Eduskuntavaalimietteitä ja -propagandaa

Eduskuntavaalit alkavat olla sen verran lähellä, että sosiaalisessa mediassa ja vähän tosielämässäkin aktivoidutaan. Poliittista puhetta on ilmatilassa huomattavasti normaalia enemmän. Välillä se meinaa ottaa voimillekin, mutta lopulta on tietysti hirveän hyvä asia, että politiikka saa edes näin kausittain viihdetulvan keskellä sille kuuluvan painoarvon.

Vasemmistolaisen on vaikea suhtautua tulossa oleviin vaaleihinkaan mitenkään superoptimistisesti. Mitä todennäköisimmin seuraava pääministerimme ei ainakaan ole Alexander Stubb, ja sitä voi kyllä pitää jonkinlaisena voittona. Vaan eipä tuo Sipilä vaikuta oikein missään suhteessa paremmalta vaihtoehdolta. Toivo tänä keväänä perustuu ennen muuta vasemmistolla ja vihreillä täydennetyn punamultahallituksen mahdollisuuteen ja siihen, että keskustastakin löytyy Sipilää vähemmän libertaareja toimijoita, jolloin tuollaisen hallituksen linja voisi parhaimmillaan olla aika selvästi vasemmalla Sipilän julkisuudessa esittämästä. En tiedä, onko tällaisilla haaveilla kovin realistista kantopintaa.

Syrizan murskaava vaalivoitto oli kyllä hyvinkin innoittava kokemus, ja vaikka Euroopan-laajuisen valtapelin kyyniset realiteetit ovat nyt päässeet Kreikka-keskustelussakin odotuksenmukaisesti niskan päälle, ei kreikkalaisten äänestäjien antamaa signaalia sovi väheksyä. Kyse ei ollut vähemmästä kuin ensimmäisestä kylmän sodan jälkeisestä esimerkistä siitä, että eurooppalaisessa valtiossa muodostetaan radikaalivasemmistolainen hallitus.

Optimistisesti voi ajatella tämän olevan vasta alkusoittoa.

Mitä Suomeen tulee, maanvyörymävoittoa ei vasemmistolle taida näissäkään vaaleissa tulla, mutta tuskin tulee tappiotakaan, ja monenlaiset osavoitot vaikuttavat mahdollisilta tai todennäköisiltäkin. Ennen kaikkea nuoren vasemmiston noususuhdanne tuntuu olevan tosiasia monissa eri vaalipiireissä.

Helsingissä on aivan realistista odottaa jo kolmattakin kansanedustajaa, ja hyviä ehdokkaita on täällä valinnanvaikeudeksi asti. Oma valintani on Petra Malin , joka sosiaalityöntekijänä omaa vähempiosaisten arjesta sellaista käytännön tietoa, joka liian monelta poliitikolta puuttuu. Voisin hyvin äänestää myös Veronika Honkasaloa, Heikki Patomäkeä tai monia muitakin ehdokkaitamme.

Varsinais-Suomessa Li Andersson on suvereeni ehdokas, joka tulee saamaan ansaitun äänivyöryn. Hän ei ole vähempää kuin uuden vasemmiston etummainen tiennäyttäjä. Kotiseudullani Lapissa äänestäisin Anni Ahlakorpea : Lapissa laitavasemmisto on aina ollut vahva, mutta sukupolvenvaihdosta kaivataan sielläkin, ja Ahlakorven kaltaisista tekijöistä se syntyykin. Samoin Oulun piirissä Hanna Sarkkinen on juuri sitä, mitä eduskuntaan tarvitaan. Pirkanmaalla äänestäisin varmasti Anna Kontulaa joka on terävät kyntensä Arkadianmäellä jo näyttänytkin.

Tämä on tietysti tämmöistä oman puolueen mainostamista ja vaalipropagandaa, mutta sen taustalla on aito toive, että Suomesta alettaisiin seuraavalla vaalikaudella taas tehdä vähän inhimillisempää ja ihmisläheisempää paikkaa - puhumaan vähempiosaisistakin elävinä ja hengittävinä olentoina, eikä vain numeroina tilastojen miinussarakkeessa. Minusta sen ei pitäisi kuulostaa kovin vallankumoukselliselta ajatukselta.

Anne Brunilan kirjallisuuspoliittiset kannanotot

Finlandia-palkinto on mielivaltainen kädenjälki suomalaisessa kirjallisuudessa. Viime joulun alla sen sai Jussi Valtonen romaanistaan He eivät tiedä mitä tekevät. Finlandia-palkinnon myöntää aina yksittäinen "diktaattori" enimillään kuudesta ehdokasromaanista. Valtonen sai palkintonsa Anne Brunilalta, joka on mm. Sampo-konsernin, Stora Enson, Sanoman ja Koneen hallituksien jäsen. Talouselämä-lehti on nimennyt Brunilan vuoden 2014 vaikutusvaltaisimmaksi suomalaiseksi päättäjänaiseksi.

Tämä tarkoittaa, että Brunilalla on suomalaisista naisista eniten valtaa tuhota suomalaisten naisten, miesten ja muiden elinolosuhteita juuri nyt. Lyhyesti sanottuna Anne Brunila on teknokraatti, jonka rakkaudesta ihmisyyteen ei ole juurikaan näyttöjä - hänen ihmisvihastaan sitäkin enemmän.

Jussi Valtosen kirja on pohdiskelevinaan eläinaktivistien ja eläinkokeita tekevien tutkijoiden vastakkainasettelun kautta sitä, miten me yritämme puhua toisillemme, emmekä onnistu siinä. Se on kertomus monilla eri tasoilla ja koko ajan traagisemmin toistensa ohi puhuvista tyypeistä.

Että jos vaan ei oltaisi kohtuuttomia vaan otettaisiin ihan iisisti, niin sitten voitaisiin... niin, jatkaa tätä samaa.

Tätä, joka on Anne Brunilallekin hänen omaisuutensa kasannut.

Finlandia-ehdokkaiden joukossahan oli myös Suomen 2000-luvun ylivoimaisesti paras romaani, Anni Kytömäen Kultarinta. Valtosen yritelmä on siihen verrattuna aivan pientä pikkusirkutusta. Ymmärrän kyllä, miksi Brunila ei ole Kultarintaa halunnut palkita.

Hänhän pelaa annetulla korttipakalla. Kultarinta ei ole peliä, se on jotain maailmaa muuttavaa.