiden mukana armahdettu, ellen olisi kuvitellut itse hallitsevani omaa kohtaloani. Se minua valvottaa...”

“...minä olin Porvoon valtiopäivillä sen Aleksanterin sodan jälkeen ja juhlin siellä ankarasti, sillä ajattelin Suomenmaalle koittavan nyt paremman huomisen. Aivan ympäri juovuksissa olin eksynyt johonkin latoon kaupungin liepeille nukkumaan, ja sen ladon sitten toiset juopuneet tuikkasivat tuleen tietämättä, että minä olin siellä humalan horteessa. Se minua jäi kalvamaan, että Suomenmaan uudesta aamusta tulikin minun viimeinen iltani...”

Hän kuunteli, ja kalmiston ilma tuntui niin kuumalta, että se olisi voinut syttyä itsestään. Menneiden vuosisatojen liekit leimusivat hänen silmiensä takana. Sitten hän äkkiä tajusi harsomaisten hahmojen hävinneen, yön olevan taas kirkas ja kuulas. Tuli sammui, häntä paleli, hän oli edelleen vettynyt ja paljon pienempi taas. Mutta kun hän istuutui viileälle ruohikolle, jonkin ristin juureen, hän tajusi Juliuksen olevan siinä. Julius oli hiljaa, hänestä tuntui, että tämä katseli häntä tarkkaavaisesti, jotain etsien.

“Mutta mikä sinun tarinasi on”, hän sanoi hiljaa, se ei oikeastaan ollut kysymys, ellei sitten hänelle itselleen.

“Ei siitä ole tarvetta puhua. Minua ei muisteta tämän kartanon historioissa. Mahdanko muistaa aina itsekään mitään.”

Hän ajatteli katsovansa Juliusta silmiin, ajatteli niitä pohjattomina syvänteinä, joista kaikki tärkeä, koko se liekki kaikessa kirkkaudessaan, katsoi vastaan. Liekki, joka ei saisi palaa loppuun.

“Minun on saatava tietää”, hän kuiskasi. “Se on minunkin asiani.”

“No... Lyhyesti kerrottuna. Isäni käski minun polttaa ne runot kartanon suuressa uunissa, joka ainoan. Hän ajatteli niiden pilaavan suvun maineen, jos joku olisi kyllin hullu julkaistaakseen ne. Nuori kun olin, tottelin, vaikka tuntui melkein mahdottomalta tehdä se. Seuraavana talvena sairastuin keuhkotautiin, ja se vei minut nopeasti. Sitten luhistui isäni terveys. Kai hän ajatteli tietämättään aiheuttaneensa kuolemani. Kesän korvalla hänetkin haudattiin, ja kartano ja maat myytiin sinun suvullesi. Minun sukuni taas hiipui hiljalleen olemattomiin. Kaikenlaisia runoja on sen jälkeen kirjoitettu, mutta ei sellaisia kuin ne minun olivat.”

“Ei ennen kuin nyt”, hän sanoi.

“Niin. Ei ennen kuin nyt.”

“Mutta mistä minä sitten sain tämän liekin? Kerro! Sinun täytyy kertoa.”

“Olen kertonut jo. Se on sinussa itsessäsi. En tiedä miksi, eikä tiedä kukaan muukaan. Sinun on elettävä sen kanssa, että sinun säkeesi ovat tulesta syntyneitä.”

Hän oli hiljaa, ei katsonut Juliusta, ei olisi voinutkaan katsoa. Hän hytisi hieman, ja kartanon varjo tuntui lankeavan notkelman ylle, minne se ei tavallisina öinä koskaan yltänyt.

“Minä luulen tietäväni, mitä minun täytyy tehdä”, hän sanoi sitten, ja ilma tuntui lähes jäätävältä.

“Sitten sinun on tehtävä niin.” Lämpimämpi virtaus pyyhkäisi hänen poskeaan, ja Julius oli poissa.



Hän näki sekavia unia, kääntyili vuoteessaan alinomaa ja heräsi myöhään, viluisena ja hikisenä, muistamatta yöstä ensin mitään. Iltaan mennessä hänellä oli korkea kuume, ja seuraavat päivät kietoutuivat raskaaksi pumpuliksi, jonka läpi kahlaaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Äitiä hän ei juuri nähnyt, Reetta kävi tuomassa hänelle liemiruokia ja kuumaa juotavaa. Tohtorin kutsumisesta ei ollut puhetta, ja viikon jälkeen hän alkoikin olla parempivointinen ja päästä varovaisesti liikkumaan.

Kuu alkoi niihin aikoihin olla täysi, ja hän ajatteli odottavansa seuraavaan kuuttomaan yöhön. Sinä aikana ei tapahtunut juuri mitään. Hän ja äiti karttelivat toisiaan, puutarhasta hän pysyi poissa. Joitakin kertoja hän otti runovihkonsa esiin, mutta säkeitä ei tullut, eikä hän ollut niitä odottanutkaan.

Viimeisenä päivänä tuli sitten kai Viipurista herrasmies kamaripalvelijoineen, äänekäs ja huonokäytöksinen, ja äiti vetäytyi kirjastoon suljetun oven taakse tämän kanssa. Herrasmies oli niinkin äänekäs, ettei keskustelun aihe jäänyt hänelle epäselväksi,eikä sekään, että alustavaan sopimukseen päästiin. Ilta alkoi siinä vaiheessa olla jo myöhäinen, ja syksyllä pimeä tuli varhain. Niinpä herrasmies ilmoitti jäävänsä yöksi, ja hänelle ja kamaripalvelijalle osoitettiin vierashuoneet, joihin he tahtoivat illallisensakin. Hän itse yhyttäytyi illalliselle äitinsä seuraan ensimmäistä kertaa päiväkausiin, mutta äiti oli kovin vähäsanainen. Hänen oli lopulta suoraan kysyttävä, aikoiko äiti myydä. Kyllä aikoi.

“Oletko aivan varma tästä? Muista, mitä minä sanoin sinulle ennen sairastumistani. Tiedän, ettette te vielä kirjoittaneet papereita. Tämä on minun viimeinen pyyntöni.”

Äiti huokaisi. “Tälle asialle ei voi enää mitään. Olen miettinyt sitä kaikilta kannoilta. Älä ole noin dramaattinen, vaikka runoilija oletkin. Minä olen jo katsellut meille asuntoa Helsingistä. Kartanosta saaduilla rahoilla voimme ostaa niin ison huoneuston, että mahdumme siihen kyllä kumpikin.”

Hän oli valmistautunut hyvin. Ullakolla oli sahanpurua ja puujätettä riittämiin, oli vanhoja sanomalehtiä ja roskaromaaneja, ja hänellä tulitikkuaskeja niin kuin tupakoitsijalla on. Kartano oli vanha ja kivijalkaa lukuun ottamatta puuta. Etukäteen hän oli miettinyt, mihin sijoittaisi sytykkeet ja missä järjestyksessä kävisi ne tuleen tuikkaamassa, jotta itse ehtisi parhaiten ulos.

Hän meni huoneeseensa samaan aikaan, kun äiti meni nukkumaan, mutta pakkasi vanhaan, olalla kulkevaan ratsastuslaukkuun välttämättömät vaatteet ja toilettitarpeet, savukeaskeja ja vihkon, jonka takasivulle hän oli kirjannut muistiin tärkeitä osoitteita. Kun hän arveli kaikkien varmasti nukkuvan, hän pysytteli yhä valveilla lueskellen ja seinäkelloa tarkkaillen, kunnes vasta pari tuntia ennen aamunkoittoa lähti kierrokselleen, joka oli nopeasti ohi. Vielä siinä vaiheessa, kun hän sulki ulko-oven takanaan, kaikki kartanossa oli näennäisen hyvin. Mutta koivukujan alussa hän pysähtyi katsomaan ja näki jo punerrusta yläkerran ikkunoissa, ja kun hän kujan päässä maantielle tullessaan katsoi uudestaan, erottui puiden lomasta selvä kirkas kajastus, varhainen aamuöinen aurinko, vaikka matkaa oli puolen kilometriä.

Hän käveli rivakasti asemalle. Hänen saapuessaan sinne päivä alkoi kajastaa ja jostain kantautui miellyttävää savunhajua. Lipunmyynti oli juuri avattu, ja ensimmäinen juna Viipuriin lähtisi pian. Hän osti lipun siihen ja jatkolipun Helsinkiin.

Vaunuosastossa ei ollut ketään muita. Hän asettui mukavasti, otti koskemattoman uuden runovihkon esiin ja antoi säkeiden tulla. Ne olivat viileitä säkeitä ja vapaita, niitä ei kahlinnut mikään, ne kahlitsivat itse maailman.