maanantai 14. huhtikuuta 2014

Erämaan morsian: pienoisromaanin ensikappaleet

Erämaan morsian

Romanssi


Taivas oli musta ja tähdet kadoksissa, kun Johannes teki lähtöä kylille. Hän seisoi kotimökin portaalla ja mietti, lauhtuisiko pakkanen päivän mittaan. Nyt se kävi heti päälle ja puristi ihoa jäisestä teräksestä tehdyin pihdein. Metsä häämötti vaiteliaana ja aivan liian lähellä.

Oli jouluaaton aamu. Kaikki syrjätalojenkin nuoret ajaisivat kirkolle ryyppäämään ja pitämään säntillisempiä eläjiä kauhun vallassa. Se oli ollut täällä näiden pimeänajan pyhien tapana niin kauan kuin kukaan muisti. Nyt kirkkoa mestaroi uusi pappi, jolla sanottiin olevan tulta silmissään ja vakaana aikomuksena kitkeä viimeisetkin pakanalliset tottumukset seudulta. Kylän nuorukaiset olivat päättäneet näyttää sille tänä jouluna, miten väärään paikkaan se oli tullut.

Mutta Johannes ei ollut menossa kirkolle sellaisilla asioilla. Hän ajatteli hakea sieltä itselleen morsiamen.

Hän sytytti kynttilän lyhtyyn ja kompuroi tallille omia eilisiltaisia jälkiään. Roima oli hereillä, se näytti odottaneen häntä. Hän kävelytti sen ulos ja ryhtyi taistelemaan rekeä pihalle ja hevosta sen eteen. Mökki oli pieni, mutta häämötti uhkaavana hänen takanaan. Hän halusi jättää sen mahdollisimman nopeasti taakseen. Isä jäisi nyt ilman hevosta ja rekeä, mutta Johannes ei uskonut sen kaipaavan niitä näiden pyhien aikana. Hän oli jättänyt sen makuuoljille omaan oksennukseensa illalla. Se oli juonut pullon itse polttamaansa viinaa, maannut mitään tajuamattomana tuvan nurkassa, näyttänyt punaiselta, turvonneelta ja vanhalta. Johannes toivoi, että se kuolisi hänen poissaollessaan. Mökki ei ollut tuottanut onnea yhdellekään asukkaalleen, ja oikeastaan se olisi pitänyt polttaa nyt heti.

Hän sai istuuduttua rekeen, ja ilman eri käskyä Roima lähti hölkyttämään mäkeä alas. Talo oli metsäisen vaaran rinteessä ja kaukana kaikesta – Johanneksen mielestä liian kaukana, isän mielestä ei tarpeeksi. Touhutessa kylmyyden oli hetkeksi unohtanut, nyt se kiristi taas otettaan susiturkin läpikin. Lyhty ei pitkälle valaissut. Oikeastaan musertava pimeys kaikkialla ympärillä, koko maailmassa, tuntui vain raskaammalta, kun vähäpätöinen valo taisteli voimattomasti häilähdellen sitä vastaan.