Ilmeisesti kolme blogia journalismin ja kaunokirjallisuusharrastuksen kylkeen on vähän liikaa, koskapa tätä ei kuluneena vuonna ole tullut liikaa päivitettyä. Vuoden aikana olen julkaissut Aurinkoiselta puolelta -otsikon alla vain seitsemän kirjoitusta: yhden novellin, kaksi romaanikatkelmaa, kaksi puolipoliittista purkausta, yhden turhautuneen musiikkikriitikon angstauksen ja yhden listauksen elämäni keskeisistä paikoista.
Kuten tästä suppeastakin otannasta käy ilmi, Aurinkoiselta puolelta on pysynyt juuri sellaisena sekalaisen materiaalin kaatopaikkana, jollaiseksi sen alun alkaen tarkoitinkin. Harjukatulainen-blogissa on runoja, Salamaisemassa musiikkiesseitä, kaikki muu kuuluu tänne.
Proosan kirjoittamiseen liittyvät pyrintöni ovat toki olleet koko ajan keskeinen osa tätä blogia. Täällä olen julkaissut useita novelleja, jotkut niistä vain täällä. Taannoisen Lähiöromaani-käsikirjoitukseni valmistumista oli täällä mahdollista seurata aika tiiviistikin. Välillä olen purkanut mietteitäni kirjoittamiseni päämääristä.
Nyt voisi vaihteeksi vilkaista lähimenneisyyteen - ja vähän tulevaisuuteenkin. 2014 on ollut minulle kirjoittajana tapahtumarikas vuosi, joka huipentui esikoisteokseni julkaisuun, vaikkakin vähän eri tavalla kuin olisin vuosi sitten otaksunut. Mutta tämä ei ole ainoa syy siihen, että tunnen (taas kerran) olevani pyytämättä ja yllättäen murroskohdassa.
Vuosi sitten olin saanut Lähiöromaanin valmiiksi ja lähdin kohtalaisen suurin odotuksin tarjoamaan sitä erinäisille kärkipään kustantajille. Huonostihan siinä kävi, sillä palautetta tuli vain geneeristen hylkäysten muodossa. Olihan se kieltämättä pettymys, sillä olin käsikirjoitukseen tyytyväinen, ja olen edelleen. Tavoitteeni oli kuvata jonkinlaisen springsteeniläisen romanttisen realismin keinoin erään betonilähiön nuoria, mutta samalla käsitellä elämän umpikujia ja ulospääsyn mahdollisuuksia laajemminkin.
Lähiöromaani oli myös reaktio tiettyihin puutteisiin, joita olin suomalaisesta proosasta löytävinäni. 1) Se tuntuu katsovan vuosi vuodelta tiiviimmin historiaan tämän hetken sijaan. 2) Kuvatessaan nykypäivää se kuvaa turhan usein... no, esimerkiksi kirjailijoita, toimittajia tai muita kirjoittajiensa kaltaisia ihmisiä. Jos se kuvaa lähiötyyppejä, sillä on taipumusta karikatyyreihin.
Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole totuuksien kertominen asioista, mutta halusin joka tapauksessa kirjoittaa toden näköisiä henkilöitä, joita lukija voisi ymmärtää heidän omista lähtökohdistaan käsin. Puheet, musiikkimaku, koko sosiaalinen viitekehys: näihin kiinnitin huomiota. Salakuuntelin aika paljon henkilöideni kaltaisia ihmisiä projektin aikana. Se oli kiinnostavaa ja palkitsevaa.
Tuskinpa sille romaanille enää mitään sen kummempaa tapahtuu, mutta tulipahan tehtyä. Hylkäysmaileissa on se hyvä puoli, että niitä tipahtelee pääsääntöisesti aika harvakseltaan, eivätkä kaikki kustantamot vastaa koskaan. Ei ole sellaista dramaattista pistettä, jossa tajuaisi suunnitelmiensa menneen reisille. Se valkenee ikään kuin ajan kanssa. Siinä vaiheessa olin jo kauan sitten ehtinyt siirtyä eteenpäin, ja saatoin vilpittömästi ajatella, että itseäni tyydyttävän romaanin saaminen valmiiksi on joka tapauksessa jotain, mitä ei ainakaan kannata katua.
Lähiöromaanin jälkeiset kuukaudet menivät vaiheillessa. Ensisijaisesti minun oli tarkoitus kirjoittaa siinä välissä erästä musiikkiin liittyvää tietokirjantapaista, ja teinkin sitä varten kohtalaisen määrän taustatyötä, mutta huomasin tällaisen teoksen vaatiman työmäärän olevan loppujen lopuksi suurempi kuin tavanomaisen romaanin - ja aivan liian suuri osa siitä oli raakaa haastattelunpurkua, siis todella tylsää ja aikaavievää hommaa. Projekti meni jäihin, vaikka ei olekaan lopullisesti haudattu.
Sitten oli vielä eräs toinen, lähes sanoinkuvaamattomia ja toinen toistaan omituisempia esteitä kohdannut hanke, josta en viitsi tässä edes sanoa enempää.
Näiden suunnitelmien mutkistuessa aloin ajatella yhä enemmän "Kumpula-romaania", jonka olin jo vuosi, pari sitten hahmotellut Lähiöromaanin jonkinlaiseksi temaattiseksi jatkoksi. Keväällä 2012 olin käynyt ensimmäistä kertaa Kumpulan kyläjuhlilla ja koko kaupunginosassa. Hirttäydyin välittömästi ajatukseen tuosta paikasta, joka vaikutti saavuttamattoman "yhteisöllisen" idyllin ruumiillistumalta, niin tarkalta likiarvolta onnelasta, että sellaisen olemassaolo haiskahti suoralta vittuilulta (ellen sitten jonkin käsittämättömän ihmeen kautta pääsisi itse livahtamaan sinne).
Olen ottanut tavakseni stalkata Kumpulan puutalojen asukkaita kaikkina vuodenaikoina. Liikun viipyvin askelin Limingankadulla ja yritän näyttää siltä, etten kurkkisi pihoille. Olen ilahtunut jokaisesta ruostumaan jätetystä lumilapiosta, ovathan ne todisteita siitä, että Kumpulassa asuu pikkuporvareiden sijaan hurmaavia hippejä, joilla keskimäärin korkeasta tulotasostaan huolimatta on elämänarvot kohdillaan.
Mutta kun sitten mietin, millaisen romaanin Kumpulasta voisi kirjoittaa, päädyin ikään kuin huomaamattani rakentelemaan varsin klassista kuvausta keskiluokan kulissien sortumisesta ja ihmisten jokapäiväisen elämän naamiaisleikeistä. Sen päähenkilöksi uhkasi vielä tulla perhe-elämäänsä kyllästynyt harrastelijamuusikko, joka ihastuu nuoreen naiseen.
Keksin romaanille kyllä hyvän nimen - Puutarhajuhlien jälkeen - ja joitakin pahimmat kliseet karttavia rönsyjä ja sivupolkuja, mutta vaikuttaa selvältä, miksei se ole missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Tämä homma alkoi kuulostaa uhkaavasti Juha Itkosen romaanilta, eikä edes hän itse ole viime vuosina ollut hirveän hyvä Juha Itkonen.
Koska kaipasin Kumpula-romaanin kanssa tuskaillessani edes jotain mielekästä tekemistä, josta voisi jopa nauttia, tulin sopineeksi Kuoriaiskirjat-kustantamoa pyörittävän ystäväni Tuomas Salorannan kanssa, että kirjoittaisin firman profiiliin sopivan pienoisromaanin. Kuoriaiskirjat julkaisee spekulatiivista fiktiota usein hieman pulp-henkisinä pehmeäkantisina. Varsinainen genreviihde ei ole ihan minun juttuni, mutta jotain sen suuntaista on kuitenkin tullut takavuosina kirjoitettua. Muistin novellin nimeltä Erämaan morsian - tosiaankin vain muistin, sillä alkuperäinen on hävinnyt suureen dataerämaahan jo vuosia sitten - rekonstruoin sen ja laajensin kompaktiksi, painettuna 70-sivuiseksi kertomukseksi.
Ja tässä se nyt on, puun takaa tullut esikoisteokseni. Ei lähiöromantiikkaa, ei keskiluokan angstia, vaan vuosisatojen taakse, pseudohistorialliseen hämärään sijoittuva synkkä rakkaustarina. Julkkareita vietetään itsenäisyyspäivänä kantabaarissani Molotowissa.
Ensimmäiset kommentit teoksesta ovat olleet rohkaisevia, ja koko tämä sivuprojektilta alun alkaen tuntunut hanke on tainnut huomaamatta kääntää kirjoittajantietäni uuteen suuntaan. Erämaan morsiamen valmistuttua olin ajatellut käydä tosissani Kumpula-romaanin kimppuun ja yrittelin useaankin otteeseen päästä alkuun, mutta ei se saatana vain toimi. Kumpulasta kaupunginosana tulen varmasti vielä joskus kirjoittamaan, mutta tämä idyllin tuhon konsepti on alkanut maistua puulta itsestänikin, ja tämä, jos jokin, on varma merkki siitä, ettei juttu tule ketään muutakaan kiinnostamaan.
Ironista kyllä, saarnattuani pitkään aikalaisromaanin puolesta, luulenkin kirjoittavani seuraavaksi jotain historiallista. En tosin mytologisoidusta myöhäiskeskiajasta, vaan itsenäisen Suomen tasavallan varhaisemmista vaiheista: vuodet 1918-40 ovat tämän maan historian kiinnostavinta ja oudointa aikaa, ja olen ottanut tavakseni ahmia kaiken niitä koskevan, mitä vain käsiini saan.
Ja on minulla eräs melko pitkälle kehitelty romaani-ideakin tähän pakkomielteeseeni liittyen. Jos nyt lähtisikin työstämään sitä.
Lupaan muuten yhden asian. En kirjoita perheromaania. Kumpula-romaanista uhkasi sellainen tulla: siinä eräs keskeinen ongelma. Perheromaaneja on tarpeeksi, eikä minun asiani ole tuottaa lisää tauhkaa itselleni vieraaseen kontekstiin.
