Minä ymmärrän kolmevuotiasta täysin. Mitä eroa on yksinäisyydellä ja itsenäisyydellä? Äkkiseltään ne molemmat kuulostavat suremisen arvoisilta asioilta. Lumipyryltä, jonka seasta ei ilmaannu pelastajaa. Perheeltä, jonka vanhemmat ovat kuolleet.
Nyt on kuudes joulukuuta, ja ties kuinka monennen kerran tietoisen elämäni aikana väsyneet vahtimestarit heräävät liian aikaisin nostaakseen salkoon lipun, joka on yksinäisyyden lippu. Kouluissa ympäri Suomen istutaan vastentahtoisesti epämukaville penkeille kuuntelemaan leipääntyneen vararehtorin ulkoaluentaa siitä, miten koskettavia uhrauksia tekivät umpimieliset pohjalaispojat, jotka kuolivat siksi, että ajattelivat väärällä hetkellä kotimorsiamiaan ja saivat hengiltä umpimielisiä venäläispoikia, jotka kuolivat siksi, että ajattelivat väärällä hetkellä kotimorsiamiaan.
Mikään päivä ei ole niin yksinäinen kuin se, joka riistää ihmisen rakkaimmiltaan. On groteskia juhlia sellaista päivää, tehdä siitä vertauskuva.
Mutta sellainen päivä pitää kyllä muistaa ja muistuttaa siitä koko kansakuntaa ja naapurimaitakin.
Lapsi oli taas kerran oikeassa. Itsenäisyyspäivän sijaan tarvitaan yksinäisyyspäivä. Päivä jota kammotaan kuin hairahtunut herännäinen kammoaa pitkääperjantaita. Sellainen sopisi hyvin tämän sotahullun kansakunnan viralliseksi juhlapäiväksi. Päivä, jolloin kaiken maailman pikkunatseja ja väärän Väinö Linnan palvojia muistutettaisiin siitä, mitä ainoan elämän menettäminen tarkoittaa ja kuinka yhdentekevää on, mitä kansallisuutta sen riistäjä edustaa.
